skrubu

Joskus tuli paineita siitä, että piti blogikirjoittelussaan useamman päivän mittaisia taukoja. Se oli tuskaista. No, nykyään ei ole. Maailma, muutos, Esko ja silleen, you know. Ei tunnu missään. Paitsi että eiköhän tämä selityksen tarve ole hiukan sitä samaa.

***

Tapahtui tuossa eräänä päivänä, että päätin muuntaa tämän, alun perin ryhmäblogiksi ajatellun mutta sittemmin minuun henkilöityneen, blogin täysin omaan käyttööni. Kyseessä oli jo jonkin aikaa mielessä pyörineen ajatuksen toteenpano. Minä täällä siis, men var är gruppen? Jo, den, med några nya medlemmar, finns i Bloggen som saknar namn. På svenska.

***

Olen ollut sen verran inspiroitunut valokuvakirjastani, että parikin uutta on työn alla (ja vielä yksi ajatuksissa). Yksi on järkäle seinistä ja ikkunoista (siitä tulee oikein hyvä coffee table book), toinen on tumma kirja. Aikaahan tuommoisten tekeminen vie. Olin ajatellut saada ainakin järkäleen valmiiksi tämän kuun loppuun mennessä, mutta saas nähdä jos onnistuu.

Kas, Blurbin kaupasta löytyy tätä kirjoittaessa sellaiset 2046 kirjaa nimeltään Untitled.

Joskus julkaisin täällä kuvia keksityistä lehdistä ja kirjoista, ja sitten oikean kirjan kannen. Nyt nyt vuorossa ikioma valokuvakirja:

Twice the Subject, 62 sivua, yli kolmekymmentä kuvaparia akselilta Kokkola - Andorra La Vella (kirjan ensimmäiset 15 sivua esikatseltavissa).

Tilaa kirja nyt ja saat sen nopeammin kuin ne jotka tilaavat myöhemmin ^*). Kun toimit nopeasti tänään, voit ottaa myöhemmin rauhallisesti: Jouluun ei ole aikaa enää kuin sellaiset sata päivää.

Spontaaneita reaktioita kirjan nähneiltä:

Onks toi se sun kirja? (Useampi kolleega toimistolta)
*
Onpas se ohut! (Yksi kolleega toimistolta)
*
Kaksi kuvaa vierekkäin pistää ajattelemaan (Toinen kolleega toimistolta)
*
Tämä on Steve Jobisn Keynoten jälkeen vuoden tärkein mediatapahtuma (Ääni pehmotuolista)
*
Taitelija Nikrus on ylittänyt itsensä nykyisen postmodernin yhteiskunnan, niiku, valokuva… miten se nyt oli… syöveristä jotain (Mies pöydän päädyssä)
*
Pekka Nikrus teki valokuvaukselle sen mitä Jan Boklöv teki mäkihypylle (Ihana-Timo)

*) Jos ei muut tilaa kirjaa nopeammalla toimituksella jolloin voi olla että muut saavat kirjan nopeammin, riippuen tietenkin siitä miten nopealla toimituksella olet itse kirjan tilannut.

Nainen seisoo bussipysäkillä bussin lähestyessä pysäkkiä. Naisen asento on jotenkin outo. On kun hänen jalat haluaisivat olla tietä päin, mutta pää on kääntyneenä täysin toiseen suuntaan. Pysäkin vieressä olevassa näyteikkunassa on koruja. Näen bussin kyydistä naisen takaraivon kun hän seisoo keskittyneesti katsomassa koruja ikkunan läpi.

Keskittyminen kuuntelemaani kirjaan herpaantuu hetkeksi. Tavallaan tekisi mieli ilmoittaa naiselle, että bussi on juuri ohittamassa hänet. Toisaalta ymmärrän hyvin, että en voi tehdä asialle mitään. Näyteikkuna on mukavan lämpimästi valaistu ja erottuu edukseen kadun kosteasta synkkyydestä. Naisen oikeasta kädestä roikkuu tumma kassi.

Pysäkillä, jolla nainen seisoo, ei pysähdy kuin juuri tämä ainoa bussi jossa istun, nyt katsellen jo hiukan taaksepäin naista joka seisoo yhä katsomassa näyteikkunassa tarjolla olevia koruja. Mutta tällä kertaa bussi ei pysähdy.

Kääntäessäni pääni takaisin bussin menosuuntaan huomaan miettiväni, en vaan sitä josko nainen oikeasti seisoi pysäkillä odottamassa bussia mutta jäi sen kyydistä koska oli lumoutunut näyteikkunan antimista vai oliko hän pysähtynyt ikkunan ääreen outoon asentoon kulkiessaan siitä ohi ilman sen kummempaa tarvetta bussikyydille, vaan myös sitä oliko jompikumpi vaihtoehto toista todennäköisempi siitä näkökulmasta, että minä istun pysäkin ohittavassa bussissa.

Seuraavaksi pitänee ottaa kuunteluun joku kirja joka ei käsittele sattumaa todennäkyöisyyttä ja sattumanvaraisuutta.

Inspiroiduin siis viikko sitten hankkimaan Andrew Keenin kirjan. Nyt The Cult of the Amateur on kuunneltu ja asiaa hiukan pohdittu. Korvatkin on pesty (kyseessä on siis äänikirjaversio), se oli tarpeen.

Suurin osa kirjasta on kuvausta nykytilasta, raportointia siitä mitä kaikkea on tapahtunut ns. web 2.0:n toistaiseksi hyvin lyhyen historian aikana. On vertaistuotanto ja vertaisverkot, alan suuret toimijat ja tietenkin yksilöt. Eli ei oikeastaan mitään uutta tai ihmeellistä.

Keenillä on hyviä huomioita joistain verkon synkemmistä puolista, kuten tietomurrot, identiteettivarkaudet ja lapsiporno. Mutta suurin osa kirjasta on kuitenkin vain hämmentävää surkuttelua siitä vääryydestä jota musiikkibisnes, valtamedia ja Hollywood joutuu kärsimään kun web 2.0 on täynnä amatööriä ja roistoa. Keen näkee bisnesten kaatumisen (ja samalla kulttuurin kuoleman) internetissä hilluvien kouluttamattomien tai minkäänlaisia tunnustuksia ja palkintoja saamattomien syynä.

The Cult of the Amateur tuntuu propagandalta niiden suusta jotka jäivät polttamaan sikareita ja juomaan konjakkia asemalle kun internetjuna lähti. Kirja on täynnä kukkahattutätien märkiä unia ja valtamediakriittisten provokaatiota. Se ei edes yritä olla diplomaattinen tai analyyttinen. Keenin maailma on mustavalkoinen, vääryys ja oikeus ovat absoluuttisia.

Kirjailijan itsensä lukemana äänikirja on täynnä inhoa ja halveksuntaa. En muista kuulleeni kenenkään sihisseen jonkun nimeä niin kitkerästi kuin Keenin mainitessaan Chris Anderssonin. Ja juuri tämä messiaaninen halveksunta jolla Keen provokatiivisesti maalaa netin nykymenosta oligarkisen dystopian on kirjan suurin kompastuskivi: se syö uskottavuuden. Se on ylidramatisoitua ja liioittelevaa.

Vaan eihän siitä pääse yli etteikö Keenin kirja olisi mainiota viihdettä. Itse huomaisin usein hymileväni kuunnellessani Keeniä hänen saarnatessaan pahaa oloaan. Taisin joskus jopa nauraa ääneen.

Kaiken kaikkiaan oli hyvin virkistävää kuunnella Keenin synkistelyä. Mutta kirja ei sovi heikkohermoisille, viestintäministereille tai muille jotka saattavat kuvitella Keenin oikeasti edustavan ainoata ja absoluuttista totuutta.

Päivitys: YouTube: The Truth According To Wikipedia, 48min 12 sec (incl. Andrew Keen).

Olin kirjoittamassa siitä millaisen kuvan olen saanut Andrew Keenistä lukemalla valtamedian toimitettuja artikkeleita kyseisestä henkilöstä. (”Ennen vanhaan kaikki oli paremmin”, ”hyvä kansalainen haluaa lukea ja tietää maailmasta eikä kirjoittaa uutisia”, ”tulevaisuus on sittenkin ammattilaisten käsissä”).

Jäin kuitenkin miettimään. Mietin yön, ja toisenkin, yli ja tajusin etten oikeastaan saanut artikkeleista mitään irti. Joten päätin viihdyttää itseäni Keenin kirjalla.

Kolmannes on nyt kuunneltu (audiokirja, Keenin itsensä lukemana) ja täytyypä sanoa, että harvemmin on vastaan tullut yhtä synkkää ja katkeraa tilitystä. Toistaiseksi Keen ei ole muuta kuin todennut kaiken olevan väärin ja haukkunut amatöörit maanrakoon. Joukossa on kyllä jokunen nasta pointti, pari hyvää oivallusta ja kasapäin todella huonoja vertauksia, mutta odotan yhä saavani jonkinlaisia ehdotuksia siihen mitä asialle voisi tehdä.

Vaikka en jaa Keenin näkökulmaa, on todella hienoa kuulla argumentointia Wikinomics/Long Tail/Web 2.0 -ajattelua vastaan. Sellainen avartaa näkökulmia ja ehkä siitä jotain jopa oppii (vaikka sen miten joku muu voi ajatella asioita).

Toinen asia jota olen miettinyt kuunnellessani Keeniä, on ajatus jota luonnostelin mutta jota en ole vienyt loppuun asti. Mietin sitä, että voisiko internetin kehitystä jollain tavalla verrata esimerkiksi jonkun tietokoneohjelman kehitykseen. Keen nimittäin toteaa ettei näppäimistö ja internetyhteys tee kenestäkään journalistia, ja tottahan se on. Vastaavaa toistettiin kun Photoshop oli niin nuori ettei layereita oltu vielä keksitty (”Ei Photoshop kenestäkään kuvankäsittelijää tee”). Samaa toistettiin myös kun taitto-ohjelmat olivat uutta kuuminta hottia (”Ei PageMaker kenestäkään taittajaa tee”). Ja tottahan sekin on.

En tiedä onko niin, mutta jotenkin tuntuu siltä, että internetissä eletään nyt samaa vaihetta kuin missä Photoshop oli silloin kun lensflare, emboss ja muut efektit olivat todella suosittuja. Efektejä efektien vuoksi koska tekniikka mahdollisti sen. Se oli uutta, erikoista ja ennen kaikkea todella monen käytettävissä. Ja niitä käytettiin. Samalla tavalla ovat blogit, web2.0 ja kaikki se joka Keenin mielestä on haukkumisen arvoista uutta, erikoista ja todella monen käytettävissä. Photoshopin osalta tilanne on rauhoittui, tai ehkä uskaltaisin sanoa normalisoitui kun ihmiset saivat tarpeekseen efekteistä. Internet sen sijaan on mielestäni yhä efektihuumassa: ihmiset eivät ole vielä saaneet tarpeekseen.

Takaisin Keeniin. Tai no, mitäpä tässä nyt oikeastaan sen enempää mielipiteitä tuulettamaan ennen kuin amatöörien kultti on tullut kitkerään loppuunsa. Aika jännittävää tavallaan: Paljastaako loput kirjasta jotain uutta ja erikoista, kertooko Keen miten jalot amatöörit saa ruotuunsa entä onko kirjassa loppuhuipennusta?

Niin, ja kannattaa lukea mitä Vaiheinen on kirjoittanut Keenistä: Pelon kasvot.

Skrubussa on julkaistu jos minkälaisia fiktiivisiä kirjan- ja lehdenkansia vuosien mittaan, mutta tällä kertaa näytillä on ihan oikeaan kirjaan tehty ihan oikea kansi.

Kyseessä on Virve Sammalkorven uusin teos Kahvila Dominokujalla (Gummerus 2006, ISBN 9512072505).

Jos tiet vievät huomenna kirjamessuille, hakeutukaa Katri Vala -lavan luo klo 12.30, jossa Micaela Röman haastattelee Virveä.

Virve Sammalkorven viimeisin hengentuote, romaani Yhtä matkaa on sulavasti kerrottu tarina äidin ja tyttären ei aina niin helposta elämästä. Seitsemään viikonloppuun keskittyvä kirja avaa tapahtumat mukavalla tavalla molempien päähenkilöiden näkökulmasta: jääräpäisyyttä, todellisuudesta pakenemista mutta myös realisimia ja muutosta. Perhe-elämää joka epätavallisuudessaan onkin arkista.

Hän muisteli syöneensä joskus erinomaista pastaa jossain Aurajoen rannalla. Pastat olivat olleet kuin pieniä pimppejä ja niitä oli peittänyt hieno parmesaaniraaste.

Aivan kuten edellisestä, sain tästäkin kirjasta hyvin elokuvamaisen tunteen. Episodielokuva. Lopun taksikuskiksi sopisi mielestäni Samuli Edelman. Pääosanesittäjien paikat ovat vielä auki.

Täytyypä sanoa että Virve Sammalkorven viimeisin romaani oli hyvä kirja. Aika nopealukuinen, tai sitten vain uppouduin siihen niin että hotkin sen alta aikayksikön. Ei ehkä ihan semmoinen tarina jonka luulin sen olevan, mutta antoisa juttu kuitenkin. Kirjastahan tulisi mitä mainioin elokuva. Ehdin jo kuvittelemaan Birgitta Ulfssonin elokuvaan mukaan.

Mutta miksi Virve petti Konginkankaalla? ;)