skrubu

Onnistunut urheilukuva on tarkka. Se esittää voittajaa, maalintekijää tai taitoluistelijaa kolmoissalkovin lakipisteessä. Käytännössä kuvaaja seuraa liikkuvaa kohdetta kameran automaattitarkennuksella, pitää sarjatulen päällä ja toivoo parasta.

Pari päivää vanhaan Kallistellen ja siirrellen -juttuun liittyen, on ihan pakko linkittää HS:fi:n kuvakosteeseen pieleen menneistä otoksista Vancouverin olympialaisista. Kyseessä on siis kuvia joissa tekniikka ei ole totellut ihmistä (sitä, joka pitää kameraa kädessä, toki sitä/niitä joka on järjestelmän luonut), eikä lopputulos ole asetetun ohjeen mukainen.

Aivan loistava kuvasarja. Epätasainen toki, mutta joukossa on jokunen niin helmi otos, että kokonaisuus mielestäni toimii ja on mielenkiintoinen. Satunnaisuus voi luoda kuvaan sellaista imua ja dynaamisuutta, jollaiseen ei täydellisyyden tavoittelussa pääse millään.

En minä muista tiedä, mutta minä kyllä mielelläni näkisin useammin tällaisia epätäydellisiä kuvia käytettävän joukkotiedotusvälineissä.

Mitä uutta Piilaaksossa? -blogissa tehdään johtopäätös:

Minun tiedonhakuni saattaisi hyvinkin siirtyä Bingiin, koska haluan kattavan indeksin. Kaikki mahdolliset sivut, kiitos!
–
Mitä jos Murdoch siirtyisi Bingiin? – Tanja Aitamurto, Mitä uutta Piilaaksossa?

Hetkinen? Millä logiikalla Bingistä tulisi kattava indeksi? Ajatellaanpa tätä hetki.

Okei, siis jos Microsoft päättäisi maksaa lehtimoduli Murdochille siitä yksinoikeudesta, että vain Bing näyttäisi hakutuloksissaan linkkejä Murdochin sisältöihin niin silloinhan näitä tuskin näkyisi Googlessa. Ja varmasti joku siirtyisi suosimaan Bingiä hakukoneena.

Toisaalta moni varmasti vastustaisi tätä koska epäilisi Bingin myös suosittelevan sisältöä maksua vastaan, tai mahdollisesti jopa poistavan näkyviltä jotain rahaa vastaan, ja se ei ole tietoa hakevan kannalta hyvä asia. Siksipä jotkut varmasti ryhtyisivät boikotoimaan Bingiä ja suosimaan Googlea, tai ehkä jopa jotain pienempiä (paikallisia?) hakukoneita.

Entä sisällöntuottajat? Olisi tietenkin niitä jotka haluavat näkyä kaikkialla eivätkä vaadi siitä rahaa hakukoneelta ja olisi niitä jotka näkyvät vain sen tuloksissa joka maksaa siitä. Sitten olisi ihan varmasti niitä, jotka eivät todellakaan halua näkyä siellä missä näkyvät ne jotka saavat näkyvyydestään hakukoneelta rahaa ja pitävät huolen, ettei Bing näe tällaista sisältöä (samalla tavalla kuin Murdoch olisi kaikki nämä vuodet, itkuvirsien sijaan, voinut yksinkertaisesti estää Googlea indeksoimasta sisältöjään mutta ei tehnyt sitä koska kyse on rahasta eikä näkyvyydestä). Näkymättömyydestä tulisi vaikutuskeino.

Niin tiedon hakijat kuin sisällöntuottajat jakautuisivat jonnekin näistä kolmesta ääripäästä tai niiden väliseen maastoon: pro Bing, anti Bing, EVVK.

Ostamalla linkitysoikeuden Murdochin sisältöön Bingin onnistuisi kyllä syödä Googlelta sisältöä, mutta tekisi samalla itsestään vähintään yhtä vajavaisen. Olisi kaksi isoa vajavaista hakukonetta ja todella iso ryhmä ihmisiä joita asia ottaisi mielettömästi päähän, koska tiedon hakeminen vaikeutuisi.

Alta aikayksikön netti täyttyisi erialisista hakukone-mashupeista jotka tuovat tuloksia niin Bingistä kuin Googlesta ja ehkä muistakin hakukoneista. Olisi verkkosivuja (esim. blogeja) jotka näkyvät vain Googlelle ja jotka toisivat Googleen näkyville linkkejä sisältöihin jotka saavat rahaa Bing-näkyvyydestä. Samalla tavalla olisi sivustoja jotka toisivat Bingiin näkyville vain Googlessa näkyviä sisältöjä. Ja tätä vastaan taisteltaisiin sillä, että verkkopalveluissa ruvettaisiin estämään tietystä osoitteesta tulevia. Ja siitähän sitten ärsyyntyisi taas useampi ja niin pienestä kiusasta kasvaisi isompi. Ja vielä isompi.

Hakuonesotahan siitä loppujen lopuksi tulisi ja siitä kärsisivät kaikki… ja… hmm… niin no… Olin kirjoittamassa, että jos sisällöntuottajat saadakseen tuloja leiriytyvät jonkin tietyn hakukoneen viheriölle ei siitä voi pitkän päälle kehittyä mitään hyvää. Mutta koska ihminen synnynnäisesti on irrationaalinen eläin jota kiima (esim. rahankiima) estää näkemästä sen, että mennään täyttä laukkaa kohti omaa (tai oman bisneksen) tuhoa, olen ehkä jopa taipuvainen suosittelemaan herra Murdochille ison ja pramean teltan pystyttämistä Bingin leirintäalueelle ja pyllistämään oikein kunnolla Googlelle.

Nimittäin kun isot tekijät sokeina kiimasta kalistelevat peitsiään unohtuu niiltä sekasorrossa se, että maailmassa on miljoonia kellareita joissa on miljoonia ja taas miljoonia näpertelijöitä joiden joukosta varmastikin löytyy joku jolla ei ole unelmana ladata koko internet omalle tietokoneelleen, vaan joka on päättänyt keksiä uuden tavan toteuttaa haun ja tiedon suodattamisen verkossa, jonkin mullistavan idean jollaista ei voi syntyä korporaatioiden tiukkojen muurien suojissa. Kaaos johtaa muutokseen.

Sitten tietenkin voisi myös miettiä mitä tapahtuisi siinä tapauksessa, että Murdochin sisällöt näkyisivät vain Bingissä ja Microsoft päättäisikin lopettaa linkeistä maksamisen (esim. kannattamattomana) – heittäisi Murdochin sisältöineen ulos? Siitä saisi varmaan toisen pitkähkön kirjoituksen. Joskus. Ehkä.

Tykkään analogioista. Tykkään myös erilaisista assosiaatioista, vaikka ne eivät aina ehkä ole järkeviä tai älykkäitä.

Nautin Pekka Pekkalan Borg-analogiasta kolumnissaan Yle – tahdomme sinun parastasi (hs.fi), vaikka en välttämättä muuten jaa Pekkalan näkökulmaa. Ja varmaan kyseisestä kolumnista johtuen, huomasin miten Borg-analogia paukkasi ajatuksiini kun myöhemmin katselin Rupert Murdochin haastattelua YouTubesta (via Matti Lintulahti), jossa noin 28 minuutin kohdalla Murdoch käyttää sanaa ”assimilated”.

Jännä miten yksi sana saa aikaiseksi assosiaation ja miten yksi assosiaatio muuttaa asioiden hahmottamista. Kuka nyt sitten on kenenkin Borg, riippuu kai ihan mistä näkökulmasta asioita katsotaan.

Toinen assosiaatio. Leipää mussuttava lintu sai suuren hadronitörmäyttimen hiljenemään (lue esim. Bird drops baguette, halts Collider). CERN on selvästikin rakentanut ja parhaillaan testaa ääretöntä epätodennäköisyysmoottoria.

Vaikka olisikin erittäin epätodennäköistä, että ääretön epätodennäköisyysmoottori toimisi heti ensimmäisellä kerralla (tai no…), on myös erittäin epätodennäköistä, että lintu kyykyttäisi tämän jättimäisen laitteen leivänpalasella. Täten voimme siis todeta, että CERNin ääretön epätodennäköisyysmoottori mitä todennäköisimmin toimii.

Miksi verkossa olevassa palvelussa on linkki verkkoversioon?

Ei mobiili ole verkon vastakohta, rinnakkaisversio tai siitä erillinen entiteetti. Ei ole olemassa erillistä mobiilinettiä. On yksi internet. Yksi verkko.

Käytän tällä hetkellä Safaria selaimena (pidän tavallaan enemmän Firefoxista, mutta se on jostain syystä niin ärsyttävän hidas monissa asioissa, että päätin vaihtaa selainta) ja siinä lisäkilkkeinä ClickToFlash kuin AdBlock. Ei minulla yleensä ole mitään verkkosivuilla majailevia mainoksia vastaan, mutta niin usein nykyään ne hyppäävät silmille, valtaavat tietokoneen kaiuttimet tai muuten vaan hidastavat sivujen latautumista, että mielenterveyden säilyttämiseksi on pakko kitkeä ärsyttävyydet pois jotta voi keskittyä siihen mikä kiinnostaa.

No, siinä minä sitten olin hs.fi:ssä silmäilemässä Sediksen linkittämää artikkelia kun huomasin jutun lopussa bannerin. Osta tämä teos verkkokirjakaupasta, ilmoitti Suomalainen.com punaisella bannerillaan.

Ensimmäinen reaktioni nähtyäni bannerin oli kyseenalaistaa hs.fi:n artikkeli – mielessäni koko tekstistä tuli ostettua sisältöä, mainos artikkelin muodossa. Ehkä se ei sitä ole, mutta tältä minusta tuntui, minkäs minä sille voin.

Toinen reaktioni oli klikata banneria. Ajattelin käydä katsomassa mitä Suomalainen.com minulle tarjoaa. Sehän tarjosi heti ensimmäisellä klikkauksella virhesivua. Toisella yrittämällä pääsin kyllä verkkokirjakauppaan sisään, pikahakusivulle jossa ilmoitettiin, että ”Hakusi ei tuottanut yhtään tulosta”. Ei todellakaan. Seurasin tältä ’emme me oikeasti halua myydä sinulle mitään’ -sivulta linkkiä tarkennettuun hakuun: Sieltä avautuva kahdentoista rivin monsterilomake sumensi aivoni ja unohdin kirjan nimen. Halusin vain nopeasti pois.

Olo oli kuin Keravan Alkossa 1980-luvun puolivälissä, juuri kahdeksantoista täyttäneenä. Silloin ei ollut itsepalvelua vaan tiskin takana seisoivat ”Me sulle mitään myydä” -asennetta henkivät myyjät. Aina yhtä jännittävä (jopa hiukan pelottava) paikka. Vaan kun se oli lähin Alko ja nuoren miehen oli juomansa saatava löytyi myös motivaatiota pyytää jopa jotain mitä myyjän oli haettava varaston puolelta kun ei siinä selän takana hyllyssä ollut. Luulenpa, että kävivät aina siinä samalla vetämässä nortit lastauslaiturilla. Eipä ne asiakkaat minnekään siinä odottaessaan kadonneet, ja myyjät tiesivät sen. Mihinkäs sitä? Monopoli on monopoli ja seuraava Alko monen kymmenen kilometrin päässä.

Nyt, hiukan yli 20 vuotta myöhemmin internetissä ei jäädä odottelemaan kun homma ei toimi. Jos tuntuu siltä, että haluaa pois niin sitä lähtee. Kauppoja on monia ja ne ovat vain parin klikkauksen päässä.

Ainiin, sitten vasta kolmantena jäin pohtimaan, miksi ihmeessä ylipäänsä näen bannerin hs.fi:ssä. Ehdin jo hetken aikaa kuvitella, että hesarilla oli joku mielenkiintoinen viritys sivuillaan, mutta totuus olikin karumpi. Ja hiukan nolompi: Mainoksenestoni oli jostain syystä pois päältä.

Kameroiden yleistyminen haastaa myös perinteisen kuvajournalismin ja saa kuvaajat puolustamaan ammatillista osaamistaan.
–
hs.fi: Kameroiden yleistyminen haastaa kuvajournalismin (28.5.2009)

Ylläolevassa lainauksessa on mielestäni tapahtunut perusvirhe ajattelussa. Ei se ole kameroiden määrä joka haastaa kuvajournalismin tai muut ammatikseen valokuvaavat, vaan kuvien julkaisemisen helppous.

Tästä jaikuketjusta johtuen jäin miettimään sisällön maksullisuutta.

Esimerkkinä hs.fi:n digilehti.

Jos ostan paperilehdestä irtonumeron (ma-to 2 €, pe-su 3 €) on se luettavissani niin kauan kun säilytän lehteä. Voin myös leikata sieltä talteen kiinnostavat artikkelit ja ilmoitukset.

Digilehden kertalukuoikeudesta maksan 1 € ja se on voimassa vuorokauden. Jos tämän jälkeen haluan palata lukemaan samoja artikkeleita, joudun maksamaan arkistomaksun (yksi juttu yhtä kallis kuin koko lehden digilehden kertalukuoikeus!). Ja sekin on voimassa vain 24 tuntia.

Haluanko maksaa itsetuhoutuvista artikkeleista? Ei kiitos. Jos maksan sisällöstä, haluan päästä samaan juttuun käsiksi myöhemminkin ilman lisämaksuja. Miksi tyytyisin verkossa huonompaan diiliin?

Entä mitä jos homma menisikin toisella tavalla? Jos unohdettaisiin paperimaailman pinttyneet konventiot ja tehtäisiin homma kanavalle tyypillisin keinoin?

Mielessäni kävi esimerkiksi seuraavanlaisia ajatuksia.

Kun olen rekisteröitynyt hs.fi:n lukijaksi ja maksan irtonumerosta, pääsen lukemaan vain tiettynä päivänä julkaistuja artikkeleita. Nämä artikkelit, joista jo olen maksanut, jäävät minulle luettavaksi myöhemminkin, omaan kirjastooni. Toiminnallisuus on sama kuin esimerkiksi Audiblessa. Tällainen saisi minut ostamaan irtonumeroita useammin (verrattuna siihen, etten osta niitä nyt yhtään).

Voin merkitä, asiasanoittaa, kommentoida ja järjestellä yksittäisiä artikkeleita omaan leikekirjaani, sillä kaikki artikkelit lehdessä ei varmaankaan kiinnosta. Voin siis kerätä itseäni kiinnostavat jutut yhteen paikkaan. Näiden perusteella hs.fi voi suositella minulle muita vastaavia artikkeleita, ehkä jopa toisinaan muistuttaa minua meileitse uusista artikkeleista jotka voivat kiinnostaa. Tällainen on palvelua ja saa minut palaamaan useammin verkkosivulle ja houkuttelee myös ostamaan lisää artikkeleita. Palveluntarjoajan on myös helpompi kohdistaa mainontaa juuri minulle.

Voin myös jakaa lukuoikeuksia muille. Nämä lainaoikeudet ovat aikarajoitteisia, mutta aikarajoitus lähtee tikittämään siitä kun kutsuttu henkilö ensimmäisen kerran saapuu artikkeliin, ei siitä kun minä lähetän kutsun. Se, että pystyn jakamaan tietoa muiden kanssa pitää keskustelun käynnissä vaatimatta kaikkia maksamaan sisällöstä.

Yksittäisen arkistossa makaavan jutun hinta on rekisteröityneelle lukijalle halvempi kuin kokonaisen irtonumeron hinta. Rekisteröityneenä minua ei pidä myöskään rangaista jos en halua ostaa koko digilehteä irtonumerona, voin ostaa yksittäisiä tuoreita (ei siis arkistossa olevia) juttuja alennetulla hinnalla. Tällainen luo minulle illuusion siitä, että hs.fi välittää sitoutumisestani palveluun.

Edellä mainituissa ajatuksissa on sellaista jota odottaisin näkeväni nykyajassa elävän joukkotiedotusvälineen verkkosivuilla – etenkin jos he toivoisivat saavansa minulta, eikä vain mediatilan ostajilta, rahaa. Maksan palvelusta, joustavuudesta ja siitä, että koen palvelun itselleni hyödylliseksi.

Uudistuminen on tärkeintä, kirjoittaa Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja Janne Virkkunen ja kehottaa antamaan palautetta: ”Käyttäjän mielipide on meille tärkeä. Odotamme sitä”.

Vaikka en olekaan käyttäjä, vaan lukija, ajattelin kuitenkin tuulettaa hiukan mielipiteitäni. Ehkä tämä löytää perille, vaikka hs.fi jo lopetti blogeihin linkittämisen, ja tänne linkittämisen jo ennen sitä :) En ole hirveän tarkkaan käynyt läpi uudistunutta hs.fi:tä, joten tässä on vain hätäinen pintaraapaisu.

Hs.fi:n uusi ulkonäkö on onnistunut. Ehkä vähän geneerinen, eli hs.fi on helposti sekoitettavissa muihin uutispalveluihin, mutta kuitenkin selkeä ja helppolukuinen. Rauhallinen jopa, sanoisin (ei koske tietenkään koko ruudun täyttäviä äänekkäitä mainoksia, tai mainoksia noin muutenkaan). Ennen kaikkea se on helposti silmäiltävä, joka on verkkosivulle hyvin tärkeä ominaisuus. Linkkiväristä oikeassa laidassa voidaan varmaan olla montaa mieltä, mutta se, että linkit ovat harmaita ei tässä tapauksessa haittaa (minua ainakaan).

Noin muuten sanoisin, että ne linkit jotka ovat sinisiä, voisivat erottua hiukan selkeämmin, nyt väri on turhan vaatimaton eikä oikein erotu esimerkiksi oikean laidan pienemmällä tekstikoolla. Selkeä linkkiväri helpottaa sivun silmäilyä ja ohjaa siksi lukijoita paremmin palvelun muihin sisältöihin ja toiminnallisuuksiin, sellainen voi lisätä pitoa. Muutenkin ehkä kannattaisi hiukan yhdenmukaistaa linkkien värityskäytäntöä, nyt siinä on hiukan satunnaisuuden tuntua.

Mukava nähdä, ettei kaikkea yritetä tunkea mahdollisimman pieneen tilaan ylös, että uskalletaan antaa sisällölle tilaa. Sivun alalaita selkeällä alatunnisteella, hakemistolla ja linkeillä sisällön vaihtoehtoisiin näyttämistapoihin toimii. Vaikka olisihan se kiva jos mobiiliversioon, kun kännykällä pelmahtaa paikalle, pääsisi sivun ylälaidasta vähän kevyempään versioon: Oma mobiiliselaimeni tukehtui ja kuoli noin 1,6 megan kohdalla (aika raskas etusivu).

Navigaatio on selkeä, mutta päänavigaatiosta uuteen ikkunaan avautuvat osiot ovat pieni pettymys. Päänavigaation soisi pitävän lukijan siinä palvelussa jossa päänavigaatio on. Sitä jää aina jotenkin hämmästelemään navigaation katoamista (Matkailu, Oma kaupunki ja TV, mutta myös esimerkiksi viihdeosion pelit ja musiikkilataamo). Mutta ehkä tämä vielä korjaantuu?

Vaikka itseäni hiukan hämää se miten päänavigaatio hyppää ylemmäs kun sivulla ei ole banneria (esim. viihdeosiossa), en usko että se on iso ongelma silloin kun palvelussa oikeasti haetaan luettavaa (eikä vaan selata sivua analyysimielessä läpi).

Osioiden väritunnukset ovat hiukan ongelmallisia. Esimerkiksi urheilussa kolmannen tason vihreät linkit ovat ehkä hiukan turhan vaaleita. Ehkä siinä olisi kannattanut miettiä jotain muuta ratkaisua (itse laittaisin linkit samalla tummalla harmaalla kuin kakkostason linkit, mutta sijoittaisin ne vihreään kehykseen, tai jotain). Kuinkakohan moni edes huomaa osioiden omat värit (ne kun ovat hyvin pienessä roolissa)?

Toivoisin hiukan isompaa oletustekstikokoa artikkeleihin, etenkin kun tekstikoon muuttaminen AA-vitkaimella ei jää oletukseksi selaimen muistiin (miksi muuten oletus aina on, muissakin palveluissa, että jengi haluaa nimenomaan suurentaa tekstiä eikä pienentää?). Se selkeyttäisi visuaalista hierarkiaa jutun ja oikean laidan välillä. Kokoomasivuilla tekstikoko mielestäni toimii. Tarpeen vaatiessahan selaimesta voi kasvattaa tekstikokoa.

Konepellin alle en juurikaan ajatellut katsoa, mutta pakkohan sinnekin oli vilkaista. Mutta siitä vain pari asiaa.

Kun nyt päätetään ilmoittaa sivun olevan XHTML 1.0 Strict, niin ehkä sitä odottaisi näkevänsä, että sivun kuvaus seuraisi sitä. Toiseksi: sivun semanttinen rakenne on rikki.

Koodilla ja semantiikalla tuskin on mitään merkitystä Pertti ja Liisa Peruslukijalle, mutta koska palvelun yleisönä on myös hakukoneita ja varmaankin myös esimerkiksi näkörajoitteisia, voisi olla ihan paikallaan korjata asia. Samalla kannattaisi ehkä miettiä, miten tarjota oikeaan laitaan linkkejä sisältöön ja poistaa näkyviltä toiminnallisuuksia niille joilla ei JavaScript toimi (juu tiedän, kyseessä on selkeä vähemmistö, mutta ei kai vähemmistöjä pidä sortaa siksi että ovat vähemmistöä?).

Toivottavasti tämä uudistuminen tullessaan poistaa linkittämispelon, niin että jutuista löytyy linkkejä lisätietoon (myös palvelun ulkopuolelle ja muutenkin kuin rypäänä jutun lopussa). Linkittäminen on pelottavaa, tiedän, mutta palvelee niin meitä lukijoita kuin myös linkkien julkaisijaa.

Uudistuminen on tärkeätä, kuten Virkkunen kirjoittaa, mutta en näe sitä tärkeimpänä. Vaikka verkkopalvelu näyttää vanhalta, voi se kuitenkin toimia jos kaikkein tärkein on kunnossa: sivun pitää toimia lukijalle. Verkkopalvelussa, oli se sitten sanomalehden, aikakauslehden tai vaikka verkkokaupan tai KELAn, kriittisin asia on se että sieltä löytää sen mitä on etsimässä ja, että sisältö on helposti sisäistettävässä muodossa. Kun perusasiat ovat kunnossa, ei moderni ulkonäkö ole kuin piste iin päällä.

Lopuksi olisi mukava kuulla mitä Virkkusen lause ”Yhteiskuntaa uudistava lehti haluaa myös uudistua itse.” oikeastaan tarkoittaa. Määritteleekö paperi yhä lehden? Eikö hs.fi ole osa lehden kokonaisuutta ja eikö verkkopalvelun uudistus ole sitä, että lehti (itse) uudistuu? En ymmärrä.