skrubu

(Tämä on siis se jaarittelu, josta aikaisemmin kadotin punaisen langan.)

On totta, että ilman päivittäistä lehteä jään aina jostain paitsi. Ehkä en ole lukenut häbläristä sitä kovaa juttua josta kaverit puhuvat, tai nähnyt sitä yhtä juttua hesarissa. Toisaalta, minulta menee ohi paljon kaikenlaista muutakin, niin televisiosta, radiosta kuin verkostakin. Meille tarjotaan niin paljon sisältöä, ettei kaikkea vaan voi sisäistää. On tehtävä valintoja, suodatettava. Siinä jää jotain aina pois, jotain mitä joku muu seuraa. Me kun emme kaikki suodata samalla tavalla.

Itse olen perustellut itselleni sen, ettei minulle tule lehteä sillä, ettei minulla ole aikaa lukea paperilehteä enkä näe syytä maksaa siitä ilosta, että tilaisin maksua vastaan paperia jotta minulla olisi jotain vietävää paperinkeräykseen (vaikka paperilehti saattaisikin olla nettilukemista luontoystävällisempi). Paperia tulee luukusta maksamattakin ja sisältöä saa netistä samaan hintaan.

Nautin paljosta ilmaisesta sisällöstä, kuten monista hyvistä blogeista ja useasti hyvä blogi on parempi kuin huono joukkoviestinnän tuotos. Ja vaikka blogi ei ehkä olisikaan A-luokan priimatavaraa, ei se tunnu haittaavan. Miksi? Ehkä se on sitä, että odotan enemmän sisällöntuottajien ammattilaisilta vaikka en maksaisikaan sisällöstä. Miksi? Vaikea sanoa. Oletan taustalla piilevän sen, että minut on kasvatettu siihen: se on opetettu koulussa, se on ollut olennainen osa kulttuuria ja joukkotiedotusvälineet itse ovat vuosien mittaan ankkuroineet mieleeni oman hyvyytensä ja ainutlaatuisuutensa.

En suinkaan nyt tarkoita sitä, etteikö joukkotiedotusvälineillä olisi paikkansa, arvonsa ja valtansa – onhan niillä, mutta näin vastaanottajan näkökulmasta netti on tuonut tarjolle todella laajan valikoiman sisältöä. Ja koska minulla on mistä valita, on myös itsestään selvää että vertailen. Mutta lukijana, katselijana ja kuuntelijana, eli joukkotiedotuksen yleisönä, koska en ole journalisti, en ole kuitenkaan sidottu vertailemaan journalistisia tuotoksia vain toisiin journalistisiin tuotoksiin (miksi olisin?) vaan voin vapaasti vertailla sisältöjä sisältöihin, riippumatta lähteestä tai minkä opinalan mukaan niitä on tuotettu – täysin omien preferenssieni mukaan.

Siksipä minun näkökulmastani netissä sisällöntuotannon ammattilaiset ja ei-ammattilaiset (amatööri lienee tässä aivan väärä sana) ovat aika pitkälti samalla viivalla. Ja sitä katsellessani olen näkevinäni miten ei-ammattilaisen sisällön huikeaan määrään (sisällöntuottajia on todella paljon) reagoidaan ammattilaisten puolelta myös panostamalla määrään. Ja kun yksi joukkotiedotusväline tekee sen, joutuu toinenkin tekemään sen ja kolmas. Kun tarpeeksi moni sitten tekee samoin, joutuu ensimmäinen sitten hiukan lisäämään tahtiaan näkyäkseen paremmin, ja sitten toinen ja sitten kolmas. Ja näin meillä onkin aikamoinen noidankehä, tai kilpavarustelu, joka täältä ei-ammattilaisesta näkökulmasta manifestoituu yhä heikkenevänä laatuna ja vähitellen laatuero ammattilaisten ja ei-ammattilaisten tuottaman sisällön välillä hämärtyy.

Voi tietenkin olla, ettei ei-ammattilaisten tuottama sisältö ole ollut katalysaattori tiedotusvälineiden nopeammin ja heikkolaatuisemmin -kilpaan, mutta se ei muuta sitä, etteikö kyseistä, uskottavuutta nakertavaa kilpaa joukkotiedotusvälineillä olisi menossa.

Joskus mietin miten laadun heikkeneminen verkossa ilmestyvässä journalistisessa sisällössä vaikuttaa kyseisten joukkoviestintäbrändien paperiolemukseen. Olenko oikeasti siirtynyt pois paperilehtien parista siksi, etten ehdi lukemaan niitä vai siirryinkö nettiin siksi, että lehden arvo ei mielestäni enää vastannut siitä pyydettävää hintaa? Entä kun verkossa juttujen laatu tuntuu heikkenevän vuosi vuodelta, haluanko siirtyä enää koskaan takaisin paperiin? En ole kuitenkaan oikein päässyt tämän miettimisessä mihinkään lopputulokseen.

Lopetan tähän, tämä on jo aivan liian pitkä teksti. Ohjaan teidät kuitenkin s1t.netin:n pariin, jossa on pohdittu uutiskäyttäytymistä.

Ahteri Petomaan Tanssikoulussa ja Ähässä bongaillaan joukkotiedotusvälineiden (ja joskus muidenkin tekstien) outouksia.

Onko missään kotimaista blogia joka olisi keskittynyt virheellisiin tai harhaanjohtaviin otsikoihin?

Sellaisiin kuten Digicamera.netin uutisten kautta löytyneeseen Kirkko ja koti -lehden ”Hautamuistomerkkien kuvaus nettikäyttöön lainvastaista” jossa itse jutusta käy ilmi, että lainvastaista onkin muodostaa rekisteri hautamuistomerkeistä, ei niinkään joku epämääräinen ’nettikäyttö’. Tai Tietokone-lehden otsikko ”Uusi tapa valokuvata”, vaikka jutussa mainitulla teknologialla ei ole mitään kuvien ottamista muuttavaa vaan on uusi (ja hyvin mielenkiintoinen) tapa esittää kuvia.

Pitääpä vielä tässä palata vuoteen 1969 ja Tiedonportaat-sarjaan. Tällä kertaa kyseessä ei ole mainosjournalisti vaan toinen kohta lehdistöopin osiosta.

Vehmas kirjoittaa lehdistön synnystä ja siiten miten sen ”tehtäväksi tuli olla »neljäs valtiomahti», vallanpitäjien toiminnan kritikoitsija ja yhteiskunnan kaikkien tarpeiden ja mielipiteiden esille tuoja” ja listaa sitten vielä muita lehdistön tehtäviä kuten esimerkiksi nopea uutisvälitys, opastaminen ja viihdyttäminen. Tätä seuraava lause herätti mielenkiintoni.

Millä tahansa mielipiteellä ja tiedolla mistä tahansa tapahtumasta on julkitulon oikeus, ja sanoman on ainakin mahdollisuutena oltava kaikkien ulottuvilla.
–
Professori Raino Vehmas
Tiedonportaat, osa 7: Lehdistöoppi, Werner Söderström Osakeyhtiö 1969

Jäin pohtimaan tuota, lukiessani vielä edellistä seuraavaa lausetta: ”Parhaiten tätä palvelee kilpaileva, taloudellisesti riippumaton eli itsensä kannattava lehdistö”.

Emmekö me tällä hetkellä juuri ole tilanteessa jossa kuka tahansa voi tuoda julki mitä mielipiteitä ja tietoa tahansa niin, että se on kenen vaan ulottuvilla, ainakin mahdollisuutena? Tätä mahdollisuutta ei kuitenkaan tarjoa lehdistö, eikä muukaan massamedia, vaan sen tekee blogit, sosiaaliset saitit, keskustelupalstat ja vaikkapa videopalvelut joiden jakelun mahdollistaa internet.

Olisiko kuitenkin niin, että se mikä neljäkymmentä vuotta sitten nähtiin massamedian tehtävänä, ei vain kerta kaikkiaan voi toteutua keskitetyn yksisuuntaisen viestinnän keinoin? Että tarvitaan kaksisuuntainen kanava ja keskittämätön (tai ainakin osittain keskittämätön) rakenne, jotta päästään siihen mihin aikanaan tähdättiin?

Ilman radiota, lehdistöä ja televisiota meillä ei olisi massamediaa. Kyseiset tahot ovat yhtä kuin massamedia ja ne tuottavat itse itsensä. Ja ehkä juuri siksi, että massamedia on vakiintunut ja itsestään (ja itselleen) selvä asia, on internet niin vaikeasti ymmärrettävä kokonaisuus joka saatetaan kokea uhkana, eikä mahdollisuutena muovata omaa toimialaa johonkin uuteen. Epämukavuusalueelle ei mennä ennen kuin on ihan pakko.

Ihmiset ovat aina kertoneet tarinoita: luolan suulla, seuraintalolla, kirjoissa, lehdissä, äänilevyillä, kännykässä ja pikaviestimissä. Ihmiset ovat myös aina tykänneet kuulla (nähdä, lukea) tarinoita: fiktiota, faktaa, arjesta ja juhlasta. Massamedia tarjoaa mahdollisuuden kertoa samaa tarinaa samaan aikaan todella monille, massalle. Mutta kertojina on massamedian keskitetyn luonteen mukaisesti todella harva yksilö.

Neljässäkymmenessä vuodessa massamedian yleisö on muuttunut tietoisemmaksi ja aktiivisemmaksi. Kun internet tarjoaa maailman monipuolisimman katalogin siitä, mitä kaikkea ei vaan voisi olla vaan myös on tarjolla, ei ihmisille enää kelpaa se mitä yksisuuntaisesti tuputetaan tarjolle massamedian suljetuista piireistä: on oltava enemmän vaihtoehtoja. Ei siksi, että valitseminen sinänsä olisi päämäärä vaan siksi, että ihmiset tuntevat vahvemmin olevansa yksilöitä joilla on yksilölliset tarpeet ja mieltymykset.

Jos ihmiset eivät halua olla massaa, miten käy massalle suunnatun median? Jääkö keskitetty malli keskittämättömän jalkoihin kun kaikilla (tai ainakin todella monella) on tarinoita kerrottavaksi sekä (periaatteessa) ilmainen koko maailman kattava jakelukanava käytössään?

Koska edellinen kirjoitukseni vei vain 13 vuotta ajassa taaksepäin, siirryn nyt hiukan kauemmaksi.

Selailin vuoden 1969 Tiedonportaat-kirjasarjan osaa jossa käsiteltiin lehdistöoppia. Sieltä bongasin tiedonvälityksen teoriasta kohdan jossa journalistien ja mainostyöläisten rajaa ei periaatteessa ole. Joukkotiedottaja on joukkotiedottaja on joukkotiedottaja (lihavointi omani):

[tiedonvälityksen] teorian tehtävänä on koota hankittu tai vasta hankittu tieto aukottomaksi kokonaisuudeksi sekä paljastaa muuten havaitsematta jääviä yhteyksiä, ja auttaa laatimaan ennusteita erilaisten tehtävien toimenpiteiden tai monien kehityskulkujen yhteistuloksena syntyvien asetelmien vaikutuksista. Näin teoria palvelee joukkotiedottajien – journalistien, propagandistien, PR-miesten, puhujien – tarpeita.

Esimerkin tällaisesta teorian käytännön sovellutuksesta tarjoaa mainonta. Kun tutkimus oli paljastanut, etteivät ihmiset bensiiniä ostaessaan ostakaan tätä tai tuota polttoainetta, vaan voiman tuntoa, työnsä taitava mainosjournalisti sovitti havainnon iskulauseeksi: »Pane tiikeri tankkiin!» Tuloksena oli yksi kaikkien aikojen tehokkaimpia mainoskampanjoita. Vähemmän näyttävää, mutta taloudellisesti ja journalistisesti yhtä merkittävää joukkotiedotustutkimusta ja sen sovellutusta harjoitetaan nykyään kaikkialla. Eräissä aikakauslehdissä kirjoitukset muovataan tarkoin siihen kieliasuun joka on luettavuustutkimuksissa sanoman perille viemisen kannalta todettu parhaaksi.
–
Professori Raino Vehmas
Tiedonportaat, osa 7: Lehdistöoppi, Werner Söderström Osakeyhtiö 1969

Mainosjournalisti… ja, että yhtä merkittävää taloudellisesti ja journalistisesti kuin mainonta on kirjoitusten muokkaaminen ymmärrettäviksi. Jotenkin tuntuu siltä, että tänä päivänä ei yhtä helposti piirretä yhtäkuin-merkkiä eri massamediaa tuottavien ammattiryhmien välille.

Googlatessani Raino Vehmasta, löysin YLEn Elävästä arkistosta mielenkiintoisen ohjelman vuodelta 1974 – Viestinnän valta, vastuu ja valvonta – jossa Vehmas, Aamulehden päätoimittajan ominaisuudessa, on haastateltavana jokusen muun ohella.

Menneisyyttä on kiva kaivella.