Nykytaidetta katsastamassa

Kävin katsomassa mitä Kiasmassa oleva ARS17 piti sisällään. ARS-näyttelyt ovat, kuten Kiasman sivuilla kerrotaan, ”suuria kansainvälisen nykytaiteen katsauksia”.

Pitää käydä vielä jokunen kerta töitä katsomassa (kiitos museokortin), jotta uskaltaa olla varmasti jotain mieltä, mutta ensivaikutelma oli aika haalea (tämän kirjoitettuani, on minun heti myös huomioitava, että laimeus voi toki johtua havainnoijan omasta laimeudesta).

Kiasmaa kierrellessäni ja teoksien äärelle pysähtyessäni pohdin miten jokin vau ja ooh jää puuttumaan. Odotinko liikaa? Ehkä. Olenko nähnyt jo ihan tarpeeksi digitaalisesti generoituja ja luonnottomasti liikkuvia ihmishahmoja? Ehkä. Jos olisi vuosi 1995 ja tämä olisi ARS, olisin innoissani. Nyt on 2017 enkä oikein osaa havainnoida esillä olevasta uuden, tai nykyajan, tuntua. Eikö näitä jo ole nähty?

Mutta ei kokemus huono ollut. Joukossa oli ihan mielenkiintoistakin, kuten Hito Steyerlin How Not to be Seen: A Fucking Didactic Educational .MOV File (2013) ja Melanie Gilliganin The Common Sense (2014). Myös Nandita Kumarin lasipullot (2012, 2013, 2016) sekä Tuomas A. Laitisen Receptor (2017) jättivät positiivisen jäljen mieleen. Ja olihan se possua syövä jänis aika ihana.


Jon Rafman: L’Avalée des avalés (The Swallower Swallowed: Rabbit/Pig), 2016

Ehkä odotan tila-aikateoksilta vähemmän piinaavaa hitautta ja raskassoutuisuutta – sitä kun oli ihan tarpeeksi jo 90-luvulla (aikaa käytetään säästelemättä, sitä tuhlataan kuin olisi muka jokin ikuisuus josta voisi ammentaa). Ehkä digitaalisuus digitaalisuuden vuoksi tai internet koska internet ei riitä. Voiko olla, että odotin jotenkin enemmän punkperkeleinyourface -asennetta? Jotain semmoista joka ravisuttaisi, herättäisi kuin märkä rätti naamaan aamulla? Ehkä.

Onhan tuo ARS17 silti nähtävä uudestaan. Olisi tyhmää antaa periksi yhden kerran jälkeen. Se, jos mikä, olisi niin itsensä kuin taiteen aliarvioimista.

No, voin kuvitella jonkun tämän jälkeen kysyvän, mikä sitten tuntuu uudelta ja nykyaikaiselta? Johon vastaan linkillä teokseen, joka inspiroi kirjoittamaan tämän tekstin. Teokseen, joka mielestäni on oikeasti tässä ja nyt, monin tavoin: When Pixels Collide. Lue ja pohdi.

PS.
Suositus: Pia Salo TM-galleriassa 23.4. asti!

Pukumiehiä

Joskus 90-luvun alkupuolella käytiin valokuvaopiskelijoina katsastamassa Robert Mapplethorpen valokuvia Turun taidemuseossa. Niistä huokui jotain erilaista, jotain todellisuudesta poikkeavaa. Outoakin osittain. En kokenut kuvia kielletyiksi mitenkään, vaikka useat kuvista eivät välttämättä olleet ihan arkista peruskauraa. En muista siellä silloin olleen mitään varoituksia alastomuudesta tai halaamisesta. Ja olivathan ne kuvat toki teknisesti hienoja. Sillä tavalla vaikuttavia kyllä. Siihen aikaan kun kiinnosti ehkä tekniikka enemmän kuin se, mitä kuvat sanovat. Eikä silloin ollut internettiä (jonka kautta nykyään tursuaa silmille niin teknisesti kuin sisällöllisesti mitä moninaisempaa kuvamateriaalia). Se oli vaan erilaista aikaa kuin nyt.

Nyt Mapplethorpen kuvia on Kiasmassa. Ne eivät kuitenkaan samalla tavalla vaikuta. Kuvat eivät ole muuttuneet, minä olen ja maailma on. Ehkä odotusarvoni ennen näyttelyä olivat koholla (tarvitseeko sellaiseen lääkkeitä?). Yhä ovat monet valokuvista toki teknisesti hyviä, vaikka nyt näen niissä aivan liikaa 80-luvun otetta. Niissä on samaa kuin osassa 80-luvun musiikista, jossa 80-luku ei tehnyt hyvää. Genesiksen Abacab on 80-luvun syntetisaattorihuuman pahasti tahrima levy (vaikka pohjalta löytyy, kun jaksaa pintaa syvemmältä kaivaa, ihan hyviä kappaleita). Eikä esimerkiksi Rushkaan sen paremmin osannut suojautua 80-luvulta. Ei 80-luvussa kaikki ollut pahaa, eikä aikakausi vaikuttanut niinkään sisältöön, vaan tapaan esittää ja kertoa, mutta se ei vaan sopinut jokaiselle. Ei musiikissa, eikä valokuvissa. Ja ne Mapplethorpen kukat… Ovatko ne oikeasti niin kiinnostavia? Ovatko? Vai ovatko ne vain ylitulkittuja ja täyteen tulkintoja tungettuja, ihan kivoja tavallisia eikä erityisen erikoisia kukkakuvia? Ovatko?

Mutta kyllähän vielä joistain kuvista löytyy muutakin kuin aikaa huonosti kestänyttä 80-luvun tunnelmaa. Yksi kuva joka on hämännyt, ehkä, tai… ehkä jotenkin häirinnyt tai jotain, on Man in Polyester Suit. Ja siinä kuvassa näkyvät kädet. Etenkin vasen käsi. Miksi se on noin? Onko mies menossa johonkin? Onko malli juuri nostamassa kättään? Miksi? Kuvassa on liikkeen tai jonkun tapahtuman epätäydellisyys, keskeneräisyys. Semmoinen valokuvalle tyypillinen ”on kuin olisi, muttei ole ja sekunnin murto-osan pituinen samplaus saa asiat näyttämään ihan erilaiselta kuin ne oikeasti ovat” -fiilis. Visuaalisesti tarkka, mutta silti epätäydellinen tulkinnan suhteen. Se siis ei häiritse huonolla tavalla, vaan hyvällä tavalla. Sellaisella tavalla, joka aiheuttaa synapsien välille sähköä.

Sitten asiasta toiseen. Tai ei ehkä niin toiseen. Istuttiin jengillä ravintola Vlatavassa, ennen Steven Wilsonin konserttia tässä äskettäin (loistava on kyseisen herran viimeisin musikaalinen teos). Mmm… makkaraa ja olutta (oli makkaraviikot). Ikkunasta näkyi Sokos ja Postitalo. Postitalon seinässä roikkui H&M:n mainos, jossa pukuun sonnistautuneen miehen käsien asento ja näkökulmasta johtuva pään puuttuminen toi mieleen Mapplethorpen kuvan Man in Polyester Suit.

h&m mapplethorpe
Näin sen näin.

Määrän suhde arvoon?

Jos ottaisi lähtökohdaksi sen, että verkkosivuilla sisällön määrä on suhteessa siihen miten tärkeänä (arvokkaana?) asia viestin lähettäjän puolelta koetaan (mitä tärkeämpi asia, sen enemmän siitä halutaan/osataan kertoa) ja sitten kävisi esimerkiksi Kiasman sivuilla laskemassa merkkimääriä Tietoa Kiasmasta -osiosta, voisi nopeasti kuvitella, että rakennuksen arkkitehtuuri (yhdellä sivulla 5187 merkkiä) on todella paljon tärkeämpi asia kuin toiminnan esittely (viidellä sivulla yhteensä 3582 merkkiä, eli keskimäärin n. 716/sivu).

Kiasman verkkosivujen merkkimääriä

Asiaahan ei kai ehkä kuitenkaan voi ihan näin helposti yleistää, mutta tulipahan nyt vaan mieleen tämmöinenkin asia.

Merkkimäärät sis. välilyönnit.