Halu palata perusasioiden äärelle

”Yhtä aikaa uuden teknologian kanssa kulkee halu palata vanhaan: luontoon, puhtauteen, perusasioiden äärelle.”
— hs.fi: Oman kehon optimoijat, 30.9.2018

Yllä oleva lainaus biohakkereista kertovasta jutusta toistaa samaa mistä jo esimerkiksi Thoreau ja Rousseau aikanaan kirjoittivat.

Paluu vanhaan ja luontoon on halu joka on suhteessa siihen aikaan, jossa palaamisesta haaveileva elää. Se on halu, joka on suhteessa niin omaan elintasoon ja elämänmenoon kuin muutenkin maailmanmenoon juuri silloin kun kyseinen halu esiintyy. Vaikea uskoa, että biohakkeri, jolla on halu palata vanhaan olisi valmis hyppäämään aikakoneeseen ja jatkaa elämäänsä 1700-luvulla Rousseaun aikalaisena, elämään ilman sähköä tai internettiä kuten Jean-Jacques. Tai jos Thoreau siirrettäisiin Walden-järven rannalta vuoden 2018 biohakkerin näkemykseen vanhoista perusasioista, saattaisi Henry David hyvinkin esittää eriävän mielipiteen siitä mitä ovat elämän olennaiset perusasiat älylaitteineen ja vedenpuhdistmineen (jotka eivät vättämättä ole eri asioita).

En minä biohakkeruutta tai -rointia kritisoi, tai teknologista kehitystäkään. Kunhan nyt vain pohdin sitä miten pelkkä kritiikitön toteaminen vanhaan ja perusasioiden ääreen palaamisen halusta ilman, että asiaa oikeastaan suhteuttaa mihinkään muuhun kuin pelkkään omaan yksilölliseen haluun olla terve, ei kerro oikeastaan mistään muusta kuin epämääräisestä nostalgian potemisesta. Se millainen teknologia kuuluu tähän nostalgian kokemiseen on tavallaan merkityksetöntä, koska ilman teknologiaa ihminen ei ole elänyt miljooniin vuosiin.

”I went to the woods because I wished to live deliberately, to front only the essential facts of life, and see if I could not learn what it had to teach, and not, when I came to die, discover that I had not lived.”
— Henry David Thoreau: Walden, 1854

Päämääränä liike?

En ollut ajatellut jatkaa tämän valokuva-alan muutoksen puimista, mutta jäin kuitekin vielä vähän pohtimaan asiaa. Tällä kertaa hiukan toisesta näkökulmasta.

Jos kaikki, niiden isoäidit ja ehkä pari koiraakin tarjoaa valokuviaan ilmaiseksi muiden käyttöön, onko järkeä syyttää siitä harvaa hassua amatöörivalokuvaajaa? Ei, koska niihin johon syytökset osuvat, ovat vain kuin pari hiekanmurua Saharassa. Pari hiekanmurua ei Saharaa tee. Ei tee kilokaan hiekkaa. Eikä tonni.

Voimme myös kysyä, kenen syy on tämä amatöörien nousu? Onko se amatöörien itsensä syy? Ei tietenkään.

Esimerkiksi ne firmat jotka aikanaan tuottivat laitteita lähinnä ammattilaisvalokuvaajille, valmistavat ja markkinoivat nykyään enemmän laitteita suuremmalle yleisölle, juuri niille joilla ei ole valokuva-alan koulutusta. Enemmän myyntiä, enemmän rahaa. Ei kai kukaan nyt ihan tosissaan usko, että kameravalmistajat välittävät siitä kuka kuvia ottaa? Että isot korporaatiot jotenkin suosisivat niitä jotka elääkseen valokuvaavat? Itseään ne suosivat antamalla kaikille mahdollisuuden ottaa kuvia. Nauravat matkalla pankkiin samalla kun toisaalla jonkun muun mahdollisuudet elää tekemällään työllä vähenee tai muuttuu mahdottomaksi.

Itseään suosivat myös kaupat, jotka eivät vaadi mitään kamerankantolupaa ostajalta. Myyvät mitä vaan kenelle vaan. Niin kamerakaupat, sellaisetkin jotka itseään ammattilaiskauppana mainostaa, kuin marketit joissa samalla kassahihnalla vilisee kaikki maidosta ja metukasta rintsikoihin ja kompaktikameroihin.

Jos siis haluaisi kapinoida amatöörejä vastaan, pitäisi murtaa ne firmat jotka valokuvauslaitteistoa valmistaa. Pitäisi iskeä sinne, josta ammattilaistenkin laitteisto tulee. Sitten pitäisi rajoittaa niiden toimintaa jotka välittävät tätä laitteistoa, välittämättä kenelle välittävät. Tämän lisäksi pitäisi tietenkin myös kieltää kameroiden integrointi muihin laitteisiin, kuten puhelimiin tai mp3-soittimiin.

Mutta pelkkä laitteistoon keskittyminen ei vielä auta.

Monet jaksavat toistaa sitä, että kaikkihan nykyään kuvaavat (minäkin tämän jutun alussa), mutta ainahan kuvia ovat ottaneet kaikenlaiset kouluttamattomat hörhöt. Johan jo Kodak (rauha tämän sielulle) kasvoi isoksi aikanaan tarjoamalla kaikille mahdollisuuden räpsiä kuvia, riippumatta siitä oliko koulutettu vai ei.

Kuvien ottaminen ei siis ole syy mihinkään, mutta mahdollisuus kuvien helppoon, halpaan ja maailmanlaajuiseen jakeluun vaikuttaa kyllä. Laitteiston ohella tässä amatöörien vallankumouksessa roistona on maailmanlaajuinen tietoverkko, joka mahdollistaa kaikille, myös ammattilaisvalokuvaajille, kuvien (ja mielipiteiden) jakamisen tavalla, joka ennen nettiä ei mitenkään ollut mahdollinen. Samalla tavalla netti on luonut mahdollisuuden ansaita rahaa tavoilla jotka eivät olleet aikaisemmin mahdollisia.

Tekikö Kodak aikanaan väärin? Olisiko George Eastmanin (jolta jäi koulun kesken ja jolla ei ollut minkäänlaista valokuvakoulutusta) pitänyt keskittyä vain ammattilaisiin ja tukahduttaa samanlaiset innostuneet amatöörit kuin millainen hän itse oli? Tuskin (mitenköhän sekin olisi vaikuttanut ammattilaisvalokuvaukseen?). Tekeekö erilaiset yrittäjät internetissä väärin kun, ainakin jostain näkökulmasta asiaa katsottuna, tekevät samaa kuin Kodak aikanaan, eli hyödyntävät tehokkaasti uusia mahdollisuuksia? Tuskin. Aika ja toteutustapa on eri, mutta sama perusidea jota Kodak hyödynsi on ja pysyy. Nyt vaan tuotantokustannukset ovat Kodakin alkuaikoihin verrattuna romahtaneet ja on helpompi ja halvempi kenen vaan pukata bisnestä pystyyn. Yrittäjyydeksi sellaista kai kutsutaan.

Internet ei ole ammattilaisten kontrolloima yksisuuntainen tuubi, vaan alusta, joka antaa (periaatteessa ainakin) kaikille samat mahdollisuudet niin julkaista kuin nähdä sisältöä. Tosin se sama vapaus joka mahdollistaa julkaiseminen ja sen, että amatöörit nousevat esille, myös vaikeuttaa sitä. Kun jokaisella on sama mahdollisuus huutaa, huudetaan koska se on mahdollista ja näin syntyy kohinaa.

Se mitä ammattialaismedia tekee (tai joskus ainakin teki), on kohinan suodattaminen – päästetään esille vain murto-osa kaikesta. Se on portinvartioiden tehtävä. Portinvartijoita ovat niin esimerkiksi pää- ja kuvatoimittajat kuin toimitukselliset prosessit. Internetissä ei ole portinvartijoita vaan se päästää kohinan suoraan läpi. Ehkä voisi jopa sanoa, että netti on kohinaa. Se on vähän kuin seisoisi jäähallissa keskellä jäätä ja täyteen myydyssä katsomossa kaikki keskustelisivat. Ei siitä mitään kuulisi, paitsi kohinan.

Kohinaan katoaa niin hyvä kuin huono, ammattilainen, amatööri, naapurin arskan blogikirjoitus, hesari ja seiska. Kohina on tasavertaisuudessaan lempeä ja julma kaikille, ihan jokaiselle. Se on osa sitä, josta Kevin Kelly kirjoittaa, että kaikella teknologialla on hyvät ja huonot puolet ja se on osa teknologian määritelmää. Sen kanssa on elettävä ja yritettävä tehdä asiat mahdollisimman hyvin. Tai mahdollisimman oikein.

Mikä sitten on oikein? Ja kenen näkökulmasta? Tätä saa jokainen pohtia itse. Onko se mikä on itselle hyvää välttämättä toiselle hyvää ja kumpi hyvä on se mitä pitäisi suosia? Ja miksi?

Kenen syyksi voi siis laskea amatöörien nousun? Ei yksittäisten henkilöiden syyksi ainakaan. Amatöörikuvaajat ovat vain näkyvä osa tätä monista asioista johtuvaa seurausta.

Yksittäistä hiekanmurua ei voi pitää syynä hiekkadyyniin Saharassa. Ei myöskään pelkästään tuulta. Jos dyynien eteneminen harmittaa, ei kannata ruveta lapioimaan hiekkaa, vaan pitää tehdä jotain muuta, kuten vaikka istuttaa puita.

*

Sanana amatööri perustuu latinan verbiin amare, rakastaa. Tästä johdettu amator, kirjaimellisesti ”rakastaja”, viittaa siihen, että amatööri voi suhtautua intohimoisesti (ammattilaista intohimoisemmin) kiinnostuksensa kohteeseen, harrastukseen.

Wikipedia: Amatööri

Ei ne lentävät autot

Tuli mieleen tässä kerran, että ne menneisyyden tulevaisuuskuvat joissa autot (ja siksi myös ihmiset) lentelevät kuin linnut ympäri maapalloa, eivät ole oikeastaan hirveän väärin. Meillähän ei tietenkään ole lentäviä autoja, tuskin tulee olemaankaan, mutta jos ajattelee miten vahvasti kulttuuria ja ihmisten kanssakäyntiä muokkaava asia auto oli silloin kun kuviteltiin auton tulevaisuudessa lentävän, ja sitten miettii mikä tällä hetkellä muokkaa kulttuuria ja ihmisten kanssakäyntiä vahvasti, niin vaikka autot yhä kuluttavat tien pintaa on data/tieto/informaatio saanut siivet ja lähtenyt lentoon. Vaikka me itse emme siirry fyysisesti paikasta toiseen, ajatuksemme kyllä lentelevät vauhdikkaasti ympäri maapalloa.

Kaikki tekee sitä, koska se on helppoa

Seikkailin jokin aika sitten länsinaapurimme valokuva-aiheisissa blogeissa ja törmäsin tekstiin, jossa bloginpitäjä kertoo pohtineensa miksi jotkut kuvaajat toistuvasti onnistuvat tuottamaan hyviä kuvia*). Vastaukseksi hän toteaa, että hyvillä kuvaajilla on jotain kerrottavaa ja ovat miettineet mitä haluavat kuvillaan kertoa.

För fotografi är ju en slags kommunikation – ett visuellt språk.

Joakim K E Johansson

Hauska nähdä, että tällainen perustavaa laatua oleva asia huomataan. Uskallan olla samaa mieltä, mutta en kuinkaan tarkentamatta asiaa: Valokuva on kommunikaatiota, mutta ei kuvan ottaminen vaan sen esittäminen. Ja kuten kommunikoinnissa noin yleensä se, että miettii mitä haluaa sanoa, miten sen sanoo ja kenelle viestinsä suuntaa (eikä vaan räkäise julki sitä mitä sylki suuhun tuo) parantaa viestin mahdollisuutta tulla ymmärretyksi.

Bloginpitäjän tarkoittama toistuva onnistuminen on, oletan, usein myös sitä, että kuvaa paljon, eli kerää materiaalia josta voi valita mitä julkaisee ja kun julkaisee, tekee sen tiedostaen niin, että kuvilla on jokin päämäärä ja/tai tarkoitus. Harvassa ovat ne valokuvaajat jotka jokaisella otoksellaan onnistuvat.

Tosin, nykyään on parikymmentä tusinassa niitä, jotka julkaisevat kuviaan asiaa sen enempää ajatellen. Ihmisillä on hyvin alhainen julkaisukynnys ja se näkyy kuvatulvana moninaisissa verkkopalveluissa joihin voi kuvia laittaa näytille.

Samaa on tapahtunut aikaisemmin

Tilanne valokuvan suhteen on nykyään vähän sama kuin missä typografia ja taittaminen oli kun PageMaker ja vastaavat graafisen alan ohjelmat yleistyivät (tuolla jossain 1990-luvun alkupuolella) jokajampan softaksi. Silloin tuntui siltä, että yhtäkkiä melkein kaikista on tullut (hyvin vaihtelevanlaatuisia) taittajia ja graafikoita. Nyt tuntuu siltä, että melkein jokainen ottaa kuvia. Ja kyllä, melkein kaikkihan sitä tekee (on tehnyt jo pitkän aikaa).

Se, että työkalut on ja niitä käytetään, ei tarkoita vielä, että se mitä tuottaa puhuttelee ketään muuta kuin tekijää itseään. Onnistumisen ilolla ja tekijän ylpeydellä luomuksestaan ei ole mitään tekemistä sen kanssa mitä luomus kommunikoi muille.

Julkaisuohjelmien kohdalla tämän huomasi siitä, miten kun graafinen kieli puuttui tai oli heikkoa (eli typografian perussäännöt, tilan käyttö tai esimerkiksi jo vain ymmärrys kirjasintyypeistä) on lopputulos vaikeaselkoinen, ehkä mahdoton ymmärtää, mahdollisesti jopa luotaantyöntävä ja epäonnistuu tehtävässään olla kertova tai kommunikoiva (eli epäonnistuu olennaisessa). Asiaa voisi verrata siihen, että joku kiinan kieltä osaamaton improvisoisi kirjoitusmerkkejä lonkalta kuvitellen tekevänsä jotain ymmärrettävää.

Mutta

Julkaisuohjelmat ja niiden käyttö ei sellaisenaan, vaikka joskus siltä tuntuu, aiheuttanut sitä visuaalisen oksennuksen tulvaa joka tuntui hyökkäävän päälle milloin mistäkin. Täytyy muistaa, että silloin kun erinäiset julkaisu- ja grafiikkaohjelmat yleistyivät kotikoneisiin, ei netti, sellaisena kun me sen nyt tunnemme, ollut erityisen visuaalinen tai edes yleisesti tunnettu saatikka käytetty viestintäkanava. Levitäkseen yleiseen tietoisuuteen oli digitaalisten luomusten siirryttävä tietokoneelta fyysisen maailman puolelle ja siinä päätekijä oli tulostin, eli printteri.

Jos omia kyhäelmiä ei olisi saanut levitettyä muiden nähtäväksi, ei julkaisuohjelmienkaan suosio olisi perusjamppojen parissa kasvanut. Tulostaminen halpeni koko ajan, laatu parani ja ennen kaikkea, tulostaminen oli helppoa, kohtalaisen halpaa ja paperille ilmestyi se mitä ruudulla näkyi. (Katsokaa, tein tämmöisen! Onpas se hieno. No niin on, mä printtaan näitä sata ja teippaan näitä kaikkialle.)

Nyt kun internet, yhteysnopeudet, näytöt, päätelaitteet, kamerat ja vaikka mitkä ovat kehittyneet, leviää valokuva kuin graafiset pläjäykset 90-luvulla, kuitenkin toki aivan eri laajuudella ja vauhdilla. Kehitys on kehittynyt. Kyse ei siis ole siitä, että kaikki (tai lähes kaikki) ottavat valokuvia, vaan siitä, että niitä voi jakaa tehokkaammin kuin aikaisemmin, täysin tai lähes ilmaiseksi. Samalla tietenkin kameroita ja ohjelmistoja kehitetään tukemaan kuvien jakamista. (Otin kuvan ja julkaisen sen koko maailman nähtäväksi parilla klikkauksella, onpas tämä helppoa – ai, joku tykkäsi kuvasta! Otanpa sata lisää ja julkaisen ne kaikki.)

Halpaa ja helppoa

Kameroiden tai kuvien ottajien määrä ei ole saanut aikaan sitä kuvatulvaa joka aiheuttaa leipänsä valokuvauksesta saavien parissa ahdistusta, vaan kuvien julkaisemisen helppous. Enää ei tarvitse yrittää saada kuviaan näkyville ammattilaisten kontrolloiman median kautta, vaan jokainen voi julkaista teoksiaan ihan itse, eikä se rasita lompakkoa.

Se, ymmärtävätkö kuvien julkaisijat mitä tai miten kommunikoivat kuvillaan on sitten toinen juttu. Tai ymmärtävätkö ne jotka kuvan näkevät, mitä kuvat viestittävät? Näillä asioilla joilla, sanoisin, pystyy erottamaan, tai ainakin joiden avulla pitäisi pystyä erottaa ammattilaiset harrastajista, ei kuitenkaan ole mitään väliä. Kuvia otetaan, julkaistaan ja katsotaan kaikesta tuosta analyyttisestä puolesta riippumatta. Miksi?

Arvaukseni on, että kuvia julkaistaan välittämättä siitä, mitä tai miten ne kommunikoivat koska kuvan julkaiseminen ei vain ole helppoa vaan paljon helpompaa kuin kirjoittaa samasta asiasta jokunen lause tai edes paria sanaa. Omalla puhelimella voin alle kymmenellä näpäytyksellä ottaa ja julkistaa kuvan joka kertoo esimerkiksi tämän: ”pyöreä pöytä, kannettava tietokone (näyttäisi olevan Applen laite), punainen kukka pullossa näytön takana, koneen vieressä oikealla puolella tyhjä lasi ja lusikka (latte?), tuskin on kotona otettu vaan varmaan jossain kahvilassa ja onpas kiva retroefekti joka luo trendikästä tunnelmaa”. Kirjoittaen tuo vaati 285 merkkiä (sis. välilyönnit) eikä se luo lähellekään samaa fiilistä, tai edes välitä kaikkea sitä informaatiota, kuin mihin kuvalla pääsee, vaikka ei ymmärtäisi kuvaamisesta tai kuvatulkinnasta yhtään mitään. Tuhat sanaa on loppujen lopuksi aika vähän, ja niiden käyttö vaatii paljon osaamista.

Kehitys ja muutos

En usko sen olleen sattumaa, että samoihin aikoihin kun tulostimet ja julkaisuohjelmat antoivat jokajampalle mahdollisuuden luoda omiaan, tapahtumahorisonttiin ilmestyi myös David Carsonin taitot tai Neville Brodyn fontit. Se oli ajassa.

Uskon… ei, väitän, että samaa tapahtuu tällä hetkellä valokuvauksessa. Kuitenkin 90-luvun menoon verrattuna aivan eri laajuudella sekä taajuudella, koska internet mahdollistaa globaalin kommunikoinnin ilman pienen ammattilaisryhmän ohjausta tai säännöstelyä. Siinä missä 90-luvulla jokajampan teokset tuskin tulivat näkyville monellekaan ammattilaiselle (tai erityisen laajassa skaalassa myöskään toisinpäin) olemme tilanteessa missä työt ja luovuus vapaasti niin ruokkii muutosta kuin myös saa ravintonsa siitä, riippumatta tekijän osaamisen tasosta. Muutos ei kuitenkaan synny yksinomaan kuvatulvasta, kuten muutos 90-luvulla ei syntynyt jokajampan tulostamista tekeleistä, vaan kuvatulva on merkki muutoksesta.

Valokuvan kehitys on aina tapahtunut siellä, missä ihmiset ja kuvat voivat kommunikoida vapaasti. Ennen se vei vuosia, koska kommunikointi ja oli hitaampaa, ja kontrolloidumpaa. Sitä tapahtui kerhoissa, opinahjoissa, vedosten, kirjojen ja muiden painotuotteiden sekä näyttelyiden kautta. Nyt se on villiä ja vapaata, digitaalista, eroten menneistä ajoista siinä, ettei ole vain yhtä tai paria harvaa visionääriä, vaan muutos on monien käsissä. Eikä tämä menossa oleva kehitys näy perinteisissä kanavissa täysin vasta kuin pitkän ajan kulutta, koska perinteinen ei kykene pysymään vauhdissa mukana.

Kun vuosien kuluttua tästä ajasta kirjoitetaan, keksii joku tällekin fänsin termin ja oli se nyt mikä sitten onkaan tahdon huomauttaa, että tässä ajassa perinteisemmän, hitaamman kehityksen kannattajat maalasivat vastaavia uhkakuvia kuin taidemaalarit valokuvan keksimisen aikaan (uusi asia tappaa kaiken sen johon on jo totuttu ja siksi maailma periaatteessa tuhoutuu), vaikka tietenkinkin jälkikäteenhän on huomattu, että niin taidemaalaus kuin valokuvaus hyötyivät toistensa olemassaolosta.

Tietokone, kukka ja kahvilasi
Tuhat sanaa, ainakin.


*) ”hyvä” tässä tapauksessa tarkoittaa yleistajuisesti ja subjektiivisesti koettuna kuvaa joka ei resonoi negatiivisesti katsojansa mielessä, ottamatta kantaa siihen, että onko hyvää tai huonoa kuvaa oikeastaan edes olemassa.

Luovuus on asioiden yhdistelemistä

Seikkailin aamulla hiukan pitkin internetin hassuja turhuuksia kun jostain klikkasin itseni jonnekin josta löysin jotain joka kiinnitti huomioni. Löysin lainauksen joka on merkitty Steve Jobsin nimiin, ja se käsittelee luovuutta. Tunsin tarvetta tutkia asiaa hiukan enemmän: Oliko sitaatti aito ja jos oli, mistä se on?

Kas, niinpäs sitten löysinkin itseni Wiredin arkistosta lukemassa Steve Jobsin haastattelua – Steve Jobs: The Next Insanely Great Thing – joka on julkaistu helmikuussa 1996. Erittäin mielenkiintoista luettavaa näin viisitoista vuotta myöhemmin. (Koko juttu, jostain syystä ilman päiväystä, löytyy kokonaisena yhdeltä sivulta tulostusversiosta.)

Ah. Tämä niitä asioita jotka tekevät internetistä niin valtavan hienon: Hassuttelu, havainnointi ja historia ovat yhteydessä toisiinsa. Parilla klikkauksella pelleilystä pohdintaan ja samalla sanavaraston laajenemiseen (Grok).

Niin, ja se sitaatti joka herätti mielenkiintoni on tämä:

Creativity is just connecting things. When you ask creative people how they did something, they feel a little guilty because they didn’t really do it, they just saw something. It seemed obvious to them after a while. That’s because they were able to connect experiences they’ve had and synthesize new things. And the reason they were able to do that was that they’ve had more experiences or they have thought more about their experiences than other people.

[…] The broader one’s understanding of the human experience, the better design we will have.

Steve Jobs, Wired, Feb 1996

Olen asiasta niin samaa mieltä.

Nollakuus viiva kymmenen

Jäin miettimään mitä nettiin liittyvää, omasta näkökulmasta asiaa pällistellen, on tapahtunut 2006 – 2010: Paljon. Mitäköhän vuoden 2006 alussa mahdettiinkaan kuvitella lähitulevaisuudessa tapahtuvaksi?

Jaiku julkaistiin 2006 ja keväällä 2009 se siirtyi Googlen App Enginen päälle (eikö se todellakaan ollutkaan tuota pidempi aika?) joka johti Qaikun syntymään.

Twitter julkaistiin myös 2006. Jaikun siirtymisen Googlen omistukseen oletettiin täällä aiheuttavan suuren exoduksen Twitteriin, mutta jengi pilkkoutuikin sinne, Qaikuun, Brightkiteen ja, ei erityisen yllättävästi, Facebookkiin.

Median suosikkilapsi Facebook avasi ovensa kaikille vähintään 13 vuotiaille vuonna 2006. Suomenkielinen versio on ollut käytössä vuodesta 2008 ja yllättäen kaikki ne joita internet ei aikaisemmin ollut kiinnostanut olivat koukussa. Mitäs me ennen laitettiin leivän päälle kun ei ollut Facebookin statusapdeittejä?

Foursquare 2009. Google Wave tuli isolla kohulla 2009 ja meni 2010 (tekisi mieli sanoa, että hukkui peräaaltoihinsa mutta se olisi liiottelua). TED-videot ovat olleet katsottavissa 2006 lähtien (mainiota, todella mainiota).

Mutta kuitenkin yhä vaan meilataan ja mesetetään ja IRCataan. Jotkut asiat pysyvät.

Vuonna 2009 iTunes Fair Play DRM poistui. Vuonna 2010 mietitään onko DRM hyvä juttu kirjabisnekselle.

Laitteitakin tullut.

Nokian N95 julkaistiin 2007. Samana vuonna Apple julkaisi iPhonen ja moni asia muuttui. Google hyppäsi mukaan puhelinpeliin Androidilla 2008. Mihin katosi Sony-Ericsson? Jostain esiin nousivat Samsung ja HTC.

Ensimmäinen Kindle julkaistiin 2007. Nokia Booklet 3G näki päivänvalon 2009 ja iPad 2010.

Muutakin varmaan.

Seuraava Facebook ei ole vielä tullut Suomesta (linkki näköjään vie johonkin tyhmään arkistolukkoon [ymmärettävää, koska uudet jutut ovat ilmaisia ja vanha maksaa], mutta Googlen hakutuloksesta ekaa linkkiä klikkaamalla pääsee koko juttuun), tuskin tulee, koska seuraava ei ole Facebook (sellainenhan on jo) vaan jotain muuta. Muxlim tuli jo vuonna 2006. Angry Birds liiteli suureen suosioon 2010. Pajatzo tuli mutta vietiin saunan takse ja ammuttiin 2009. Aivan tuore, mutta hyvin lupaava tapaus on Shadow Cities (2010).

Entä mitä vielä muuta? Varmaan kaikenlaista – tämä on hyvin lyhyt ja suppeasta näkökulmasta kirjoitettu juttu (mä voi kaikkee tietää tai jaksa muistaa): kommentteihin saa heittää sen minkä näkee puuttuvaksi.

TV:stä tuttu

Katselin läpi Harto Pönkän esityksen Sosiaalinen media ammatti-identiteetin rakentamisessa ja työnhaussa. Googlaa nimesi, siinä kehoitettiin. Tein sen.

Löysin nimeni YLEn Elävän arkiston nimilistasta ja sitä kautta pienen pullean raitapaitasen rillipäänörtin (en uskoisi 16 vuotiaaksi, vaikka tiedän sen olevan niin) kavereineen vuodelta 1984 ADB-ABC: Datorn kommer hem, 21:55 min.

Paljon on muuttunut 26 vuoden aikana.

Svenska Yle, arkivet, Elävä arkisto: ADB-ABC. Ruutukaappaus
ADB-ABC, Del 2: Datorn kommer hem.