skrubu

Lounaalla juttelimme siitä miten tällä hetkellä tuntuu kaikenlaisia rajoitus- ja seurantatoimenpiteitä olevan menossa, siis koskien nettiä. Jäin miettimään asiaa.

Täällä meillä on lapsipornon suodatuksen nimissä salainen (salamyhkäinen?) kieltolista, jota on kovasti kritisoitu. Suodatuksen toimivuus on kyseenalainen sillä se ei estä lapsipornon levitystä vaan vain piilottaa sen näkyvistä: kukkahattufiltteri. Samalla myös salamyhkäisyys kieltolistasta aiheuttaa mahdollisuuden sen väärinkäytt… , korjaan: laajentamiseen niin, että kriittiset mielipiteet voidaan vahingossa piilottaa tai miksi ei vaikka Thaimaalaisen prinsessavainaan muistosivut sulkea näkyvistä. Suuren Pahan nimissä voi agendalle tuoda ihan toisia asioita. Eikö kukaan ajattele lapsia?

Länsinaapurissa astuu voimaan laki joka sallii kaiken maan läpi liikkuvan internetliikenteen urkkimisen. Meidän poliitikot eivät ole pahemmin asiasta älähtäneet, mutta esimerkiksi Tanskan parlamentti tuohtui siitä että sen tietoliikenne on Ruotsissa vapaata riistaa. Mitäpä meillä nyt niin tärkeitä asioita internetin kautta, etteikö sitä saisi naapurit urkkia.

Ranskassa, internetveron ohella, pykätään kovaa vauhtia pystyyn ’kolmen hudin’ -lakia, jolla yritetään saada vertaisverkkojen laittomat tiedostojaot kuriin. IFPI ymmärrettävästi taputtaa karvaisia käsiään ja hihkuu onnesta. Levy-yhtiöthän ovat jo pitkään pitäneet piratismia nykyisten ongelmiensa ytimenä ja raahanneet joksus jopa syyttömiä oikeuden eteen. Nyt ameriikan ihmemaassa halutaan bisneksen nimissä muuttaa koko ”syytön kunnes toisin todistetaan” -järjestelmää:

Levy-yhtiöiden etua ajavan Motion Picture Association of American MPAAn asianajaja ehdotti, että piratismista voisi saada tuomion ilman suoria todisteita, sillä niitä on vaikea hankkia.
–
Levy-yhtiöiden asianajaja ehdottaa: piratismista tuomio ilman suoria todisteita (Digitoday)

Ja sitten on tietenkin vielä tämä aivopieru jonka kavala löyhkä tulee leijumaan yllämme vielä pitkään:

Tarvitsemme laatutakeita, pitää tuoda ilmi, kuka kirjoittaa ja miksi.
–
Europarlamentaarikko Marianne Mikko (HS.fi)

Mitä helvettiä? Lupa mielipiteiden esittämiseen?

Kuka määrittelee meppi Mikon kuolleena syntyneen bastardi-idean mukaisen ns. ”laadun” (joka ymmärtääkseni on hyvinkin subjektiivinen asia) ja kuka sitä seuraa? Entä miten määritellään blogi? Koskeeko lupa myös kuvien julkaisemista? Miten Jaiku? Pitääkö samalla muuten itsekustannekirjoihin ja -lehtiin tuoda sama rajoitus? Missä vaiheessa bloggaajien on pidettävä otsanauhaa tai ommeltava takkiin merkki jotta nämä mielipiteitä ilmaisevat yksilöt voi helposti tunnistaa toreilla ja turuilla?

Onko jossain luettu Andrew Keenin tekstejä ja uskottu hänen näkemyksensä olevan totta? Kirjoittaisin tähän paljon kirosanoja jos näkisin sen olevan jotenkin hyödyllistä. Mihin maailma on menossa? Ja miksi? Mistä näitä, tavallaan hyvin pelottavia, ideoita oikein sikiää? Monta pientä muutosta johtaa lopuksi johonkin isoon, jota ei aluksi edes huomaa kun se on vaivihkaa hiipinyt ohjaamaan meitä.

Onko kyseessä on paniikkireaktio? Siinä missä netti muuttaa kuluttamisen ja tuottamisen hierarkioita, muuttaa se myös vallan hierarkioita. Ne joilla valta, poliittinen ja/tai kaupallinen, on perustunut kontrolliin ja rajoituksiin ovat kauhuissaan kun yllättäen käy ilmi, että tavalliset ihmiset voivat saada aikaan suuria asioita, vaikuttaa kontrolloimattoman kanavan kautta. Kuristusote lipsuu.

Olemmeko tilanteessa jossa vallitsee molemminpuolinen luottamuspula (onko luottamus koskaan ollutkaan kaksisuuntaista?)? Ehkä se on ymmärryksen puutetta? Ehkä kukaan ei vaan hahmota kokonaisuutta ja se johtaa irralisiin toimenpiteisiin joista ei ole toivottua hyötyä? Mene ja tiedä.

Itseäni kuitenkin ahdistaa hiukan.

Sananvapauden rajoittaminen, ihmisten leimaaminen ja uhkakuvien maalaaminen ei mielestäni ole oikea tapa. Se kun ei rauhoita tilannetta vaan aiheuttaa entistä voimakkaampia vastareaktioita (kuvittele tähän esimerkki maailmanhistoriasta).

Internetveneistä putoaa enoja suuremmalla frekvenssillä kuin tavallisista veneistä. Eikä vähiten siksi, että internetveneitä ei ohjaa kapteeni, vaan matkustajat.

Minä kuolin kaksi viikkoa sitten. Tuhkani on siroteltu mereen, eikä minusta ole jäljellä kuin muistikuvia ja jokunen valokuva nuoruuden päiviltäni. Vaihdoin hiippakuntaa hiukan yllättäen, siksi testamenttini tulee teille tiedoksi vasta nyt, hiukan jälkikädessä.

Jakakaa vähäinen maallinen omaisuuteni viisaasti. Sillä ei oikeastaan ole mitään minun kanssa tekemistä. Asuntonikin oli tavallaan vain lainassa. Muistakaa kuitenkin, ettei tavaroista kannata tapella - se ei ole sen arvoista. Pitäkää kuitenkin hyvää huolta kovalevyistäni, niiltä voi löytyä vaikka mitä kivaa.

Omasta mielestäni kuitenkin arvokkain perintöni on elämäni aikana verkkoon tuottama julkinen sisältö. Se on oikeasti minua. Jätän sen kaiken jälkipolville. Mutta koska en enää ole täällä maksamassa laskuja, tulee verkossa käyttämäni maksulliset palvelut vähitellen poistamaan sinne syötetyt sisällöt.

Blogini tulevat katoamaan bittitaivaaseen. Ottaisiko joku niistä näin jälkikäteen kopion jotenkin? Ehkä tulostaisi tuotokseni paperille? Se olisi kiva, onhan siellä paljon ajatuksia ja jokunen ihan onnistunutkin valokuvakin. Kirjoittamani kommentit eri blogeihin varmaan näkyvät kunnes nekin blogit vähitellen katoavat. Flickrissä olevista kuvistani vain kaksisataa viimeisintä jää näkyviin kun lasku jää maksamatta. Näin kuolleena en enää oikein muistakaan mistä kaikista palveluista olen maksanut. Tuskin niitä kukaan muukaan tietää.

Ja vaikka tietäisi, ei kukaan muu tiedä salasanojani niihin, koska koneellani olevat tiedot ovat vähintään kahden eri salasanan takana. Eli vääjäämättä osa verkkoidentiteettiäni poistuu näkyviltä. Olisin jättänyt salasanani jonnekin teidän ulottuvillenne, jos olisin etukäteen tiennyt heittäväni lusikan nurkkaan.

Mutta entä kaikki ne ilmaiset palvelut joita käytin vielä eläessäni?

Facebook-profiilini ei päivity (vaikka näin jälkikäteen ajateltuna sinne olisi hauska saada joku naseva statusteksti), mutta se ei estä muita kommentoimasta sinne tai lähettämästä minulle vampyyrikutsuja (joista en elävänäkään oikein jaksanut innostua).

Videot YouTubessa sekä erinäiset viestit keskustelupalstoilla ja Jaikussa jäävät näkyviin. Tieto kuuntelemastani musiikista jää elämään, kuten myös sosiaaliset kirjanmerkkini. Myös kaikki kokeilemani ilmaiset blogialustat varmaan säilyttävät siellä olevan sisällön. Ainakin toistaiseksi. Vaikka eihän sitä tiedä koska erinäiset MyFacet ja SpaceBookit lopettavat toimintansa ja tyhjentävät tietokantansa.

Osa identiteettiäni katoaa verkosta, osa jää pölyttymään sinne tai tänne ja katoaa vähitellen alati lisääntyvän kohinan taakse, hakukoneiden saavuttamattomiin. Ehkä osa löytyy Wayback Machinen listoilta. Kuvittelen jättäneeni pienen jäljen verkkomaailmaan. Ehkä joku joskus jaksaa kaivella esiin tuotoksiani netistä ja tekee minusta muistosivun? Ehkä ei.

Mutta miten käy yritysten verkkosivuille kun liiketoiminta lakkaa? Jääkö niistä nettiin jälkeä?

Yritysten omat sivut tuskin jäävät näkyviin, osahan jo nyt poistaa vanhaa materiaalia näkyviltä. Brändit uudistuvat, logot vaihtuvat ja viestintä muuttuu. Lähihistoria deletoidaan vikkelästi jotta nykyinen yrityskuva pysyy selkeänä.

Se mitä yrityksistä jää jäljelle on se mitä muut ovat niistä kirjoittaneet. Osa löytyy vakiintuneen median arkistoista. Osa on yksityishenkilöiden kirjoittamaa tai ylläpitämää tietoa kuten linkkejä, blogikirjoituksia ja vaikka Facebook-ryhmiä. Unohtamatta tietenkään Wikipediaa, jonka kollektiivinen muisti jo on yhdeksän miljoonan artikkelin kokoinen ja päivittää yli 75000 aktiivista kirjoittajaa yli 250:llä eri kielellä.

Millaisen kuvan sinä jätät itsestäsi tai yrityksestäsi tuleville polville?

Olin kirjoittamassa siitä millaisen kuvan olen saanut Andrew Keenistä lukemalla valtamedian toimitettuja artikkeleita kyseisestä henkilöstä. (”Ennen vanhaan kaikki oli paremmin”, ”hyvä kansalainen haluaa lukea ja tietää maailmasta eikä kirjoittaa uutisia”, ”tulevaisuus on sittenkin ammattilaisten käsissä”).

Jäin kuitenkin miettimään. Mietin yön, ja toisenkin, yli ja tajusin etten oikeastaan saanut artikkeleista mitään irti. Joten päätin viihdyttää itseäni Keenin kirjalla.

Kolmannes on nyt kuunneltu (audiokirja, Keenin itsensä lukemana) ja täytyypä sanoa, että harvemmin on vastaan tullut yhtä synkkää ja katkeraa tilitystä. Toistaiseksi Keen ei ole muuta kuin todennut kaiken olevan väärin ja haukkunut amatöörit maanrakoon. Joukossa on kyllä jokunen nasta pointti, pari hyvää oivallusta ja kasapäin todella huonoja vertauksia, mutta odotan yhä saavani jonkinlaisia ehdotuksia siihen mitä asialle voisi tehdä.

Vaikka en jaa Keenin näkökulmaa, on todella hienoa kuulla argumentointia Wikinomics/Long Tail/Web 2.0 -ajattelua vastaan. Sellainen avartaa näkökulmia ja ehkä siitä jotain jopa oppii (vaikka sen miten joku muu voi ajatella asioita).

Toinen asia jota olen miettinyt kuunnellessani Keeniä, on ajatus jota luonnostelin mutta jota en ole vienyt loppuun asti. Mietin sitä, että voisiko internetin kehitystä jollain tavalla verrata esimerkiksi jonkun tietokoneohjelman kehitykseen. Keen nimittäin toteaa ettei näppäimistö ja internetyhteys tee kenestäkään journalistia, ja tottahan se on. Vastaavaa toistettiin kun Photoshop oli niin nuori ettei layereita oltu vielä keksitty (”Ei Photoshop kenestäkään kuvankäsittelijää tee”). Samaa toistettiin myös kun taitto-ohjelmat olivat uutta kuuminta hottia (”Ei PageMaker kenestäkään taittajaa tee”). Ja tottahan sekin on.

En tiedä onko niin, mutta jotenkin tuntuu siltä, että internetissä eletään nyt samaa vaihetta kuin missä Photoshop oli silloin kun lensflare, emboss ja muut efektit olivat todella suosittuja. Efektejä efektien vuoksi koska tekniikka mahdollisti sen. Se oli uutta, erikoista ja ennen kaikkea todella monen käytettävissä. Ja niitä käytettiin. Samalla tavalla ovat blogit, web2.0 ja kaikki se joka Keenin mielestä on haukkumisen arvoista uutta, erikoista ja todella monen käytettävissä. Photoshopin osalta tilanne on rauhoittui, tai ehkä uskaltaisin sanoa normalisoitui kun ihmiset saivat tarpeekseen efekteistä. Internet sen sijaan on mielestäni yhä efektihuumassa: ihmiset eivät ole vielä saaneet tarpeekseen.

Takaisin Keeniin. Tai no, mitäpä tässä nyt oikeastaan sen enempää mielipiteitä tuulettamaan ennen kuin amatöörien kultti on tullut kitkerään loppuunsa. Aika jännittävää tavallaan: Paljastaako loput kirjasta jotain uutta ja erikoista, kertooko Keen miten jalot amatöörit saa ruotuunsa entä onko kirjassa loppuhuipennusta?

Niin, ja kannattaa lukea mitä Vaiheinen on kirjoittanut Keenistä: Pelon kasvot.

Nettiapu: Vaikka moni 58–69 -vuotiaista käyttääkin nettiä päivittäin, merkittävä osa ei käytä internetiä koskaan. Tutkimuksen mukaan viidennes senioreista tuntee jäävänsä tietoyhteiskunnan ulkopuolelle.

Welho järjestää yhdessä Helsingin kaupunginkirjaston ja Enter ry:n kanssa 14.4.2008 alkaen Helsingin kirjastoissa senioreille suunnattuja ilmaisia internet-kursseja.

Disclaimer: Kyllä, työnantajani on mukana tukemassa tätä projektia, joten tämä on häpeilemätöntä oman hännän nostamista :)

Matkapuhelimessani on kaksi karttasovellusta. Yksi on puhelimen mukana tuleva Nokia Maps, toinen Google Maps for Mobile jonka olen hakenut verkosta.

Molemmat ovat tavallaan ihan näppäriä, vaikka kuitenkin aika erilaisia. Esimerkiksi Nokian ohjelmassa voi lisätä omia kohteita kartalle, kun taas Googlen ohjelman uusimmassa versiossa on GSM-positiointi niihin tapauksiin kun GPS ei toimi (joita on mielestäni aivan liikaa).

Kumpikin ohjelma hakee karttatiedot netistä – Google tietenkin myös satelliittikuvat. PC-käyttäjät voivat ladata Nokialaiseen karttoja tietokoneelta, joka vähentää hitaan mobiilinetin yli ryömivää datamäärää (ja mahdollisia kustannuksia, riippuen tietenkin siitä millainen liittymätyyppi on käytössä).

Vaan molemmissa karttaohjelmissa on kuitenkin tavallaan sama perustavanlaatuinen puute.

Nokian ohjelmassa käyttäjän itse kartalle asettamat pisteet ovat ja pysyvät mobiilisovelluksessa, vaikka sovellus selvästikin on yhteydessä maailmanlaajuiseen tietoverkkoon. Eli käyttäjä ei saa omaa dataansa pois sovelluksen aidatulta alueelta. Ei netin kautta, eikä millään muullakaan tavalla. Nokialla edes ole karttasovellusta verkossa, mutta kyllähän se olisi kiva jos omat tiedot jotenkin saisi omaan käyttöönsä puhelimesta.

Googlella on mitä mainioin karttasovellus verkossa ja siinä on Omat kartat -toiminnallisuus jossa käyttäjä voi viskellä merkkejä maailman joka nurkkaan oman mielensä mukaan. Mutta vaikka saman yhtiön mobiilikarttaohjelma selvästikin hakee tietoa verkosta, ei se kuitenkaan osaa siirtää käyttäjän verkossa tuottamaa omaa dataa puhelimeen.

Molemmat karttasovellukset ovat hyvin Web 1.0:llaa: yksisuuntaisia ja rajattuja – ohjelmia jotka eivät kykene kanssakäymiseen muiden ohjelmien kanssa. Hassuinta kai siinä on se, että molempien karttasovellusten valmistajat haluavat olla Web 2.0:llaa.

Kuka muistaa vielä kun meillä oli tasan kaksi mobiilioperaattoria, Tele ja Radiolinja? Silloin joskus oli mahdotonta lähettää tekstiviestejä näiden kahden välillä. Se oli aivan mielettömän ärsyttävää ja hyvin vaikea asia ymmärtää. Jotenkin tuntuu siltä että nämä karttasovellusjutut ja internetsynkkauksen puute tässä hetkessä ovat yhtä ärsyttäviä ja mahdottomia tajuta kuin Tele ja Radiolinja vuonna keppi ja risu.

Tämä teksti on julkaistu Kauppalehden mielipidepalstalla 8.1.2007.
—

Jokin aika takaperin uutisotsikoihin pääsi tutkimus (AC Nielsen, Trust in Advertising, 10/2007) jonka mukaan suomalaisten luottamus vertaissisältöön (esim. blogit ja keskustelufoorumit) on tutkimuksessa mukana olevien maiden alhaisin. Vain 35 % meistä luottaa kuluttajien kertomuksiin verkossa.

Mitä tuosta havainnosta voi päätellä? Mielestäni ei juuri mitään. Ei ainakaan tietämättä mitä oikeasti kysyttiin. Mutta ainahan asiasta voi spekuloida.

Voiko blogeihin luottaa? Kysymys on yhtä järjetön kuin se, että kysyisi luottaako siihen mitä lehdissä kirjoitetaan. Tai luottaako siihen mitä televisiossa näytetään. Vastaus riippuu siitä mitä televisio-ohjelmia tarkoitetaan, tai mistä lehdistä on kyse. Tai mitä blogeja lukee.

Samalla pitäisi tietää myös miksi joku luottaa johonkin tiettyyn lehteen, ohjelmaan tai blogiin. Millä luottamus on saavutettu? Mikä vaikuttaa siihen että jokin tietolähde on, jonkun mielestä, toista luotettavampi.

Blogi yhä monelle tuntematon

Suomessa internettiä käyttää Tilastokeskuksen tutkimuksen mukaan, 79 % väestöstä, alle 50 vuotiaista keskimäärin noin 90 %. Internetistä on siis monelle tullut osa arkea. Samaisen tutkimuksen mukaan 86 % käyttää internettiä hankkiakseen tietoa tuotteista ja palveluista, joka tarkoittaa, että netti on erittäin tärkeä tiedon lähde monelle.

Saman tutkimuksen mukaan vain kolmannes netin käyttäjistä ilmoittaa lukevansa blogeja. Tietoa siitä moniko pitää blogia, ei ole saatavilla. Entä osaavatko netissä tietoa hakevat päätellä, esimerkiksi Googlen kautta jonnekin päätyneenä, että kyseessä on nimenomaan blogi (keskustelufoorumin varmaankin kyllä tunnistaa)? Entä moniko osaa oikeasti kertoa mikä blogi on?

Blogit ovat meillä aika tuore ilmiö. On selvää että niiden hahmottaminen on vaikeata. Kymmenen vuotta sitten oli selvää että on puhelinkoppeja ja kännykkä tuntui monille aivan turhalta kapineelta. Ehkä kännykkä on vieläkin turha kapine, mutta puhelinkoppeja on todella vähän ja kännyköitä paljon, paljon enemmän, se ei enää ole tuntematon ja outo laite.

Syksyn mittaan on ollut paljonkin puhetta ja kirjoituksia siitä miten vasta nyt yritykset heräävät verkossa tapahtuvaan kommunikointiin – miten paljon kuluttajat keskustelevat, kommentoivat, haukkuvat ja kehuvat tuotteita, brändejä ja yrityksiä.

Totuushan on se että yksittäisen kuluttajan sopeutuminen verkkomaailmaan ja sen tapoihin on nopeampaa ja monipuolisempaa kun mihin yritykset pystyvät. Samalla kuluttajat muokkaavat nettiä itsensä näköiseksi ja luovat yleisiä toimintamalleja – se on verkkokulttuuria.

Saadakseen äänensä kuuluviin netissä, etenkin sosiaalisissa verkostoissa, on pelattava verkon omien kulttuuripelisääntöjen mukaan. Tämä koskee niin kuluttajia kuin myös esimerkiksi yrityksiä ja etenkin yritysten mainontaa ja markkinointia.

On tärkeää kommunikoida keskustelevalla tyylillä, olla keskustelija muiden keskustelijoiden joukossa. On ymmärrettävä kokonaisuus, tiedettävä mistä on kyse ja saatava iso kuva haltuun. Sillä kuluttajien kommentointiin reagoiminen jättää verkkoon jäljen. Onko jälki positiivinen vai negatiivinen riippuu siitä, miten hyvin verkkokulttuuria ymmärretään.

Netti ei ole suljettu tila

Sillä ei ole väliä, moniko tänään luottaa kuluttajien kertomuksiin netissä, koska näiden ihmisten määrä tulee kasvamaan sitä mukaa, kun ymmärrys nettikulttuurista lisääntyy.

Ja pitää muistaa, että kommentointi netissä ei oikeasti rajoitu vain digitaaliseen mediaan. Mielipiteet elävät ihmisten mielissä, pään sisällä, ja ne siirtyvät kommunikoinnin avulla. Se tapahtuuko kommunikointi verkossa vai reaalimaailmassa, tai näiden kahden välillä, on epärelevanttia: Netti ei ole suljettu tila.

Kuinka moni kuluttajien kertomuksiin netissä luottavista on mielipidevaikuttajia, joiden sanalla on vaikutusta myös netin ulkopuolella?