skrubu

Monia tekstejä on kirjoitettu ja puheita pidetty siitä miksi lehdillä ei tällä hetkellä mene niin hyvin (kuin silloin joskus). Monet miettivät asiaa, ehkä jopa yllättävän monet: Lehtien oman työvoiman, johdon ja omistajien ohella monipuolinen otos lehtien (nykyisiä ja entisiä) lukijoita tutkijoista ja professoreista kukkakauppiaisiin ja opiskelijoihin. Lehtien ahdinko koskettaa monia, varmaan siksi, että lehdet yhä koskettavat monia. Lehdet ovat osa kulttuuriamme – olleet jo pitkän aikaa tavallaan itsestään selvä osa tiedonjakoa. Mutta sitten tuli internet.

Kulttuurin kuuluu muuttua, muuten se kuolee. Muutos on tärkeä asia. Muutos ei kuitenkaan aina ole mukava asia. Kulttuuri muuttui kun painotekniikka keksittiin. Siinä katosi jokin osa silloista kulttuuria ja eiköhän senkin perään silloin itketty, mutta jotain muuta syntyi. Helppoahan se ei ollut. Sanan painamiseen tarvitsi luvan, muuten oli laiton. Sitä on vaikea tajuta nykyään, mutta siihen aikaan ajatusten jakeleminen massoille kaduilla ja kyläteillä oli vallanpitäjille pelottava ajatus. Nyt internet ravistaa pitkään voimassa olleita tottumuksia niin talouden kuin myös esimerkiksi hallintomallien suhteen.

Vaikka emme oikeastaan elä niin erilaisia aikoja tässä hetkessä kuin painokoneiden ollessa uusia keksintöjä (muuttaen tiedonjakelua siitä mihin silloin oltiin totuttu) ja vaikka teknologia on kehittynyt ja eri kuin silloin (muuttaen tiedonjakelua siitä mihin me olemme tottuneet) ovat pelot kuitenkin ihan samat. Jere Majavan linkkiblogin kautta löysin sitaatin joka tavallaan sopii tähän.

Everything new endangers something old. A new machine replaces human hands; a new source of power threatens old businesses; a new trade route wipes out the supremacy of old ports and brings prosperity to new ones. This is the price that must be paid for progress and it is worth it.
–
Hyman G. Rickover

Se, että ne joiden työpaikasta tai bisneksestä on kyse miettivät mitä tulee tapahtumaan on tietenkin aivan normaalia. Kukapa ei miettisi omien (tai osakkeenomistajien) tulojen ylläpitämistä tai lisäämistä. Vaan ovatko lehdet koskaan pyytäneet lukijoiltaan apua? Täytyy sanoa etten oikeasti tiedä, mutta en muista tällaista tapahtuneen ainakaan suuremmassa skaalassa.

Vääjäämättä tulee mieleen, että tässä on syntynyt maailmanlaajuinen crowdsourcing -ilmiö. Sen syntymistä eivät lehdet ole masinoineet, vaan se elää ihmisten omasta halusta pohtia asiaa. Se on hyvin internetmäinen (voiko noin sanoa?) ilmiö. Tällaista ei olisi voinut syntyä ilman internettiä, toisaalta ilman internettiä ei lehdet olisi siinä tilassa jossa nyt ovat. Mutta jos asia ei oikeasti kiinnostaisi, ei sitä myöskään mietittäisi tai siitä kirjoitettaisi.

Mielestäni hyvin mielenkiintoinen tilanne.

Juuri kuuntelemassani Joseph T. Hallinanin kirjassa Why We Make Mistakes, kerrottiin testistä, jossa yhdelle ryhmälle esitettiin tehtävä, jossa piti useammasta vedellä täytetystä astiasta saada yhteen astiaan joku tietty määrä vettä. Tämä oli vaikea haaste johon kuului esimerkiksi se, että jossain vaiheessa piti vettä kaataa pois (eikä johonkin toiseen astiaan). Ryhmällä meni aikaa ymmärtää miten tehtävä ratkaistaan, mutta harjoitteli hartaasti ja oppi tekemään tehtävän lopuksi oikein.

Toiselle ryhmälle esitettiin vastaavanlainen, mutta paljon helpompi haaste. Tämä toinen ryhmä oppi sen nopeasti ja ongelmitta.

Kun ensimmäinen ryhmä, joka oli oppinut ajattelemaan vesitehtävää vaikeammalla tavalla, sai ratkaistavaksi toiselle ryhmälle esitetyn tehtävän, eivät he kyenneet ajattelemaan yksinkertaisesti, vaan yrittivät soveltaa monimutkaisia malleja yksikertaiseen tehtävään.

Kirjan mukaan tämä pätee myös suurempiin haasteisiin. Ihmisen on vaikea unohtaa oppimansa.

You must unlearn what you have learned.
–
Yoda

Ja tähän loppuun video, jonka löysin Matin blogista.

Kaksi asiaa joissa on havaittavissa havinaa: Historia ja puiden lehdet.

Kasassa kasataan (heh heh) listaa Suomalaisten blogien ensimmäisistä merkinnöistä. Siinä on havinaa. Havinaa, sanon minä.

Ja sitten on ne puut lehtineen. Näin kun saapuu syys, pitänee, yllättävän matalalla profiililla näkynyttä, bloggaajien syystapamaamista (myös lärvikirjan puolella) tuoda näkyville. Muistuttaa kaikkia (sinuakin, kyllä – juuri sinua!), että kun syksyn lehdet havisevat (tai haisevat, tai ovat nyt muuten vaan mustia ja niljaisia etenkin jos sataa paljon. Ja varmaan saattaa sataakin. Miksei sataisi. Onhan nyt syksy), on Weeruskassa lauantaina 5.9. ihan toinen meininki (se on siis tämän viikon lauantai, ei hamassa/havisevassa tulevaisuudessa. Voiko tulevaisuus havista? Black, black, crawl on your hands and knees to your impending doom! Tai jotain.).

Muistaako joku sen maailman tylsimmän blogin joka taisi oli aktiivisimmillaan vuosina 2003 – 2004? Se oli vallan mainio blogi(-parodia, olin ymmärtävinäni siihen aikaan) lyhyine juttuineen jotka keräsivät paljon kommentteja:

I opened a drawer by pulling it towards me. I picked up the object I needed and removed it from the drawer. Having done so I pushed the drawer with my hand, thus closing it.

Tulipa tuo vaan mieleen kun tajusin Facebookin nykymuodossaan olevan aivan saman, vaikkakin hiukan eri tavalla tarjoiltuna.

Sitä minä vaan oikeastaan tässä, että maailman tylsin blogi oli joskus selvästi edellä aikaansa.

Luulin blogin lopettaneen, mutta pienellä etsinnällä löysin sen siirrettynä omaan domainiin WordPress-alustalle. Kaiken lisäksi blogi on päivittynyt tämän vuoden heinäkuussa kahdella jutulla, ensimmäisen kerran sitten vuoden 2006. Ja kommentoijat ovat löytäneet sen myös. Taidan laittaa seurantaan.

Kymmenen vuotta. Mitä kaikkea onkaan siinä ajassa netissä tapahtunut? Paljon. Todella paljon. YouTube, Flickr, Habbo, IRC-galleria, Skype, MSN Messenger ja Facebook mainitakseni vain osan. Sosiaaliset mediat ja (mikro)bloggaus ovat saavuttaneet yritykset ja politiikan. Termit Web 2.0 ja 3.0 ovat syntyneet. Ainakin selaimet Firefox, Chrome ja Safari ovat nähneet päivän valon ja jokunen kadonnut. Netti mobiilipäätteissä on vallannut jalansijaa. Paljon, todella paljon on muuttunut kymmenessä vuodessa.

(Muistaako muuten kukaan miten vanha PDF-formaatti on? Entä Flash? Tai CSS? MP3?)

Mutta yksi asia tuntuu yhä olevan suurimmalta osaltaan aivan samanlaista kuin kymmenen vuotta sitten. Kuvat ja graafiset elementit verkossa. Ajatelkaa asiaa. Se miten vuonna 1999 optimoitiin GIF ja JPEG -kuvia verkkoon, on vieläkin ihan sama tapa jolla niitä optimoidaan verkkoon 2009.

Okei, jotain on kyllä muuttunut. Kuvat ovat nykyään isompia, niin pikselikooltaan kuin myös kiloiltaan. Ja olemmehan jo vuonna 1996 saaneet käyttöömme png-kuvamuodon, joka ei kaikesta huolimatta ole tappanut giffiä (vaikka sen piti), ja jonka tarjoama 16-bittinen läpinäkyvyys antaa yhä odottaa suurta tulemistaan.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana elävän kuvan siirto verkkoa pitkin on kehittynyt. Samoin on käynyt äänen suhteen. Mutta liikkumattoman kuvan kehitys verkossa tuntuu jämähtäneen. Käytössä oleva GIF speksi on vuodelta 1989 ja JPEG, sellaisena kun me sen tunnemme, luokiteltiin standardiksi 1994.

(Mihin muuten katosi JPEG 2000?)

Onko still-kuvan teknisen kehityksen huippu verkossa siis jo saavutettu?

Ajatusleikki. Mitä jos internet olisi planeetta?

Mieleni minun tekevi

Netillä on luomistarina. Ensin sitä ei ollut. Se ei ollut ihmisten tietoisuudessa, sitä ei oltu vielä keksitty (löydetty/ymmärretty?). Sitten se oli. Jossain vaiheessa ihmiset ehkä unohtavat miten tai mistä netti syntyi ja uusia tarinoita keksitään. Ehkä legendat kertovat miten ensimmäinen avatar, nimeltään Ilmatar, synnytti bittimeressä velloessaan vyyhdin kaapelia josta kasvoi netti. Voi myös olla, että joku tulee väittämään, että netti kytkettiin käyttöön viidessä henkilötyöpäivässä ja se oli tuloksellinen jo ensimmäisellä neljänneksellään. Toistaiseksi kuitenkin joko muistamme mitä tapahtui tai sitten internet itse muistaa. Miten on parin sadan vuoden kuluttua?

Pallolla oli alussa vain jokunen harva ihmiskeskittymä siellä täällä. Ei edes kyliä, vain yksittäisiä mökkejä ja laavuja. Ihmisillä oli tilaa, aika tuntui kulkevan hitaasti. Iso tyhjä planeetta. Tutkimaton. Ihmeellinen. Täynnä mahdollisuuksia.

Lisää ihmisiä löysi paikalle. Ei voi sanoa, että planeetalle olisi juurikaan rakennettu kunnon teitä tähän mennessä. Ja osalle kansasta se sopi. Nämä paikallaan pysyvät ihmiset rakensivat alueita keskustelulle ja omia kotipesiä. Mutta teiden puute ei haitannut nomadeja jotka vaelsivat ympäri tätä uutta maailmaa metsästäen ja keräten. Kertoivat sitten siitä mitä olivat matkoillaan löytäneet kun kohtasivat muita. Ja löydettävää ja kerrottavaa kyllä riitti.

Kuvitelkaa Marsin kansoittaminen (kevyt tuulahdus Bradburya). Jos voit tehdä mitä vaan, mitä teet? Toteutat itseäsi ilman rajoituksia planeetan kokoisessa hiekkalaatikossa. Kaikkea voi tapahtua.

Siellä missä ihmiset, siellä myös kauppa. Ja kuten tapana tuntuu olevan, kaupan potkaisi käyntiin seksi. Vähitellen muutkin heräsivät rahan hajuun. Ilmoituksia liimailtiin jokaiseen rakennelmaan. Myynnin määrä kasvoi. Kulttuuri muuttui vapaasta hörhöilystä laskelmoivampaan suuntaan.

Tämä on jo täysin eri maailma kuin se mihin ensimmäiset ihmiset saapuivat. Planeetta on muuttunut. Aika tuntuu kulkevan yhä nopeammin ja nopeammin. Sanoisin, että tämä on se kohta ajasta jossa me nyt olemme, niin ajatusleikissä kuin oikeastikin.

Tieteistarinaako?

Olen joskus kuvitellut, ajatusleikissäni, isot verkkopalvelut Megakaupunkeina joiden muurien sisällä on olemassa jonkinlainen paikallinen kulttuuri ja säännöstö jota ylläpidetään omalla tavalla. Kaupunkien välissä, muurien ulkopuolella on villi autiomaa jossa elää rikolliset ja hylkiöt, spämmääjät ja häkkerit (haistanko hiukan Judge Dreddiä tässä?).

Mutta vaikka synkistä tieteistarinoista on helppo lainata, ja edellä mainittu asetelma tavallaan sopiikin mukavasti ajatusleikin palaseksi, on siinä tässä tapauksessa selvä virhe. Hyvin inhimillinen virhe.

Ihmisellä on, mielestäni yhä (vaikka ehkä ei yhtä prominentisti kuin, mitä minulle on koulutuslaitoksissa opetettu, historiamme sumussa hapuilleilla olleen) voimakas tarve huijata itseään kuvittelemaan olevansa tässä hetkessä kehityksen kulminaatio josta ei enää voi kehittyä paremmaksi. Tästä ei kehitys enää pahemmin kehity: Me hallitsemme tulta. Osaamme rakentaa laivoja. Maailma ei voi tarvita enempää kuin kolmea tai neljää tietokonetta. Ei kukaan tarvitse enempää kuin 640 kt muistia. Miten tästä kännykästä muka voisi enää tulla yhtään tämän parempi? Ihminen ei koskaan kävele Marsissa.

Siksi on virhe ajatella internetmaailmaa Megakaupunkien kautta. Tai no, siis nimenomaan tulevaisuuden Megakaupunkien.

Nähdä Rooma ja kuolla

Ajatusleikissäni näin vilahduksen nykytilaa tulevaisuudesta: se poisti kaikki tieteistarinan ominaisuudet ja loi hiukan perspektiiviä.

Näin, että Facebook oli kyllä aikansa Megakaupunki, mutta ei sen modernimpi kuin millaisina me ymmärrämme Inkojen kaupunkien olleen sellaisia omana aikanaan. Aikalaistensa näkökulmasta tietenkin moderneinta ikinä ja meidänkin mielestämme vaikuttavia saavutuksia, mutta hei, meillä on sähkö, autot ja pullovettä. Kaupungin muurien ulkopuolella oli vain juntteja landelaisia tai kaupungista karkotettuja. Tämä on aikaa ennen kuin Espanjalaiset saapuivat paikalle. On kuitenkin liian aikaista sanoa onko Facebook Machu Pichu, Atlantis tai joku helpommin saavutettavissa oleva kohde.

Google rakensi teitä, vesijohtojärjestelmiä ja levisi todella laajalle. Se oli kuin kahden veljeksen perustama Rooma. Sillä oli ehkä jokunen muuri siellä täällä, mutta ajatus oli laajeta kaikkialle. Ja se toimi. Kaikki tiet veivät Googleen, kuten tuolloin oli tapana sanoa. Isoilla valtakunnilla on kannattajansa ja vihollisensa, ja näin oli myös Roo.. öh, siis Googlella. On vaikea sanoa miten laajalle Google voi laajeta vielä, monen mielestä tämä valtakunta on jo tarpeeksi iso ja vahva. Aika näyttää miten käy (on kuitenkin muistettava että valtakunnat harvemmin kestävät ikuisesti).

Muut keisarikunnat, kaupungit ja pienimmätkin riisiviljelmät, niin pitkäikäisemmät kuin myös lyhytikäisemmät, vaikuttivat kaikki omalla tavallaan maailman kehittymiseen. Toiset enemmän, toiset vähemmän. Se mitä niistä sitten muistetaan, on tietenkin kiinni siitä kuka kirjoittaa virallisen historian, miten mennyttä opetetaan ja kuka määrää. En usko netin olevan siinä suhteessa erilaisen muusta maailmasta.

Epilogi

Aina toisinaan joku povaa netin kaatumista. Mutta kuten maailmanloput joita on ennustettu iät ja ajat, ei netinkään maailmaloppu ole tullut vielä. Muutoksia kyllä, ja toisille muutos on maailmanloppu vaikka oikeasti se ei juuri pahemmin hetkauta maailmankaikkeutta. Nähtäväksi jää, josko kaikkien pienien kahakoiden ohella nettiin tulee myös maailmansotia.

Netti on kehittynyt hyvin nopeasti nollasta nykyisyyteen. Vaikka olemmekin rinnakkaisia, ei netti ole yhdenmukainen meidän aikamme kanssa. Siellä esimerkiksi ei ole vielä saavutettu teollista vallankumousta. Mutta nykyisellä kehitysvauhdilla voi tietenkin miettiä josko netti jokus voi olla edistyneempi kuin meidän oma pallomme (onko sellainen edes mahdollista)?

Tähän on hyvä lopettaa. Keski-ikäinen on terve kun ajatusleikkii.

Tulipa mieleen matkalla töihin tänään, että nyt kun Jaikun tulevaisuus näyttää epävarmalta, ja nykyinen toiminnallisuus on vähän niin ja näin, on olemassa yksi taho jonka ehdottomasti pitäisi ottaa vastuu Jaikun ylläpidosta ja ennen kaikkea arkistoinnista: Museovirasto Kansallisarkisto.

Kuvitelkaa miten paljon ja automaattisesti myös aikaleimalla varustettua nykytietoa voisi kerätä Jaikun avulla. Kevyttä dataa, vain tekstiä (kovalevytila on halpaa), suoraan kansalaisten näppiksiltä. Ajankuvaa nykyisyydestä.

Miten arvokasta olisi esimerkiksi kolmen vuosikymmenen kuluttua oikeasti tietää kansan mielipiteitä asioista 00-luvun lopussa? Ja jo nyt Kansallisarkisto voisi Jaikun avulla kerätä lähimenneisyydestä muistikuvia ja kertomuksia, esimerkiksi Top Ass -korteista.

Nyt olisi kuulkaas loistava mahdollisuus imuroida kovalevyt täyteen materiaalia, josta tulevaisuudessa tutkijat voivat kirjoittaa kirjoja ja väitellä tohtoriksi. Eiks vaan olisi hyvä juttu, jätkät hei. Jätkät?

”Suomessa bloggaamisen edelläkävijöihin lukeutunut Alex Nieminen on ehtinyt jo lopettaa bloginsa”, muistatteko? Blogi on kuollut, sanottiin. Osa varmaan muistaa. Siitä on aika tasan parikymmentä päivää vaille kolme vuotta.

Itselleni tuo tuli mieleen kun useammastakin paikasta on tullut vastaan tietoa Uudesta uudelleensyntymisestä. Seurantaan meni. Meni myös tuo Tikan blogi.

Vuosikymmen sitten 20 prosenttia verkkohauista oli pornoa, mutta enää vain 10 prosenttia. Samaan aikaan Facebookin kaltaisten sosiaalisten verkostojen suosio on noussut huimasti.
–
Tietoviikko: Facebook vie enemmän aikaa kuin porno

Niin, tai kuten kolleega tokaisi mainitessani hänelle tästä uutisesta: ”Ehkä pornoa ei enää tarvitse hakea”. Eli jos porskia löytyy hakematta, niin totta ihmeessä sen hakeminen vähenee.

Toisaalta voisi varmaan miettiä, että jos hakukäyttäytyminen (onko tuo sana oikeasti?) muuttuu kolmessa vuodessa, mitä tapahtuukaan kymmenessä? Kymmenessä vuodessa netti on muuttunut paljon. Todella paljon.

Entä jos ei oleteta pornoa etsivien määrän pysyvän suhteellisesti samana riippumattaa siitä paljonko verkossa on ihmisiä (12/1998 147 milj., 6/2008 1463 milj. [lähde])? Mitä jos kymmenessä vuodessa netissä vaan hengaa sen verran enemmän jengiä joiden motivaatio ei ole porno vaan muut asiat? Sehän johtaisi siihen, että hauissa pornon suhteellinen osuus vähenee. Onko siitä sitten kiittäminen vain sosiaalisten verkkojen? Miten paljon vaikuttaa kouluissa lisääntynyt netin käyttö, verkkokauppojen yleistyminen, selaimet kännyköissä tai se, että kymmenen vuotta sitten ei juurikaan Googlea käytetty. Paljonko vaikuttaa se, että nyt netissä on tarjolla paljon enemmän sisältöä kuin kymmenen vuotta sitten (muutakin kuin pornoa)?

Vaan oli syy missä tahansa, on kai kuitenkin hyvä juttu, että 18 – 24 vuotiaat eivät hae pornoa verkosta nykyään yhtä paljon kuin ollessaan 8-14 vuotiaita?

Hiukan lisää tutkimuksesta Reutersilta: Porn passed over as Web users become social.

Päivitys: Lisäsin lauseen sisällön määrästä.