Jutut avainsanalla: ihminen


Pankkilatina

Pekka • 1.11.2011, 08.01

Siinä sitä sitten maksaa laskua verkkopankissa. Ei riitä, että tilinumerot, jotka eivät aikaisemminkaan olleet erityisen ihmisystävällisiä, nyt ovat vielä vähemmän tarkoitettu meille kaksijalkaisille orgaanisille elämänmuodoille, vaan vastaanottavan pankin nimikin on piilotettu kryptisen koodin taakse.

Eikö verkkopankki voisi, meille jotka emme tietokoneita tai ohjelmia ole, kääntää pankkitunnistekoodin sellaiseen muotoon, että sen pystyy ymmrtämään. Ettei tarttis Googlailla, että mihin pankkiin joku RABAHIFF tai BADABUM ohjaa.

Ei luulisi olevan erityisen vaikeata semmoisen käännöstsydeemin tekeminen joka muuntaa tietojärjestelmille tarkoitetut tunnistekoodit selkeälle ihmisten kielelle. Ja olisihan se toki varmaan jo tehty, jos pankkeja kiinnostaisi ihmisiä palvella, eikä piiloutua kirkkolati… eiku pankkilatinan taakse.


Stereotypia

Pekka • 24.9.2011, 11.45

Sen olin jo kauan sitten oppinut, että klisee ei vain tarkoita kulunutta ilmaisua, vaan on myös painopuolella käytetty termi. Mutta, että termi stereotypia on alun perin myös painopuolelta, tarkoittaen samaa kuin klisee (eng. cliché), oli minulle uutta (tai sitten en vain muista kuulleeni sitä).

Mielenkiintoista tässä on se, miten teknologia sekä sen sen kehitys vaikuttaa sanastoomme ja miten se puolestaan valjastetaan kuvailemaan (eng. stereotype, etymology) sitä miten me toimimme ja millaisia me olemme – ja olemme olleet jo kauan ennen Gutenbergia.

Comments Off

Avaisanat: , , , , ,


Levitointia

Pekka • 4.5.2011, 11.59

Jotenkin vallottavia ovat kuvat leijuvista ihmisistä joita löytyy ainakin Flickrin ryhmistä Floating People, Lévitation/Levitation ja The art of Levitation.

Laatu on hyvin vaihtelevaa, tietenkin, koska kyseessä on Flickr, mutta parhaimmillaan nuo ovat todella hienoja.


Päämäärä

Pekka • 23.3.2011, 10.26

Käyttäjä haluaa käyttää verkkopalvelua yhtä paljon kuin esimerkiksi käyttäjä ennen ajanlaskumme alkua halusi käyttää taipuviin materiaaleihin säilöttyä energiaa. Eli ei ollenkaan. Sen sijaan ihminen haluaa hyödyntää verkkopalvelua tai taipuvissa materiaaleissa lymyävää energiaa päämääriensä saavuttamiseen, tarpeittensa tyydyttämiseen.

Kun aikanaan ihmisellä oli tarve esimerkiksi hankkia ravintoa tai poistaa kilpailijoita/vastustajia tieltään oli päämäärään (tarpeen tyydyttämiseen) helpompi päästä hyödyntämällä sopivaa työkalua, esimerkiksi jousta (ja nuolta). Henkilö jolla oli kyseinen väline ei ollut käyttäjä vaan esimerkiksi sotilas tai metsästäjä, eikä motivaatio ollut käyttää jousta jousen käyttämisen vuoksi vaan hyödyntää kyseistä teknologiaa päästäkseen johonkin päämäärään.

Ihmisellä on yhä tarpeita ja päämääriä. Ne voivat olla esimerkiksi kilpailijan/vastustajan poistaminen tieltä tai ruoan hankkiminen. Ne voivat myös olla kuvan ottaminen, informaation löytäminen, ajatusten viestittäminen tai vaikka yhteyden saaminen toisiin ihmisiin. Se ei kuitenkaan tee ihmisestä käyttäjää. Välineitä ei käytetä välineiden käyttämisen vuoksi vaan niitä hyödynnetään tarpeiden tyydyttämiseksi ja päämäärän tavoittamiseksi tai tavoittamisen helpottamiseksi.

Ihminen ei halua käyttää kameraa, hän haluaa ottaa kuvia. Ihminen ei halua käyttää puhelinta, hän haluaa olla yhteydessä toisiin ihmisiin. Ihminen ei halua käyttää PowerPointtia, hän haluaa viestittää ajatuksiaan.

Mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä enemmän termi ’käyttäjä’ mielestäni viestii ihmisestä alisteisena teknologialle – että koska esimerkiksi on olemassa kamera, on kameralla oltava käyttäjä (hyvin mainos-/markkinointimainen ajattelutapa se, että jollekin kehitetään tarve). Näin ei kuitenkaan ole koska kamera ei ole syntynyt siitä, että sillä pitää olla käyttäjä vaan siitä, että ihmisellä on tarve ja kamera on väline joka mahdollistaa päämäärän saavuttamisen.

Eikä sen tarvitse olla kamera, se on tässä vain yksi esimerkki. Se voi yhtä hyvin olla saha, juna tai verkkopalvelu.

Koska teknologia ei ole syntynyt siksi, että sillä pitää olla käyttäjiä, ei sitä pidä mielestäni sillä ajatuksella myöskään kehittää, eikä sen kehittämisestä kommunikoida asettamalla ihmisen toiminta teknologian määrittelemäksi.


Taputellaan kakkaa

Pekka • 1.2.2011, 17.23

Ykkösen aamu-tv:n Sosiaalisen median trendit 2011 -keskustelusta (katsottavissa about helmikuun ajan) voi varmaan olla montaa mieltä. Se ei ehkä ollut erityisen tulevaisuuteen luotaava ja kaikenlaisiin pieniin yksityiskohtiin voisi ottaa kantaa, mutta minä jäin miettimimään sitä mitä Euro RSCG:n asiakkuusjohtaja Hanna Forsströmin vastasi kysymykseen ”[…] mistä tämä kumpuaa nykyään, tämä hirveä… itsestään jatkuva kertominen […]?” (videossa 2.11 min – 3.14 min), että kyseessä on yhteisöllisyyden, yhteenkuuluvuuden ja kontakien hakeminen ja miten omaan sanomiseensa reagoidaan.

Hmm…

Eikös tuo ole sitä samaa mitä lapset tekee? Miksi aikuisilla (tai kuten useissa verkkopalveluissa: virallisesti yli 13 vuotiailla) olisi aina jotenkin erilaiset motiivit kuin pienillä lapsilla harjoitellessaan kommunikoimaan ympäristössä josta heillä on vain vähän kokemusta?

Minäkuva rakentuu peilaamalla itseään toisiin. Ei se ole sen mystisempää sosialisen kontaktien hakemista. Olemme ryhmäeläimiä, tarvitsemme muita. Meillä on tarve kommunikointiin sekä sosiaaliseen hierarkian hahmottamiseen ja teemme sen eteen mitä mielestämme meidän on tarvis.

Katsotaan, tutkitaan, kokeillaan rajoja, kopioidaan mitä muut tekevät. Se on oppimista. Mitä minun pitää tehdä, että joku huomaa? Onko väliä sillä mitä tekee? Ja kenelle sillä on väliä? Kuka minua rakastaa, tai kuka edes vähän välittää? Tuntuuko hyvältä vai huonolta? Peruskamaa. Näin me toimimme, vaikka asiaa miten aikuismaisesti rationalisoisi.

Lasten ja aikuisten käyttäytyminen rajojen etsinnässä on toisinaan kuitenkin eri. Lapsi ehkä huutelee ”Kakka! Pippeli!” ollessaan vanhempien kanssa kaupassa ja saattaa tällä tavalla hyvinkin vikkelään löytää lähipiirinsä toleranssirajat. Joku kritisoi verkossa jotain kärkkästi ja voi sillä löytää oman lähipiirinsä rajat. Sanasto ja kokemuspohja on yli 13 vuotiailla (usein/toisinaan) monipuolisempi kuin pikkulapsilla, mutta toimintapojen perusteet pysyvät samana. Pieru! Hihihi… Pekoni! Hihihi… Kattokaa mua! Yhyy, äitiiii!

Se miten pitkälle mennään rajojen etsinnässä, on kiinni siitä millaista palautetta tekemisistään saa. Itse olen saanut netissä tyhmiä huudellessani turpiin (virtuaalisesti) ja oppinut siitä. Toisilla on teflonpinta eikä mikään tunnu vaikuttavan, ovat varmaan verkon ulkopuolellakin sellaisia. Jotkut ovat tuhmia. Tyhmille nauretaan, se on kuin koulukiusaamista. Jotkut ovat kilttejä. Toiset käyvät juoruamassa muista. Jotkut oppivat tekemästään, toiset ei. Kuulostaa aivan tavalliselta elämältä, vai mitä?

Lapsia ohjataan (uhkaus, lahjonta ja kiristys :), näin he oppivat missä rajat menevät. Netissä ei ole rajoja tai vanhempia/auktoriteetteja samalla tavalla torumassa tai kehumassa. Sen sijaan hirveän usein vain taivastellaan, ihan televisiossa asti, että ”voi herranjestas miten ihmiset siellä jakaa kaiken”, ja sitten mietitään työkalulähtöisesti miten ihminen (tai ehkä ”käyttäjä”) toimii.

En minä nyt kuitenkaan väitä, että ihmiset verkossa (ns. ”sosiaalisessa mediassa”) ole kuin kakkaa taputtelevat lapset hiekkalaatikolla vaan… tai no, ketä minä tässä huijaan, olemmehan me, juuri sitä me olemme – vain hiukan eri tavalla. Tule hyvä kakku, älä tule huono kakku.

Että Tää nyt niiku olis tätä mieltä. Nii sit Se vois siihen sanoo siihen jotain, jookos? (Ja tällee nää sit oppis.)


Monimutkaistaminen on helppoa, yksinkertaistaminen vaikeata

Pekka • 26.11.2010, 10.46

Tapanani on säästää verkkopankissa vastaanottajatietoihin tilinumeroita. Kyseinen toiminto helpottaa ihmisten elämää vähentämällä lomakkeelle naputeltavan tiedon määrää.

Äsken maksua tehdessäni, huomasin löytäväni kaksi tilinumeroa samalle henkilölle. Varmistaakseni, että rahat menevät oikealle tilille, tarkistan viestistään tilinumeron.

Viestissään kaveri, yksityishenkilö, on merkinnyt tilinumeronsa kuten ihminen sen on tottunut kirjaamaan, esim. 123123-456456, mutta verkkopankista löytyy vain IBAN- ja BIC-koodit joista kumpikin on suunniteltu tietojärjestelmien ymmärrettäviksi ja joiden näkeminen saa tavallisen ihmisen silmät vuotamaan verta.

Argh!

Ymmärrän toki, että tietojärjestelmät ovat tärkeitä, mutta eikö pankkien systeemeihin voisi mitenkään saada meille ihmisille sopivia tilinumeroita (esimerkiksi ymmärrettäviä ja helposti muistettavia aliaksia)?


kraftwerk – we are the robots
Uploaded by popefucker. – Watch more music videos, in HD!


Internet ei tee asiakkaasta käyttäjää

Pekka • 22.9.2010, 13.30

Tähän mielipiteeseen on helppo yhtyä: Don’t start with the tools (via @nettiapina).

Haluaisin siihen lisätä siihen seuraavan: Internet ei tee asiakkaasta käyttäjää.

Lehti, kauppa tai mikä tahansa ”brändi”, jolla on lukijoita, asiakkaita, pelaajia ja ehkä jopa faneja, laajentaessaan (liike-)toimintaansa verkkoon (esimerkiksi tällä hetkellä niin kovasti hypetettyyn sosiaaliseen mediaan tai avaamalla vaikka verkkokaupan) ja siinä prosessissa samalla piilottaa asiakkaansa, pelaajansa, lukijansa ja/tai faninsa termin ”käyttäjä” taakse (joko oman ajattelemattomuuden tai palkkaamansa suunnittelijan/toimiston ymmärtämättömyyden avulla), tekee paremmin pysyessään poissa verkosta kokonaan.


Raaka kuva

Pekka • 4.5.2010, 16.35

Tavallaan on aika surullista lukea siitä miten Reuters on päättänyt vetää jakelusta yhden valokuvan Islannin tulivuorenpurkauksesta sillä perusteella, että kuva on liian käsitelty.

Tekniikka vastaan ihminen

Surullista on usko siihen, että kameran tuottama raakakuva jotenkin olisi uskottavampi jäljennös todellisuudesta kuin se kuva jonka kontrastia on jälkikäteen säädetty. Että vannotaan niin kovasti tekniikan nimeen, ettei luoteta ihmiseen, siihen samaan ajattelevaan ja tuntevaan biologiseen vekottimeen jonka sanallisiin kuvauksiin tapahtumista luotetaan.

Vaikka kamerat nykyään ovat tietokoneita ohjelmineen ei ole suinkaan ennennäkemätöntä, että ympäröivä todellisuus reksiteröityy koneen muistiin horisontti vinossa, valkotasapaino vinksallaan, yli- tai alivalotettuna, tärähtäneenä tai muuten jollain tavalla joka ei vastaa sitä, miten kuvaaja oletti kohteen tallentuvan kameran muistiin.

Jos rekisteröinti (kuvan ottaminen ja tallentaminen teknisestä näkökulmasta) on selvästi pielessä niin, että raakakuva ei vastaa sitä mitä kuvaaja näki (tai kuva ei näytettynä kommunikoi katsojalleen sisältöään oikein) saako kuvaa silloin käsitellä (koska silloin vain kuvaaja tietää mikä totuus oli)? Entä jos rekisteröinti on pielessä (esim. tärähtänyt kuva), mutta raakakuvan fiilis tuntuu oikealta, vastaaako kuva silloin totuutta (ja miksi sellainen kuva olisi uskottavampi kuin se jota on käsitelty rekisteröinnin jälkeen)?

Ihmisen muisti on toki muuttuvainen, epätäydellinen ja elää hetken sekä tunteiden mukaan kun taas koneen muisti pitää asiat (useimmiten) tallessa muuttumattomana, mutta se ei vielä takaa, että koneen muistissa oleva versio on lähempänä totuutta kuin ihmisen muistissa oleva kuva: Raakakuva kertoo kuvaajan taidoista sommitella, tajuta ja tulkita näkemäänsä ja tekniikan hallinnasta sekä taidosta yhdistellä ja ymmärtää edellämainittuja taitoja, mutta se ei vielä takaa totuutta.

Näkeminen

Kenen todellisuutta suoraan kamerasta tulleen kuvan pitäisi toistaa? Jos sokeasti (!) uskoo kameraan, voisi myös kuvitella, että ihminen näkee silmillään, mutta näinhän ei ole: Me näemme aivoillamme. Silmät muuntavat visuaalisia impulsseja aivoille tulkittavaksi (siksi esimerkiksi meiltä jää huomaamatta karhu moonwalkeineen) ja siksi kameran toimintaa ei voi verrata näkemiseen (joka siis on eri asia kuin silmän toiminta) eikä sen tuotoksia voi pitää sen oikeammin totuuksina kuin virheellisyyksinä.

Näkeminen perustuu siihen mitä ihminen on oppinut ja kokenut. Samalla tavallahan se toimii kuin makuaisti. Yksi henkilö tunnistaa viineistä punaisen ja valkoisen, toinen tunnistaa rypäleen ja kasvupaikan maantieteellisen sijainnin, ehkä jopa sen milloin rypäleen poimija on viimeksi pessyt kätensä ja minkä merkkisellä saippualla. Jotkut näkevät seinän, toiset topografisen pinnan jossa on yksityiskohtia, värejä, kontrasteja, valoa ja varjoja.

Monesti kuva toimii muistikuvien laukaisijana joista nähdään vain oma mielikuva. Tästä esimerkkinä on tyttö joka, opettaessani kerran valokuvausta ylästeikäisille, näytti ottamaansa kuvaa kissasta pesuhuoneen lavuaarissa. Kuva oli otettu pokkarilla pienessä tilassa ja salama oli eliminoinut kaiken ambientin valon: kuin tarkastelisi maailmaa suunnistusvalo otsalla. Kysyessäni tytöltä mistä suunnasta valo tulee, väitti hän kivenkovaa valon tulevan oikealta – hän tiesi siinä olevan oven. Jouduin yllättävän pitkään vakuuttelemaan, että kuvassa valo tulee kamerasta ja lopuksi tyttö ymmärsi eron valokuvansa ja muistikuvansa välillä ja näki valon sellaisena kun se oli kuvassa.

Näkeminen on siis hyvin subjektiivinen asia. Se joka näkee kuvan, peilaa sitä omaan kokemuspiiriinsä – siksi ihmiset tulkisevat kuvia monin eri tavoin. Kuva iloisista ihmisistä IT-firmassa on yhdelle juuri sitä, toiselle afrikkalainen ruokajono. Onko kuvassa puunrunkoja nurmikolla vai jotain muuta (ja kumpi on oikeassa: se joka näkee luontoa vai se joka näkee jotain muuta)?

Käsitteleminen

Kuvan ottaja näkee kuvan eri tavalla kuin se, joka näkee kuvan ilman paikanpäällä olemisen kokemusta. Vastaako Reutersin tapauksessa käsitelty kuva kuvaajan kokemaa tunnelmaa enemmän kuin käsittelemätön? Onko raakakuva jonkun mielestä oikeampi, koska se joka ei ole ollut paikalla kokee kuvan tunnelman eri tavalla? Entä kumpi on oikeassa: se joka oli paikan päällä vai joku joka ei ollut?

Mikä on kuvan käsittelyn syy? Syy on viestinnällinen: Kuvasta pitää välittyä katsojalle se, mitä julkaisia haluaa sanoa. Mitä sitten halutaan sanoa? Se riippuu täysin julkaisijan motivaatiosta. Joku ehkä haluaa välittää katsojalle tuntemansa fiiliksen, toisen syy on poliittinen propaganda. Mutta myös käsittelemättömän kuvan julkaisemisessa on viestinnällinen syy. Reutersin tapauksessa käsittelemättömän kuvan julkaiseminen on tapa markkinoida (vakuuttaa) omaa puolueettomuutta.

Kuvia on aina käsitelty. Uutiskuviakin. Ei vain muualla, vaan myös meillä. Eikä kontrastin kasvattaminen ei ole digitaalisen kuvankäsittelyn yksinoikeus. Käykää katsomassa vaikka Caj Bremerin retrospektiivi Ateneumissa ja miettikää onko niissä kuvissa kontrasti sama kun se oli sillä hetkellä siellä missä kuva otettiin ja miten se tallentui filmille. Onko pimiössä vedostettaessa varjostettu tai jälkivalotettu, entä syökö se kuvien tai kuvaajan uskottavuutta? Vai onko vanha kuva aina uskottavampi koska tekniikka oli erilaista ja muokkaukset siksi anteeksiannettavampia?

Uusi sukupolvi tekee nopeammin, halvemmalla ja useamman ihmisen voimalla sen mitä ennen harvat tekivät kalliilla ja hitaammin. Valokuvan suhteen se ei koske vain uutiskuvaa vaan ihan kaikkea valokuvaan liittyvää. Kuvia otetaan enemmän ja niitä käsitellään enemmän ja, ennen kaikkea, niitä julkaistaan enemmän ja suuremmalle yleisöille kuin koskaan aikaisemmin. Kuitenkin uutiskuvajärjestelmä perustuu yhä pitkälti vanhoihin tapoihin eikä se ei kykene käsittelemään kuvatulvaa uskottavasti. Siksi se tarrautuu raakakuvaan valjastaen sen samalla markkinointivälineeksi: Katsokaa, tämä kuva on uskottava, me julkaisemme sen ja siksi me olemme uskottavia.

Luottamus kuvaan

Monissa yhteyksissä on pohdittu miten miten palauttaa usko joukkotiedotusvälineiden julkaisemien kuvien totuudenmukaisuuteen. Viimeisin näkemäni ehdotus on Conscientious-blogin Jörg Colbergin:

For every photograph in the paper supply the raw image (note that “paper” here increasingly does not mean actual newspapers any longer, we could be talking about electronic versions on websites or in whatever form they will exist on future electronic readers). I’m suggesting that a newspaper provides a link to a completely unPhotoshopped, (camera) raw image (whose size and resolution will match that of the image in the paper) for every photograph they use.

Image manipulation, trust and the news

Koska vertaileminen on ihmiselle luonnollista (sekä automaattista) ja sitä tehdään jos ei tietoisesti niin ainakin alitajuisesti, keskittäisi kuvien katsoja energiansa vertailuun, eri kuvaversioiden erojen etsimiseen eikä keskittyisi siihen mitä kuvassa on. Kuvaparista tulisi jonkinlainen perverssi ”totuuden mittari” eikä yksittäisen kuvan sisällöllä enää olisi merkitystä samalla tavalla kuin nyt, ja kuvalle tehtäisiin näin karhunpalvelus.

Sitäpaitsi kahden kuvan näyttäminen olisi tulen sammuttamista bensiinillä. Se ei lisäisi luottamusta uutiskuvan uskottavuuteen tai vähentäisi epäilyjä, vaan lisäisi epäilyjä, aiheuttaisi epätietoisuutta ja tekisi epärelevanteista yksityiskohdista härkäsiä. (Miksi jotain yksityiskohtaa on tummennettu – haluaako joku sensuroida tärkeitä asoita? Onko taustalla jotain epäillyttävää? Salaliittoteoria?) Ja näin lehtien keskustelupalstat saisivat jälleen lisää vessanseinäsisältöä.

Kuvan uskottavuus ei pohjaa käytettävään tekniikkaan, samalla tavalla kuin ihmisten luotettavuus ei lähde heidän käyttämistään työkaluista. Ja samalla tavalla kuin ihmisten, on uutiskuvan ansaittava uskottavuutensa – sillä ei ole olemassa objektiivista valokuvaa: On vain subjektiivisia kuvia, niiden käyttötavat ja niistä tehdyt tulkinnat.

Lopuksi

Tähän loppuun vielä huomio kameran raakakuvasta: Se on taidetta, jos kameran aiheuttamat tekniset vääristymät ovat erityisen selkeitä (vrt. Holga). Missä menee raja kameran tekemien vääristymien suhteen niin, että yksi kuva on taidetta ja toinen ”totta”? Entä eikö raakamateriaalin jalostaminen (käsittely) lisää tuotteen arvoa?

Ja ihan lopuksi linkki: Is Photography Over? (Foto8).