skrubu

Tuli mieleen tässä kerran, että ne menneisyyden tulevaisuuskuvat joissa autot (ja siksi myös ihmiset) lentelevät kuin linnut ympäri maapalloa, eivät ole oikeastaan hirveän väärin. Meillähän ei tietenkään ole lentäviä autoja, tuskin tulee olemaankaan, mutta jos ajattelee miten vahvasti kulttuuria ja ihmisten kanssakäyntiä muokkaava asia auto oli silloin kun kuviteltiin auton tulevaisuudessa lentävän, ja sitten miettii mikä tällä hetkellä muokkaa kulttuuria ja ihmisten kanssakäyntiä vahvasti, niin vaikka autot yhä kuluttavat tien pintaa on data/tieto/informaatio saanut siivet ja lähtenyt lentoon. Vaikka me itse emme siirry fyysisesti paikasta toiseen, ajatuksemme kyllä lentelevät vauhdikkaasti ympäri maapalloa.

Seikkailin jokin aika sitten länsinaapurimme valokuva-aiheisissa blogeissa ja törmäsin tekstiin, jossa bloginpitäjä kertoo pohtineensa miksi jotkut kuvaajat toistuvasti onnistuvat tuottamaan hyviä kuvia^*). Vastaukseksi hän toteaa, että hyvillä kuvaajilla on jotain kerrottavaa ja ovat miettineet mitä haluavat kuvillaan kertoa.

För fotografi är ju en slags kommunikation – ett visuellt språk.
–
Joakim K E Johansson

Hauska nähdä, että tällainen perustavaa laatua oleva asia huomataan. Uskallan olla samaa mieltä, mutta en kuinkaan tarkentamatta asiaa: Valokuva on kommunikaatiota, mutta ei kuvan ottaminen vaan sen esittäminen. Ja kuten kommunikoinnissa noin yleensä se, että miettii mitä haluaa sanoa, miten sen sanoo ja kenelle viestinsä suuntaa (eikä vaan räkäise julki sitä mitä sylki suuhun tuo) parantaa viestin mahdollisuutta tulla ymmärretyksi.

Bloginpitäjän tarkoittama toistuva onnistuminen on, oletan, usein myös sitä, että kuvaa paljon, eli kerää materiaalia josta voi valita mitä julkaisee ja kun julkaisee, tekee sen tiedostaen niin, että kuvilla on jokin päämäärä ja/tai tarkoitus. Harvassa ovat ne valokuvaajat jotka jokaisella otoksellaan onnistuvat.

Tosin, nykyään on parikymmentä tusinassa niitä, jotka julkaisevat kuviaan asiaa sen enempää ajatellen. Ihmisillä on hyvin alhainen julkaisukynnys ja se näkyy kuvatulvana moninaisissa verkkopalveluissa joihin voi kuvia laittaa näytille.

Samaa on tapahtunut aikaisemmin

Tilanne valokuvan suhteen on nykyään vähän sama kuin missä typografia ja taittaminen oli kun PageMaker ja vastaavat graafisen alan ohjelmat yleistyivät (tuolla jossain 1990-luvun alkupuolella) jokajampan softaksi. Silloin tuntui siltä, että yhtäkkiä melkein kaikista on tullut (hyvin vaihtelevanlaatuisia) taittajia ja graafikoita. Nyt tuntuu siltä, että melkein jokainen ottaa kuvia. Ja kyllä, melkein kaikkihan sitä tekee (on tehnyt jo pitkän aikaa).

Se, että työkalut on ja niitä käytetään, ei tarkoita vielä, että se mitä tuottaa puhuttelee ketään muuta kuin tekijää itseään. Onnistumisen ilolla ja tekijän ylpeydellä luomuksestaan ei ole mitään tekemistä sen kanssa mitä luomus kommunikoi muille.

Julkaisuohjelmien kohdalla tämän huomasi siitä, miten kun graafinen kieli puuttui tai oli heikkoa (eli typografian perussäännöt, tilan käyttö tai esimerkiksi jo vain ymmärrys kirjasintyypeistä) on lopputulos vaikeaselkoinen, ehkä mahdoton ymmärtää, mahdollisesti jopa luotaantyöntävä ja epäonnistuu tehtävässään olla kertova tai kommunikoiva (eli epäonnistuu olennaisessa). Asiaa voisi verrata siihen, että joku kiinan kieltä osaamaton improvisoisi kirjoitusmerkkejä lonkalta kuvitellen tekevänsä jotain ymmärrettävää.

Mutta

Julkaisuohjelmat ja niiden käyttö ei sellaisenaan, vaikka joskus siltä tuntuu, aiheuttanut sitä visuaalisen oksennuksen tulvaa joka tuntui hyökkäävän päälle milloin mistäkin. Täytyy muistaa, että silloin kun erinäiset julkaisu- ja grafiikkaohjelmat yleistyivät kotikoneisiin, ei netti, sellaisena kun me sen nyt tunnemme, ollut erityisen visuaalinen tai edes yleisesti tunnettu saatikka käytetty viestintäkanava. Levitäkseen yleiseen tietoisuuteen oli digitaalisten luomusten siirryttävä tietokoneelta fyysisen maailman puolelle ja siinä päätekijä oli tulostin, eli printteri.

Jos omia kyhäelmiä ei olisi saanut levitettyä muiden nähtäväksi, ei julkaisuohjelmienkaan suosio olisi perusjamppojen parissa kasvanut. Tulostaminen halpeni koko ajan, laatu parani ja ennen kaikkea, tulostaminen oli helppoa, kohtalaisen halpaa ja paperille ilmestyi se mitä ruudulla näkyi. (Katsokaa, tein tämmöisen! Onpas se hieno. No niin on, mä printtaan näitä sata ja teippaan näitä kaikkialle.)

Nyt kun internet, yhteysnopeudet, näytöt, päätelaitteet, kamerat ja vaikka mitkä ovat kehittyneet, leviää valokuva kuin graafiset pläjäykset 90-luvulla, kuitenkin toki aivan eri laajuudella ja vauhdilla. Kehitys on kehittynyt. Kyse ei siis ole siitä, että kaikki (tai lähes kaikki) ottavat valokuvia, vaan siitä, että niitä voi jakaa tehokkaammin kuin aikaisemmin, täysin tai lähes ilmaiseksi. Samalla tietenkin kameroita ja ohjelmistoja kehitetään tukemaan kuvien jakamista. (Otin kuvan ja julkaisen sen koko maailman nähtäväksi parilla klikkauksella, onpas tämä helppoa – ai, joku tykkäsi kuvasta! Otanpa sata lisää ja julkaisen ne kaikki.)

Halpaa ja helppoa

Kameroiden tai kuvien ottajien määrä ei ole saanut aikaan sitä kuvatulvaa joka aiheuttaa leipänsä valokuvauksesta saavien parissa ahdistusta, vaan kuvien julkaisemisen helppous. Enää ei tarvitse yrittää saada kuviaan näkyville ammattilaisten kontrolloiman median kautta, vaan jokainen voi julkaista teoksiaan ihan itse, eikä se rasita lompakkoa.

Se, ymmärtävätkö kuvien julkaisijat mitä tai miten kommunikoivat kuvillaan on sitten toinen juttu. Tai ymmärtävätkö ne jotka kuvan näkevät, mitä kuvat viestittävät? Näillä asioilla joilla, sanoisin, pystyy erottamaan, tai ainakin joiden avulla pitäisi pystyä erottaa ammattilaiset harrastajista, ei kuitenkaan ole mitään väliä. Kuvia otetaan, julkaistaan ja katsotaan kaikesta tuosta analyyttisestä puolesta riippumatta. Miksi?

Arvaukseni on, että kuvia julkaistaan välittämättä siitä, mitä tai miten ne kommunikoivat koska kuvan julkaiseminen ei vain ole helppoa vaan paljon helpompaa kuin kirjoittaa samasta asiasta jokunen lause tai edes paria sanaa. Omalla puhelimella voin alle kymmenellä näpäytyksellä ottaa ja julkistaa kuvan joka kertoo esimerkiksi tämän: ”pyöreä pöytä, kannettava tietokone (näyttäisi olevan Applen laite), punainen kukka pullossa näytön takana, koneen vieressä oikealla puolella tyhjä lasi ja lusikka (latte?), tuskin on kotona otettu vaan varmaan jossain kahvilassa ja onpas kiva retroefekti joka luo trendikästä tunnelmaa”. Kirjoittaen tuo vaati 285 merkkiä (sis. välilyönnit) eikä se luo lähellekään samaa fiilistä, tai edes välitä kaikkea sitä informaatiota, kuin mihin kuvalla pääsee, vaikka ei ymmärtäisi kuvaamisesta tai kuvatulkinnasta yhtään mitään. Tuhat sanaa on loppujen lopuksi aika vähän, ja niiden käyttö vaatii paljon osaamista.

Kehitys ja muutos

En usko sen olleen sattumaa, että samoihin aikoihin kun tulostimet ja julkaisuohjelmat antoivat jokajampalle mahdollisuuden luoda omiaan, tapahtumahorisonttiin ilmestyi myös David Carsonin taitot tai Neville Brodyn fontit. Se oli ajassa.

Uskon… ei, väitän, että samaa tapahtuu tällä hetkellä valokuvauksessa. Kuitenkin 90-luvun menoon verrattuna aivan eri laajuudella sekä taajuudella, koska internet mahdollistaa globaalin kommunikoinnin ilman pienen ammattilaisryhmän ohjausta tai säännöstelyä. Siinä missä 90-luvulla jokajampan teokset tuskin tulivat näkyville monellekaan ammattilaiselle (tai erityisen laajassa skaalassa myöskään toisinpäin) olemme tilanteessa missä työt ja luovuus vapaasti niin ruokkii muutosta kuin myös saa ravintonsa siitä, riippumatta tekijän osaamisen tasosta. Muutos ei kuitenkaan synny yksinomaan kuvatulvasta, kuten muutos 90-luvulla ei syntynyt jokajampan tulostamista tekeleistä, vaan kuvatulva on merkki muutoksesta.

Valokuvan kehitys on aina tapahtunut siellä, missä ihmiset ja kuvat voivat kommunikoida vapaasti. Ennen se vei vuosia, koska kommunikointi ja oli hitaampaa, ja kontrolloidumpaa. Sitä tapahtui kerhoissa, opinahjoissa, vedosten, kirjojen ja muiden painotuotteiden sekä näyttelyiden kautta. Nyt se on villiä ja vapaata, digitaalista, eroten menneistä ajoista siinä, ettei ole vain yhtä tai paria harvaa visionääriä, vaan muutos on monien käsissä. Eikä tämä menossa oleva kehitys näy perinteisissä kanavissa täysin vasta kuin pitkän ajan kulutta, koska perinteinen ei kykene pysymään vauhdissa mukana.

Kun vuosien kuluttua tästä ajasta kirjoitetaan, keksii joku tällekin fänsin termin ja oli se nyt mikä sitten onkaan tahdon huomauttaa, että tässä ajassa perinteisemmän, hitaamman kehityksen kannattajat maalasivat vastaavia uhkakuvia kuin taidemaalarit valokuvan keksimisen aikaan (uusi asia tappaa kaiken sen johon on jo totuttu ja siksi maailma periaatteessa tuhoutuu), vaikka tietenkinkin jälkikäteenhän on huomattu, että niin taidemaalaus kuin valokuvaus hyötyivät toistensa olemassaolosta.

Tuhat sanaa, ainakin.

–
^*) ”hyvä” tässä tapauksessa tarkoittaa yleistajuisesti ja subjektiivisesti koettuna kuvaa joka ei resonoi negatiivisesti katsojansa mielessä, ottamatta kantaa siihen, että onko hyvää tai huonoa kuvaa oikeastaan edes olemassa.

Maan alla

Ruoholahdessa ei meinannut metroon laiturilta ehtiä ennen kuin ovien sulkeutumisesta varoittava piipitys alkoi. Oranssin vaunun nytkähtäessä liikkeelle ja spurgun melkein kaatuessa ja levittäessä laatikollisen oluttölkkejä, tyhjiä ja täysiä, pitkin lattiaa, metrokuski ilmoitti, että tämä vuoro on myöhässä. Sanoipa tietävänsä syynkin: matkustajat. Selitti, että ovat niin hitaita liikkumaan ja vaunu tupaten täynnä kun tahtoivat kaikki juuri tällä metrolla keskustasta tänne tulla. Odotin kuulevani ilmoituksen loppuun vielä sanan ”paskiaiset”. Sitä en kuitenkaan kuullut.

Mietin, että niin kai ne metrot paremmin pysyisivät aikataulussa jos ihmiset ymmärtäisivät pysyä poissa. Vaikka tavallaan se se loisi aika paradoksaalisen tilanteen jossa joukkokuljetusvälineessä ei olisi joukkoa, vain väline. Ja ihan varmasti ne tyhjinäkin myöhästelisivät.

Maan päällä

Mutta eihän internet maksa mitään, selitti mies kahvilassa kun halusi tarjolla olevalla laitteistolla nopeasti käydä verkosta jotain tarkistamassa. Ei voinut ymmärtää, että nettiyhteydestä ja tietokoneiden käytöstä haluttiin korvaus. Ei ne tietokoneet ilmaisia ole, sanoivat tiskin takaa.

Viereisessä pöydässä noin kolmannestusina hipsterinoloisia nuoria punoivat bisnessuunnitelmia, jotain nettiin ja taiteeseen liittyvää.

Ykkösen aamu-tv:n Sosiaalisen median trendit 2011 -keskustelusta (katsottavissa about helmikuun ajan) voi varmaan olla montaa mieltä. Se ei ehkä ollut erityisen tulevaisuuteen luotaava ja kaikenlaisiin pieniin yksityiskohtiin voisi ottaa kantaa, mutta minä jäin miettimimään sitä mitä Euro RSCG:n asiakkuusjohtaja Hanna Forsströmin vastasi kysymykseen ”[…] mistä tämä kumpuaa nykyään, tämä hirveä… itsestään jatkuva kertominen […]?” (videossa 2.11 min – 3.14 min), että kyseessä on yhteisöllisyyden, yhteenkuuluvuuden ja kontakien hakeminen ja miten omaan sanomiseensa reagoidaan.

Hmm…

Eikös tuo ole sitä samaa mitä lapset tekee? Miksi aikuisilla (tai kuten useissa verkkopalveluissa: virallisesti yli 13 vuotiailla) olisi aina jotenkin erilaiset motiivit kuin pienillä lapsilla harjoitellessaan kommunikoimaan ympäristössä josta heillä on vain vähän kokemusta?

Minäkuva rakentuu peilaamalla itseään toisiin. Ei se ole sen mystisempää sosialisen kontaktien hakemista. Olemme ryhmäeläimiä, tarvitsemme muita. Meillä on tarve kommunikointiin sekä sosiaaliseen hierarkian hahmottamiseen ja teemme sen eteen mitä mielestämme meidän on tarvis.

Katsotaan, tutkitaan, kokeillaan rajoja, kopioidaan mitä muut tekevät. Se on oppimista. Mitä minun pitää tehdä, että joku huomaa? Onko väliä sillä mitä tekee? Ja kenelle sillä on väliä? Kuka minua rakastaa, tai kuka edes vähän välittää? Tuntuuko hyvältä vai huonolta? Peruskamaa. Näin me toimimme, vaikka asiaa miten aikuismaisesti rationalisoisi.

Lasten ja aikuisten käyttäytyminen rajojen etsinnässä on toisinaan kuitenkin eri. Lapsi ehkä huutelee ”Kakka! Pippeli!” ollessaan vanhempien kanssa kaupassa ja saattaa tällä tavalla hyvinkin vikkelään löytää lähipiirinsä toleranssirajat. Joku kritisoi verkossa jotain kärkkästi ja voi sillä löytää oman lähipiirinsä rajat. Sanasto ja kokemuspohja on yli 13 vuotiailla (usein/toisinaan) monipuolisempi kuin pikkulapsilla, mutta toimintapojen perusteet pysyvät samana. Pieru! Hihihi… Pekoni! Hihihi… Kattokaa mua! Yhyy, äitiiii!

Se miten pitkälle mennään rajojen etsinnässä, on kiinni siitä millaista palautetta tekemisistään saa. Itse olen saanut netissä tyhmiä huudellessani turpiin (virtuaalisesti) ja oppinut siitä. Toisilla on teflonpinta eikä mikään tunnu vaikuttavan, ovat varmaan verkon ulkopuolellakin sellaisia. Jotkut ovat tuhmia. Tyhmille nauretaan, se on kuin koulukiusaamista. Jotkut ovat kilttejä. Toiset käyvät juoruamassa muista. Jotkut oppivat tekemästään, toiset ei. Kuulostaa aivan tavalliselta elämältä, vai mitä?

Lapsia ohjataan (uhkaus, lahjonta ja kiristys :), näin he oppivat missä rajat menevät. Netissä ei ole rajoja tai vanhempia/auktoriteetteja samalla tavalla torumassa tai kehumassa. Sen sijaan hirveän usein vain taivastellaan, ihan televisiossa asti, että ”voi herranjestas miten ihmiset siellä jakaa kaiken”, ja sitten mietitään työkalulähtöisesti miten ihminen (tai ehkä ”käyttäjä”) toimii.

En minä nyt kuitenkaan väitä, että ihmiset verkossa (ns. ”sosiaalisessa mediassa”) ole kuin kakkaa taputtelevat lapset hiekkalaatikolla vaan… tai no, ketä minä tässä huijaan, olemmehan me, juuri sitä me olemme – vain hiukan eri tavalla. Tule hyvä kakku, älä tule huono kakku.

Että Tää nyt niiku olis tätä mieltä. Nii sit Se vois siihen sanoo siihen jotain, jookos? (Ja tällee nää sit oppis.)

Olen kuullut sanottavan, ettei auton käyttäminen analogioissa toimi. Esitän tässä osittain eriävän mielipiteen.

Analogiat ovat yleisesti ottaen vaikeita siksi, että niitä käytetäessä on ymmärrettävä kahden eri asian konsepti niin omasta kuin vastaanottajan näkökulmasta.

Autoanalogiat eivät oikeastaan ole sen erikoisempia tai vaikeampia kuin muutkaan analogiat, mutta niiden ongelmallisuus johtuu siitä, että niiden kuvitellaan olevan helppoja koska kaikki, ainakin periaatteessa, tietävät mikä auto on ja miten se toimii.

Auton on analogioissa oltava viestin vastaanottajalle hiukan tutumpi asia kuin se asia jota autoanalogialla yritetään selittää, mutta auto ei saa kuitenkaan olla viestin vastaanottajalle elämäntapa, peniksen jatke, harrastus tai esimerkiksi ammatti. Parasta lienee, ettei viestin vataanottaja juurikaan tiedä mitään autoista.

On tärkeä ymmärtää miten hyvin viestin vastaanottaja tuntee automaailmaa. Homma nimittäin menee reisille heti kun selittäjä tietää autoista yhtä paljon tai vähemmän kuin se jolle asiaa selitetään, koska silloin ei viestin vastaanottaja enää kykene ymmärtämään autoanalogian yleistystä ja näin vertaus selitettävään asiaan ei toimi.

Otan esimerkiksi äitini, jolle maintsin kerran vaihtaneeni kännykkään nopeamman internetliittymän.

Äitini – jolla ei ole ajokorttia ja joka ei tietääkseni ole koskaan ajanut autoa, mutta istuu kyllä kyydissä ja ymmärtää noin suurin piirtein autoista joitan yleistä (esim. mikä ratti ja mitä sillä tehdään ja että moottori on olemassa jne jne), mutta ei mitään vähnkään teknistä eikä varmasti mitään yksityiskohtaista (paitsi värin, joka hänelle on tärkeä asia) – loihe ihmettelemään, että miksi sen pitää nyt niin nopea olla ja eikö hitaampikin riittäisi.

Koska äitini ei ymmärrä mitään internetistä ja siitä puhuminen aiheuttaa usein akuutin informaatioylikuormituksen, päätin kuvailla asian hänelle käyttäen autoanalogiaa.

”No se on vähän sama juttu kun se, että te tulette autolla Helsinkiin. Voisittehan te ajaa pikkuteitä ja hurruutella papan autolla neljääkymppiä, mutta kuitenkin tulette aina moottoritietä pitkin paljon nopeammin, eller hur. Mitäpä sitä turhaan tuhlaamaan aikaa pelkkään odotteluun?”

Näin. Yksinkertaisia asioita, yksinkertaisesti esitettynä ilman teknisiä yksityiskohtia: Auto, tie, nopeus, odottelu.

Äitini ei vieläkään ymmärrä mitään internetistä tai yhtään sen enempää autoista, mutta ymmärtää kuitenkin jotain nopeuksista sekä odottelemisesta, sekä, ainakin jollain tavalla, miksi vaihdoin nopeampaan nettiyhteyteen.

Jäin miettimään mitä nettiin liittyvää, omasta näkökulmasta asiaa pällistellen, on tapahtunut 2006 – 2010: Paljon. Mitäköhän vuoden 2006 alussa mahdettiinkaan kuvitella lähitulevaisuudessa tapahtuvaksi?

Jaiku julkaistiin 2006 ja keväällä 2009 se siirtyi Googlen App Enginen päälle (eikö se todellakaan ollutkaan tuota pidempi aika?) joka johti Qaikun syntymään.

Twitter julkaistiin myös 2006. Jaikun siirtymisen Googlen omistukseen oletettiin täällä aiheuttavan suuren exoduksen Twitteriin, mutta jengi pilkkoutuikin sinne, Qaikuun, Brightkiteen ja, ei erityisen yllättävästi, Facebookkiin.

Median suosikkilapsi Facebook avasi ovensa kaikille vähintään 13 vuotiaille vuonna 2006. Suomenkielinen versio on ollut käytössä vuodesta 2008 ja yllättäen kaikki ne joita internet ei aikaisemmin ollut kiinnostanut olivat koukussa. Mitäs me ennen laitettiin leivän päälle kun ei ollut Facebookin statusapdeittejä?

Foursquare 2009. Google Wave tuli isolla kohulla 2009 ja meni 2010 (tekisi mieli sanoa, että hukkui peräaaltoihinsa mutta se olisi liiottelua). TED-videot ovat olleet katsottavissa 2006 lähtien (mainiota, todella mainiota).

Mutta kuitenkin yhä vaan meilataan ja mesetetään ja IRCataan. Jotkut asiat pysyvät.

Vuonna 2009 iTunes Fair Play DRM poistui. Vuonna 2010 mietitään onko DRM hyvä juttu kirjabisnekselle.

Laitteitakin tullut.

Nokian N95 julkaistiin 2007. Samana vuonna Apple julkaisi iPhonen ja moni asia muuttui. Google hyppäsi mukaan puhelinpeliin Androidilla 2008. Mihin katosi Sony-Ericsson? Jostain esiin nousivat Samsung ja HTC.

Ensimmäinen Kindle julkaistiin 2007. Nokia Booklet 3G näki päivänvalon 2009 ja iPad 2010.

Muutakin varmaan.

Seuraava Facebook ei ole vielä tullut Suomesta (linkki näköjään vie johonkin tyhmään arkistolukkoon [ymmärettävää, koska uudet jutut ovat ilmaisia ja vanha maksaa], mutta Googlen hakutuloksesta ekaa linkkiä klikkaamalla pääsee koko juttuun), tuskin tulee, koska seuraava ei ole Facebook (sellainenhan on jo) vaan jotain muuta. Muxlim tuli jo vuonna 2006. Angry Birds liiteli suureen suosioon 2010. Pajatzo tuli mutta vietiin saunan takse ja ammuttiin 2009. Aivan tuore, mutta hyvin lupaava tapaus on Shadow Cities (2010).

Entä mitä vielä muuta? Varmaan kaikenlaista – tämä on hyvin lyhyt ja suppeasta näkökulmasta kirjoitettu juttu (mä voi kaikkee tietää tai jaksa muistaa): kommentteihin saa heittää sen minkä näkee puuttuvaksi.

Onko netin kautta, ilmaiseksi tai rahaa vastaan, jaeltavissa musiikitiedostoissa oikeasti mitään eksklusiivista? Ei. Se on markkinointikikka – huono sellainen.

(Kuvassa siis Spotifyssä tarjolla olevaa iTunesin eksklusiivista musiikkia)

Keskustellessani puhelinliittymistä tässä päivänä eräänä satuin huomaamaan, että oma operaattorini ei enää myynyt sitä mobiililaajakaistatuotetta joka minulla oli käytössä. Tämän tilalla oli kolme uutta, joista kallein (”rajoittamaton jopa 15 Mbit/s”) oli halvempi kuin se 512 kbit/s joka minulla oli.

Ohhoh, ehdin ajatella, kunnes tajusin, että näin ne hinnat kilpaillaan koko ajan lähemmäs ja lähemmäs nollaa.

Ei kuitenkaan harmita, vaikka voisikin. Jäin sen sijaan miettimään mitä olisi voinut tapahtua jos operaattorini olisi viitsinyt kertoa minulle mobiililaajakaistamuutoksistaan jo silloin joskus keväällä, jolloin nämä kolme nykyistä tuotetta tulivat myyntiin. Olisivat voineet myydä minulle kalleimman, kertomalla, että saan rajoittamattoman nopeuden hiukan halvemmalla kuin mitä nyt maksan puolesta megasta. Olisin ollut iloinen ja yllättynyt. Olisin tuntenut saavani palvelua.

Toisaalta, mitäpä nuo operaattorit jo asiakkaikseen koukutettuja sen kummemmin paapomaan, johan ne maksavat. Nyt saivat kerättyä puolisen vuotta reilua ylihintaa. Niinpä kävin eilen tuplaamassa mobiilisurffausnopeuteni (=nimellisnopeuden), samalla pienentäen kännykkälaskuani keskimäärin lähes neljänneksellä per kuukausi. Säästöä joka minuutti siis, ehkä jopa jokainen bitti etten sanoisi.

Täytyypä kokeilla, että jos tekee Saunalahden mobiililaajakaistasivun osasta Web Clip Widgetin (huom! linkin takana video) niin tuleeko sitä sitten hiukan usemmin tarkistettua mitä operaattori tarjoaa.