Ruusukaali ja Kuolema

Luin Ylen juttua ja reagoin tähän:

”Moni varmaan pelkäsi, että väki alkaa pyöriä kylillä niin kuin Helsingissä rautatieasemalla.”

Jäin pohtimaan, että moninkohan tavoin Helsingin päärautatieasemaa käytetään kauhuesimerkkinä? Jos et Liisa-Petteri syö jo kylmenneitä ruusukaalejasi niin joudut Helsingin päärautatieasemalle. Pyörimään! Niih! Mitenkäs suu sitten pannaan?

Siinä samalla sitten hain kartalta, että missäs tämä Kyyjärvi mahtaakan sijaita. Zoomatessani suurempaan näkymään huomasin vasemmalla, Kyyjärveltä hiukan länteen, yllättävän kylän nimen.

Karttakuvassa kylä nimeltä Kuolema.
Kuolema.

Ja siinä sitten tulikin mieleen, että olenhan minä valokuvia Kuolemasta nähnyt.

Suomessa on mahdollista syntyä Kuolemassa ja kuolla Syntymäniemessä. Mutta missäköhän sitä olisi pelottavampaa pyöriä, Kuolemassa vai rautatieasemalla? Otapas lisää ruusukaalia, näitä olisi vielä jokunen jäljellä.

Aina kun minä kuolen

En muista koska se alkoi, mutta tätä on jatkunut jo jonkin aikaa. Se on aina yhtä sykähdyttävä hetki. Ei, ei sykähdyttävä vaan yllättävä. Aluksi se ahdistikin. Sittemmin olen onnistunut kai tottumaan asiaan, vaikka tokihan minä siihen herään eikä se vieläkään kivalta tunnu.

En osaa myöskään suoraan liittää tätä mihinkään tiettyyn tapahtumaan, tunteeseen tai ajatukseen. Minä vaan kuolen, koska jostain syystä jossain mieleni sopukoissa asiat vain ovat kuten ovat.

Se käy näin. Nukahdan. En ole stressaantunut tai muutenkaan pohdi mitään mieltä synkentäviä asioita. Ainakaan en ole reagoinut siihen, että mielessäni pyörisi mitään synkkää, raskasta tai ongelmallista. En osaa sanoa kuinka pitkään olen nukkunut tai miten syvä uneni on kun kuolema tapahtuu. En ole kertaakaan katsonut kelloa herättyäni kuolemani hetkellä.

Näen unessani asiat usein omasta näkökulmastani. Olen milloin missäkin. Joskus luonnossa, joskus urbaanissa tilassa. Teen mitä teen, milloin mitäkin – kävelen, istun, seison. Sitten tapahtuu jotain yllättävää. Otan väärän askeleen ja putoan kuolemaani syvään kuiluun. Joskus katson jotain joka näyttää kiehtovalta ja hetken kuluttua huomaan olevani siellä minne katsoin. On kuin paikat jotka pelottavat, vetävät puoleensa. Menen, vastoin kaikkea järkeä, juuri sinne missä vaara on suurin.

Kuolemani ovat usein sellaisia, että herätessäni tajuan miten minulla on yllättävän tapahtuman ja lopullisen kuoleman välillä ollut aikaa analysoida mitä tapahtui. Olisinko voinut välttää kuolemani? Miksi pitikään askeltaa niin huolimattomasti. Näinkö minä nyt kuolen? Tähänkö se nyt loppuu?

Viimeksi kuolin veteen. En muista miten sinne jouduin. Katselin jonkin matkan päästä, maalla seisten, miten virta vei isoja tukkeja kohti matalaa siltamaista rakennetta, se oli kuin vanha pieni kivisilta. Tukit ahtautuivat sillan alle, löivät toisiaan vastaan, halkeilivat ja velloivat veden ja puusilpun kaaoksessa. Sillan alla oli kirkas sininen valo. Ehkä tukit olivat matkalla paperitehtaalle. Yllättäen huomasin olevani virran vietävänä, tukkien keskellä matkalla kohti siltaa. En ymmärrä miten jouduin sinne. Tajusin kuolevani hetken kuluttua. Tukit jauhaisivat minut rikki. En tiedä ehtisinkö ensin hukkua vai menehtyisinkö tukkien armottomaan pahoinpitelyyn. Muistan miettineeni kumpi olisi pahempi. Vesi oli sillan alla kirkasta. Sinistä.

Heräsin. Herään aina juuri tähän. Ymmärrän kuolevani kohta, ihan pian. Tajuan miten tulen kuolemaan. Ehdin pohtia sitä. Pohdin sitä hiukan herättyäni, vaikka yritän lähinnä vain unohtaa asian, jotta saan jälleen unen päästä kiinni. Nykyään uudelleen nukahtaminen on helpompaa kuin aluksi. Omaan kuolemaansa turtuu kun kuolee tarpeeksi usein.

En muista kuolleeni koskaan useammin kuin kerran yössä. Enkä muista kuolleeni koskaan missään muualla kuin kotona, omassa sängyssä.

Unet ovat outoja.

Kuoleman hymyilykset

Se tuli vastikään huomattua, että kuolema ei välttämättä tule viittaan pukeutuneena viikate olallaan, vaan voi tullessaan hyvinkin olla keski-iän ohittanut nainen hymy kasvoillaan joka yrittää ajaa autollaan päällesi. Tällä kertaa tuli kuitenkin sydän kurkussa täpärästi jujutettua kuolemaa, joka äänekkäästä kiroilustani, keskisormen näyttämisestä ja nyrkin puinnista huolimatta vain jatkoi matkaansa pysähtymättä, koko ajan sama hymy kasvoillaan.

Ai minä vai?

Will Michael Jackson be the first ”twitter-death” in terms of where you heard it?

evanscpence @ twitter (via ecyrd)

Olen jostain syystä ruvennut harrastamaan sitä, että laitan kännykkään aamuksi useamman herätyksen. En kutsu tapaa vain oudoksi, vaan ehkä jopa hiukan tyhmäksi sillä useampi herätys voi johtaa ylipitkään torkkukuiluun kelloradion soittaessa Radio Helsinkiä unihorisontin alapuolella.

Useamman herätyksen asettaminen kännykkään on tyhmää myös toisesta syystä. Jos aamulla ei muista tarkistaa ovatko kaikki asetetut herätykset jo soineet, voi kännykkä pärähtää huutelemaan herätystä kun itse on toiletin puolella. Sellainen on häiritsevää. Siksipä olen myös ottanut tavaksi tarkistaa/poistaa kännykän herätykset aamuisin ja usein tämä tapahtuu posliinivaltaistuimella.

Siinä sitten, kun hälytykset on hoidettu alta pois, voi samalla lukaista Amppareista tuoreimmat uutiset. Mitä siinä sitten olikaan perjantaiaamuna otsikkoa tarjolla? En muista. Ei kuitenkaan sattunut silmään Jacksonista mitään. Olin jo siirtynyt jonkun joukkotiedotusvälineen sivulle lukemaan jostain ihan muusta, kun siellä tuli vastaan otsikko joka ei suoraan kertonut mistä oli kyse vaan vihjaili jonkun julkkiksen surevan Jacksonia (uutinenhan oli jo ’vanha’ siinä vaiheessa).

Se olisi kuitenkin voinut olla twitter-hetki huomasin hieman myöhemmin aamukahvia hörppiessäni. Ensimmäinen viesti joka tuli Tweetiessä vastaan, oli uutinen Jacksonin kuolemasta. Se oli tullut vähän sen jälkeen kun sammutin yöllä koneen. Jos olisin mennyt nukkumaan hiukan myöhemmin… niin… niin? Mitä sitten?

Olisin saanut tietää uutisen aikaisemmin, monta tuntia aikaisemmin kuin nyt. Olisin varmasti jäänyt koneen ääreen Googlailemaan lisää tietoa, kuten kaikki muutkin. Mennyt paljon myöhemmin nukkumaan ja saanut lyhyemmät yöunet. Ja kaikki tämä siksi, että? Että en tiennyt uutisesta ennen joukkotiedotusvälineitä, olin hidas? Että olisin ehdottomasti tarvinnut lisää tietoa tapahtumasta ja henkilöstä joka ei oikeastaan kiinnosta? Että vähemminkin unin selviää kun ei ole aamulla mentävä töihin?

Missä olit kun kuulit Michael Jacksonin kuolemasta? Ai minä vai? Paskalla olin.

Olemme, mutta katoamme?

Jotenkin vuoden 2008 lopun trendinä vaikuttaa olevan blogien kuoleman manaaminen. Että tähän tämä nyt loppuisi.

Kuitenkin mielestäni on hupaisaa lukea väiteteitä blogien kuolemasta erinäisistä blogeista. Miksi joku, joka väittää blogien olevan kuolleita, kirjoittaa asiasta blogiin? Eikö se ole jotenkin paradoksaalista? Toisaalta, mihin muualle nämä blogikuoleman korppikotkat voisivat kirjoittaa?

Hassu tilanne.

Testamentti

Minä kuolin kaksi viikkoa sitten. Tuhkani on siroteltu mereen, eikä minusta ole jäljellä kuin muistikuvia ja jokunen valokuva nuoruuden päiviltäni. Vaihdoin hiippakuntaa hiukan yllättäen, siksi testamenttini tulee teille tiedoksi vasta nyt, hiukan jälkikädessä.

Jakakaa vähäinen maallinen omaisuuteni viisaasti. Sillä ei oikeastaan ole mitään minun kanssa tekemistä. Asuntonikin oli tavallaan vain lainassa. Muistakaa kuitenkin, ettei tavaroista kannata tapella – se ei ole sen arvoista. Pitäkää kuitenkin hyvää huolta kovalevyistäni, niiltä voi löytyä vaikka mitä kivaa.

Omasta mielestäni kuitenkin arvokkain perintöni on elämäni aikana verkkoon tuottama julkinen sisältö. Se on oikeasti minua. Jätän sen kaiken jälkipolville. Mutta koska en enää ole täällä maksamassa laskuja, tulee verkossa käyttämäni maksulliset palvelut vähitellen poistamaan sinne syötetyt sisällöt.

Blogini tulevat katoamaan bittitaivaaseen. Ottaisiko joku niistä näin jälkikäteen kopion jotenkin? Ehkä tulostaisi tuotokseni paperille? Se olisi kiva, onhan siellä paljon ajatuksia ja jokunen ihan onnistunutkin valokuvakin. Kirjoittamani kommentit eri blogeihin varmaan näkyvät kunnes nekin blogit vähitellen katoavat. Flickrissä olevista kuvistani vain kaksisataa viimeisintä jää näkyviin kun lasku jää maksamatta. Näin kuolleena en enää oikein muistakaan mistä kaikista palveluista olen maksanut. Tuskin niitä kukaan muukaan tietää.

Ja vaikka tietäisi, ei kukaan muu tiedä salasanojani niihin, koska koneellani olevat tiedot ovat vähintään kahden eri salasanan takana. Eli vääjäämättä osa verkkoidentiteettiäni poistuu näkyviltä. Olisin jättänyt salasanani jonnekin teidän ulottuvillenne, jos olisin etukäteen tiennyt heittäväni lusikan nurkkaan.

Mutta entä kaikki ne ilmaiset palvelut joita käytin vielä eläessäni?

Facebook-profiilini ei päivity (vaikka näin jälkikäteen ajateltuna sinne olisi hauska saada joku naseva statusteksti), mutta se ei estä muita kommentoimasta sinne tai lähettämästä minulle vampyyrikutsuja (joista en elävänäkään oikein jaksanut innostua).

Videot YouTubessa sekä erinäiset viestit keskustelupalstoilla ja Jaikussa jäävät näkyviin. Tieto kuuntelemastani musiikista jää elämään, kuten myös sosiaaliset kirjanmerkkini. Myös kaikki kokeilemani ilmaiset blogialustat varmaan säilyttävät siellä olevan sisällön. Ainakin toistaiseksi. Vaikka eihän sitä tiedä koska erinäiset MyFacet ja SpaceBookit lopettavat toimintansa ja tyhjentävät tietokantansa.

Osa identiteettiäni katoaa verkosta, osa jää pölyttymään sinne tai tänne ja katoaa vähitellen alati lisääntyvän kohinan taakse, hakukoneiden saavuttamattomiin. Ehkä osa löytyy Wayback Machinen listoilta. Kuvittelen jättäneeni pienen jäljen verkkomaailmaan. Ehkä joku joskus jaksaa kaivella esiin tuotoksiani netistä ja tekee minusta muistosivun? Ehkä ei.

Mutta miten käy yritysten verkkosivuille kun liiketoiminta lakkaa? Jääkö niistä nettiin jälkeä?

Yritysten omat sivut tuskin jäävät näkyviin, osahan jo nyt poistaa vanhaa materiaalia näkyviltä. Brändit uudistuvat, logot vaihtuvat ja viestintä muuttuu. Lähihistoria deletoidaan vikkelästi jotta nykyinen yrityskuva pysyy selkeänä.

Se mitä yrityksistä jää jäljelle on se mitä muut ovat niistä kirjoittaneet. Osa löytyy vakiintuneen median arkistoista. Osa on yksityishenkilöiden kirjoittamaa tai ylläpitämää tietoa kuten linkkejä, blogikirjoituksia ja vaikka Facebook-ryhmiä. Unohtamatta tietenkään Wikipediaa, jonka kollektiivinen muisti jo on yhdeksän miljoonan artikkelin kokoinen ja päivittää yli 75000 aktiivista kirjoittajaa yli 250:llä eri kielellä.

Millaisen kuvan sinä jätät itsestäsi tai yrityksestäsi tuleville polville?