skrubu

Se, että valtamedia linkittää lähteeseen ei ole vain ystävällistä, se myös auttaa ymmärtämään asiaa paremmin. Tässä hieno esimerkki.

Alkuperäinen artikkeli Guardianissa on CNN tutkimuksesta jossa selvittiin miten uutisia jaetaan verkossa.

Artikkelista käy ilmi, että vähemmistö jakaa enemmistön linkeistä (tämä ei kai yllätä ketään, eihän?) ja, että linkkejä jaetaan suurimmaksi osaksi sellaisten paveluiden kautta joilla tavoitetaan mahdollismman paljon vastaanottajia (esim. Facebook & Twitter). Ovat myös onnistuneet määrittelemään myös niin pääasiallisia motivaatioita jakamiselle, sekä myös millaisia juttuja jaetaan.

Tutkijat kiteyttävät, mielestäni yhtä terävästi kuin Denzil Dexter, jakamisen viestittävän jakajan halua välittää tietoa (”an underlying message of the sharer imparting knowledge”). Heh.

Päämääränä CNN:n tutkimukselle oli selvittää jaettujen uutisten merkitys mainostajille. Tämä vaikuttaa ihan loogiselta, tässä suuressa muutoksessa.

Tietoviikko jutussaan, joka pohjautuu yllämainittuun Guardianin artikkeliin, onnistuu otsikossaan kääntämään asian jotenkin aivan väärään valoon – Sähköposti häviää Facebookille uutisvälineenä (uutisvälineenä, häh?) – ja sisällössään, joka on käännösjournalismia ilman lisäarvoa, lyhentämään alkuperäisen noin kolmasosaan niin, että alkuperäinen pihvi jää puuttumaan.

On siis oikein hyvä, että linkittivät Tietoviikosta alkuperäiseen, muutenhan tässä olisi saanut väärän kuvan CNN:n tutkimuksesta. Sanoisin, että tässä tapauksessa Google Translaten versio Guardianin artikkelista on informatiivisempi kuin Tietoviikon juttu.

(Addendum kirjoitukseen Sadankymmenen metrin journalismi, eli: Tämä tietenkin unohtui kirjoitushetkellä ja muistin sen vasta nyt.)

Kaksi kymmenvuotiasta tekemässä periaatteessa mitä tahansa ja siitä voi syntyä kilpailu: Makeisten syöminen, nenän kaivaminen, juokseminen tai vaikka ojan yli hyppiminen. Annetaan tämän jatkua vuosia, kasvatetaan osallistujien määrää ja näin meillä onkin keihäänheitto, hevospoolo, sumopaini tai vaikka mäkihyppy. Ja sitä kutsutaan urheiluksi.

Urheilla voi hyvin monessa lajissa ja niitä keksitään koko ajan lisää. Lajit tulevat ja menevät. Monet uudemmat tai hyvin paikalliset (erikoiset?) ovat kuin parin kymmenvuotiaan keksimiä: Saappanheitto, suopotkupallo, saunominen, jääpetanque. Okei, tuo viimeinen oli meidän päähänpisto kerran parikymppisinä, mutta hauskaa oli.

Journalismista löytyy myös monia lajeja ja niitä kehitetään koko ajan lisää. Jotkut ovat ajattomia, toiset muuntuvat maailman muuttuessa ja jotkut elävät niin tietyssä ajassa, etteivät pysy hengissä maailman muutoksissa. Vaan kuten urheilussa, laittamalla melkein mitä vaan Suomen- tai maailmanmestaruus -termin eteen, voi myös journalismi-sanan eteen laittaa periaatteessa melkein mitä vaan. Se voi olla sana joka kuvaa sitä missä juttu julkaistaan (printti-, sähköinen), mikä on jutun aihe (viihde-, innovaatio-), mitä työkaluja on käyttänyt juttua tehdessä (valokuva-, data-), miten on lopputulokseen päästy (tutkiva-, mielipide-) tai vaikka mistä on tieto löytynyt (tietokanta-).

Urheilusta poiketen jounalismissa etuliitteet eivät kuitenkaan voi olla liian yksityiskohtaisia: Punarapujournalismi ei oikein toimi, mutta punarvunheiton MM-kisat tuntuukin jo ihan mahdolliselta.

How pleasure works -kirjan lopussa Paul Bloom mainitsee puhtaan suorituksen ihailun. Esimerkiksi urheilussa suoritus ilman ylimääräisiä mömmöjä nähdään yleisesti uljaampana suorituksena kuin dopingin voimalla paranneltu tulos. Epäpuhdas suoritus on inhottava, eikä se tuo samanlaista mielihyvää kuin puhdas – ei suorittajalle eikä katsojalle.

Jäin miettimään miten tämä resonoi täysin journalistisen valokuvan kanssa. Puhdas valokuva on ihailtavampi kuin käsitelty (niin jälkikäteen käsitelty kuin ennen kuvaushetkeä järjestelty). Käsittelystä kiinnijäänyttä kuvaajaa kohdellaan kuin WADA:n haaviin jäänyttä urheilijaa – julkinen häpeä ja kilpailukielto, ehkä jopa erottaminen urheiluseurasta.

Samalla kun aivoni assosioivat urheilusta kuvajournalismiin suorituksen puhtauden kautta, huomasin vetäväni jounalismin (yleisesti ottaen) samaan muottiin urheilun kanssa ja yllätin itseni löytämällä näille kahdelle eri asialle paljon yhteneväisyyksiä, enkä tässä tarkoita suorituksen puhtautta, kuten sepitetyt jutut tai muuta epäurheilijamaista käytöstä josta JSN toisinaan näpäyttää, vaan muita asioita.

Mietin miten jornalistit voisivat olla esimerkiksi kuin juoksijoita. Yhdestä ääripäästä löytyy lyhyet pyrähdykset kuten sadan metrin sähkeuutiset, toisesta niitä jotka juoksevat pitkiä artikkelisarjoja tai jopa kirjoja.

Lehdet ovat ovat kuin urheiluseuroja. Joissain lehdissä journalistit ovat yksilösuorittajia, toisissa keskitytään joukkuelajeihin. Seuroilla, riippumatta siitä millaisia journalisteja tallissa on, pyrkivät tietenkin kaikki kohti samaa päämäärää: Kannattavuus. Olisikohan tämän analogian rajojen sisällä mahdollista ajatella päätoimittajaa valmentajana?

Mutta vaikka urheilusuoritus olisi miten loistelias ja puhdas tahansa, ei se sellaisenaan tuota rahaa, paitsi journalistille itselleen. Seuran on kerättävä rahaa myymällä esimerkiksi pääsy- ja kausilippuja, mainostilaa, oheistuotteita sekä makkaraa ja kaljaa.

Joillain lehdillä on tukijat jotka syytävät rahaa toimntaan. Toisilla seuroilla on omistajat jotka tietenkin odottavat urheiluseuroilta tuottoa investointiin.

Niin urheilun kuin journalismin on oltava yleisöystävällistä jos mielii saada tuloa. Kävijä-, lukija ja tilaajamäärät ovat elintärkeitä. Ja pelkkä olemassaolo ei riitä, on myös mainostettava ja luotava kiinnostusta. Kannattavuus on kamppailulaji eivätkä kaikki selviä. Voisiko ajatella, että hölmöjournalismi, tv-sarjoista raportointi ja julkkisbongailu on samanlaista yleisöä varten räätälöityä urheiluviihdettä kuin showpaini tai monsteriautorymistely?

Olympialaisissa jaetaan Pulitzereita, SM-kisoissa kilpaillaan vuoden journalistin tittelistä. Jokainen urheilija haluaa loistaa, ihan samalla tavalla kuin muutkin suorittajat. Ja onhan se urheiluseurallekin tärkeätä, että journalisti kerää mainetta ja kunniaa.

Mutta vaikka urheilijoita on mielin määrin, vain hyvin harvoista tulee tähtiä joiden pelkkä nimi saa ihmiset innostumaan. David Beckhameja, Ilkka Malmbergeja ja Hannes Heikuroita on vain kourallinen. Mutta ilman seuraa, joukkoa josta voi erottua edukseen, harvoista tähtipeljaajista tulisi… niin… tähtiä.

Voisiko bloggausta verrata kuntourheiluun?

Oletteko muuten huomanneet, miten jo tuskallisen suuren suosion saavuttanut tilt-shift-efekti on löytänyt tiensä myös kuvajournalismiin? Kyseessä ei kuitenkaan aina ole pienoismallikuvauksen jäljittely. Esimerkkejä löytyy vaikka HS.fi:n maailmankuvista ja Boston.comin Big Picture -blogista.

Jos internet ei tulivisi tilt-shift -kuvia, en varmaan reagoisi kyseiseen efektiin niin voimakkaasti kuin nyt. Efekteillä ja kikkailuilla on usein, ja etenkin kun ne ovat kuuminta hottia, merkityksensä vain kikkoina ja efekteinä, eivätkä ne lisää kuvakerrontaan sellaisenaan mitään ja siksi en pidä siitä, että tälle vallallaan oleva efektihullutukselle annetaan jalansijaa kuvajournalismin puolella.

Ei pidä kuitenkaan unohtaa, että sopivasti käytettynä efektit ovat käyttökelpoisia ja jopa hyödyllisiä. Eikä pidä tietenkään unohtaa sitäkään, että ihmisiähän me kaikki olemme, kuvien näkijöistä niiden katsojiin, ja villitykset ovat osa sitä miten aivomme toimivat.

Kuitenkin, huolimatta kikkailun mausta, on mukava nähdä tuloksia kokeilevasta laitteiston hyödyntämistä. Sellaista näkee joukkotiedotusvälineissä mielestäni liian harvoin. Esimerkkikuvat eivät ainakaan näytä siltä, että ne olisivat jälkikäteen muokattuja (joka olisi, journalistisesta näkökulmasta ainakin, ymmärtääkseni, hyvinkin paheksuttavaa) ja se on hyvä, sillä sellainen voi pahimmillaan järkyttää mieltä ja saada sielun vuotamaan verta. Jos jonkun kikan hypetys on rasittavaa, on vielä rasittavampaa nähdä miten hypetys degeneroi niin kuvien, kuin myös hypetyksen aiheuttaman efektin, laatua.

Mitäs mieltä muut ovat?

Aina toisinaan on hyvä puhdistaa juttusihti, käydä läpi ne kaikki muodottomat ajatukset ja ohuet punaiset langat, jos vaikka niistä löytyisi jotain ja, vaikka mitään erityisen järkevää ei löytyisi, tarjoilla löydös yhtenä kokonaisuutena:

Juttusihtipyttipannu
Ajatuksia voissa paistettuna ja tarjoiltuna jonkun näennäisesti tuoreen kanssa (te luitte ihan varmasti, että juttushittipyttipannu, ettekös lukeneetkin?).

Peruna

Joskus jään ihmettelemään Flickr-tilini tilastoja. Toisinaan tulee pällistelypiikkejä. Ne ovat usein sellaisia, että mihinkään tiettyyn yhteen tai kahteen kuvaan ei ole kerääntynyt selvää pällistelysumaa, vaan monia kuvia on katsottu.

Koska palvelun tarjoamat tilastot eivät kerro moniko on kuvia katsonut, vain sen kuinka useasti kuvia, tai tiettyä kuvaa, on katsottu, en voi kun ihmetellä, että onko siellä käynyt paljon jengiä katsomassa monia yksittäisiä kuvia vai onko esimerkiksi vain yksi tyyppi katsonut vuorokauden aikana läpi neljänneksen kaikista Flickriin laittamistani kuvista.

En varmaan koskaan saa tietää.

Makkara, kinkku ja/tai pekoni (vaikea sanoa, sen verran mustaksi paistettu)

Mikä siinä on, että tietyt ”uutis”-otsikot ärsyttävät enemmän kuin toiset. Tarkoitan nyt esimerkiksi tämän viikon Nokian läppäriuutista. Osa hoitaa homman hyvin, informatiivisesti ja selkeästi, mutta sitten on niitä jotka räväyttävät silmille ”Tällainen on Nokian uusi aluevaltaus”-skeidaa (esimerkki on Kauppalehden käsialaa, lähde Ampparit.com).

Mikä näissä epäinformatiivisissa otsikoissa saa sapen kiehumaan? Kyseessähän on tietenkin vain klikkauskalastelua varten tehty tyhjänpäiväinen otsikko jonka takaa harvemmin löytyy edes mitään merkityksellistä sisältöä, mutta se ei ärsytä niin kauheasti. Ei edes ”katso kuvat” ärsytä niin paljon kuin mukakryptiset otsikot.

Mikä ärsyttää, on otsikoiden Lälläslää-journalismi. Päiväkotimeininkiä. ”Mä tiiän enemmän kuin sä”. Sellainen on ylimielistä perseilyä, eikä sellaista halua tukea klikkaamalla (saatikka maksamalla).

Muu tuntematon, mutta yllättävän maukas lihavalmiste

Jos ruokaa myytäisiin kuin tietokoneohjelmia, niin marinoidun kanan myyntipakkaus sisältäisi tietenkin EULAn joka ilmoittaisi, että valmistaja irtisanoutuu kaikesta vastuusta ja, että tuotteen (sellaisena kun kuluttaja sen on ostanut ja siitä vapaaehtoisesti maksanut ja täten automaattisesti irtisanoutunut kaikista oikeuksistaan, kuten tivata korvausta viallisesta tuotteesta valmistajalta ja/tai myyjältä) käyttäminen mihinkään voi tai voi olla olematta järkevää tai vaarallista mutta, että tuotetta ei saa ostaa/valmistaa jos on terroristi (paitsi, että marinoidun kanan kohdalla voi tehdä viimeiseen kohtaan poikkeuksen jos henkilö itse nauttii tuotteen oraalisti).

Suolakurkku/punajuuri

Andy Rutledgella on hyvä viisiosainen sarja visuaalisesta hahmottamisesta ja suunnittelusta: Gestalt Principles of Perception, suosittelen lukemaan, jos asia ei jo entuudestaan ole tuttu:
1 – Figure Ground Relationships
2 – Similarity
3 – Proximity, Uniform Connectedness, and Good Continuation
4 – Common Fate
5 – Closure

Muna (paistettu, sunny side up)

Ainiin, sitten oli tietenkin vielä Ikean katalogi. Visuihmiset ovat kuhisseet siitä miten ovat Ikealla vaihtaneet Verdanaan. Verdanaan! Tuohon Microsoftin ilmaisfonttiin joka on suunniteltu nimenomaan näyttöä varten, ei printtiä. Miten epädesign valinta.

Ikealta ovat selitelleet valintaansa vaikka millä (Verdana on selkeä/moderni/helppolukuinen, näyttää samalta printissä kuin verkossa, taipuu moniin kieliin eli sisältää kaikenmaailman erikoismerkit) mutta jättäneet mainitsematta sniiduilun: Verdana ei maksa ylimääräistä. Se tulee joka tietokoneen mukana, ja… niin, siinäpä se. Ei lisenssimaksuja. Toisaalta ei myöskään ”mistä mä löydän sen meidän fontin”, ”tää mäkkifontti ei toimi mun windowskoneessa” tai ”meillä ei oo tarpeeks lisenssejä jotta sä saisit tän fontin sun koneelle”. Luulen että siinä säästää pitkän pennin, tai äyrin.

Sittenpä sitä jää miettimään. Verkkofonteista tietenkin Fuck the foundries, vaan miten kaikki muut kanavat tai käyttötarkoitukset? Minä päivänä kirjasinpuolella mennään siihen, että kirjasinleikkaukset ovat tarjolla ottajasta riippumatta halpaan hintaan? Koska katoavat ne jotka tietävät eron Garamondin, Adobe Garamondin ja ITC Garamondin välillä ja on niitä joille Day Roman, Cardo tai Gentium ovat paljon tutumpia ehkä jopa itsestään selviä, sillä kuka hullu nyt maksaisi yhdestä leikkauksesta satasen ja sitten toisen satasen jos haluaa kursiivitkin? Ehkä parikymppiä voisi, kunhan se on laadukas, siinä jo on kaikki liha- ja kursivoinnit sekä rajaton kanavariippumaton käyttöoikeus. Toisaalta sitten on aina yllättävän laadukkaita ilmaisiakin tarjolla.

Tarjoiluehdotus

- Se olis kaheksan ja seiskyt kiitos. Mausteet ja työkalut saat sitten itse ottaa tuolta kassan oikealta puolelta.
- Pankille.

Liikaa Photoshoppia? (via)

Ylläolevan linkin takaa löytyvistä kuvista (käsitellyt ja alkuperäiset RAW-tiedostot) olisi varmaan helppo sanoa: kyllä, aivan liian käsiteltyjä soveltuvaksi joukkotiedotusvälineiden käyttöön. Itse olen kuitenkin samaa mieltä jutussa olevan Klavs Bo Christensenin (jonka kuvia jutussa siis on) kanssa siitä, ettei suoraan kamerasta tuleva kuva ole se oikea aito kuva todellisuudesta.

(Toisaalta, mikä tai mitä on aito ja mikä on todellisuus ja kenen todellisuudesta on kyse?)

Jäin miettimään. Onko joukkotiedotusvälineiden tehtävä näyttää maailma sellaisena kuin kuvasampleri (eli kamera: mekaaninen laite, työkalu) käyttäjänsä ohjaamana sen on tallentanut (= kuvaa ei saa käsitellä) vai saako kuvaaja (ihminen, tulkitsija) tuoda kuvaan jälkikäteen sitä fiilistä jota laite ei pysty tallentamaan? Jotenkin tuntuu siltä, että elämme aikaa jolloin halutaan uskoa enemmän työkalua kuin ihmistä.

Päivitys 9.4.2009: Samoista kuvista jutellaan toisaalla, in English.

CNN:llä on kansalaisjournalisteille avoin uutispalvelu iReport joka, palvelun oman otsikon mukaan, on editoimaton ja suodattamaton (”Unedited. Unfiltered.”) ja jossa joku irvileuka oli julkaissut eilen perättömän ’uutisen’ jonka mukaan Steve Jobs oli saanut sydänkohtauksen. Tämä mielikuvituksen tuote sai Applen osakkeen notkahtamaan oikein kunnolla.

Juttua on tietenkin puitu ympäri internettiä. Se on ollut aika mielenkiintoista seurattavaa. Tässä kolme eri näkemystä asiasta:

TechCrunchissa epäillään hiukan kansalaisjournalistien arvoa uutistuotannossa, kuitenkaan polkematta kaikkia lokaan vaikka joukosta löytyykin mätiäkin omenoita. Samalla pohditaan julkaisukanavan merkitystä:

But as this incident shows even the an unvetted report carries more weight than if it had appeared on Twitter or a random blog because it is on a CNN site. And that may be purely because it gets distributed more broadly. It could also be because people tend to believe what they read on CNN-branded sites.
–
Erick Schonfeld, TechCrunch

Publishing 2.0 syyttää CNN:n palvelua asiasta, eikä kansalaisjournalista. Vika on avoimessa järjestelmässä johon kuka vaan voi julkaista tarinoitaan. Kyse ei ole siitä kuka on tarpeeksi pätevä tai älykäs journalistiksi:

The issue with citizen journalism is not about who is qualified or smart enough to be a journalist. It’s about TRUST and TRANSPARENCY. It may not be brain surgery, but (dis)information in the wrong hands does have the potential to do real harm. There’s a reason why journalism has developed standards for reporting, sourcing, fact checking, and accuracy.
–
Scott Karp, Publishing 2.0

CNN:n Tech Check pahoittelee tapahtunutta. Vaikka huijausjutun julkaisija olikin idiootti, on CNN:n mukaan myös finanssialalla syytä itsetutkiskeluun:

How unfortunate. But such is the ridiculous climate on Wall Street right now. I hope they find this guy who wrote this post. But all the traders who dumped Apple shares based on that garbage have some searching of their own to do. Soul-searching. Selling first and asking questions later is the work of amateurs.
–
Jim Goldman, CNN Tech Check

Lisää luettavaa asiasta esim. uudistuneen Googlen blogihaun kautta.

Autoista, journalisteista, politiikasta ja rahasta
voi kirjoittaa internetissä kuka tahansa mitä tahansa.

Lattakiasta, molekyyliorbitaalista, kryptozoologiasta, ja investituurariidasta
voi kirjoittaa internetissä kuka tahansa mitä tahansa.

Musiikista, musiikista, musiikista ja musiikista
voi kirjoittaa internetissä kuka tahansa mitä tahansa.

Mistä tahansa
voi kirjoittaa internetissä kuka tahansa mitä tahansa.

Ja (melkein) kuka tahansa
voi lukea mitä tahansa on internetissä kirjoitettu.

(Täältä)