skrubu

On mainoksia jotka muistuttavat sitä veijoessonbaarin pannussa poltettua tervaa, jota kahvin nimellä nimellä myydän, joka on niin karmeaa tököttiä ettei se muutu ihmiselle kelpaavaksi millään määrällä maitoa, kermaa tai sokeria.

”Moi, mä olen {geneerinen nimi: aiheuttaa toivon mukaan pienimmän mahdollisen tunnereaktion kohderyhmässä} ja mä harrastan {terveellinen elämäntapa, 2-3 kpl.: saa fiktiivisen hahmon vaikuttamaan tietoiselta}, mutta sen lisäksi mä nautin {tuote} koska se {väite joka on omiaan repimään vertavuotavan reiän olemassaolevan todellisuuden perusrakenteisiin}.”

Yäk.

Monet televisiomainoksissa esiintyvät maitopohjaiset terveysvaikutteiset juomat nautitaan kaupallisessa viestissä lämpimänä, oletteko huomanneet? Joku säilyttää pakettia työpaikan hattuhyllyllä, toinen kaivaa törpön käsilaukusta julkisessa liikennevälineessä tai hörppii juomaa luentosalissa, luennon jälkeen.

Ihmejuomia ovat, kun noin lämpimässä viihtyvät, pilaantumatta.

Tulipa tässä muuten mieleen Ylen Aamu-tv:ssä joskus näytetty vanha valtion virallinen valistuspätkä, vai mikä se oli, semmoinen mustavalkoinen jossa asiallisen kuiva mutta reipas miesääni kertoo totuuksia ja viestiä tukemaan on kuvaan kerätty jotain asiaan jotenkin liittyvää. En muuten muistaisi tuota ollenkaan, mutta reagoin siihen, että miesääni selitti miten maidon juominen parantaa kehon vastustuskykyä, mustavalkoisten muksujen samalla litkiessä maitoa. Ihan samaa propagandaa mies mustavalkoisten kuvien takaa heitti kuin mitä näiden terveysvaikuitteisten juomien markkinoijat nykyään.

Miksi siis maksaa terveysvaikutteisesta ylimääräistä kun jo tavallinen maitokin riittää? Vai onko se koskaan riittänyt? Entä parantaako enemmällä rahalla hankittu juoma vastustuskykyä, ihan oikeasti?

Joku puhelinoperaattoreistamme tuolla televitsioonin puolella kertoo labratakkiin pukeutuneen naisen muodossa (lisääkö labratakki ja mainoksen kuukautissuoja/meikkivoide-tunnelma jotenkin uskottavuutta?) miten jollain laskimella voi säästää jopa prosentteja puhelinlaskusta.

Oikeesti, jätkät hei?

Jos puhelinlasku on esim 100 € kuussa, on prosentti 1 €, joten jos säästää prosentteja, sanotaan esimerkiksi kolme, säästää sitä kolme euroa kuussa. Mitä saa kolmella eurolla? Ei edes televisiossa mainostettua kotimaisen pikaruokaketjun hampurilaista.

Toisaalta jos puhelinlasku on 100 €/kk, ei kolmella eurolla varmaan ole mitään merkitystä. Tai sillä, että säästää prosentteja.

Entä jos puhelinlasku on vaikka 24,99 €/kk, ja siitä säästäisi jopa prosentteja, sanotaan tässäkin kolme, jäisi kuukaudessa maksettavaksi vain 24,24 € ja silloin voisi kuukaudessa säästetyn summan käyttää vaikka yhteen kokonaiseen ensimmäisen luokan kirjepostimerkkiin.

Jopa prosentteja… huhhuh.

Valintatalo & Turku 2011.

Suomen Bangkokin suurlähtystö näyttäisi olevan ihaltavan aktiivinen ja asiallinen tiedottaja Facebookissa (eilisestä lähtien). Toivottavasti homma jatkuu kriisin jälkeenkin ja laajenee myös Twitteriin.

Polarisoivat aurinkolasit toimivat, jos ei mainossuodattimina niin mainoshälinän rauhoittajina sillä monet (kaikki?) uusista digitaalisista mainostauluista, niin kadulla kuin ratikoissa, ovat nestekidenäyttöjä.

Should you use ad blockers or not? kirjoittaa Guardian.co.uk:n The Digital Content Blog ja linkittää referoimaansa Ars Technican juttuun Why Ad Blocking is devastating to the sites you love.

Jäin miettimään miten itse toimin.

Kun noin kuukausi sitten otin käyttöön Chrome -selaimen, oli siihen ensimmäinen hankkimani lisäkilke FlashBlock. Kaikissa muissakin selaimissani on jotain vastaavaa. Kyseessä on selaimen lisäosa jolla voin kontrolloida Flashin käyttäytymistä ja sitä käyttämällä säästän hiukan tietokoneeni resursseja (pelastanko maailman?), mutta se ei ole minulle se todellinen syy, enää – joskus oli, mutta se oli aikaa kun tietokoneessa eivät tehot riittäneet.

Syy tulee tässä: Netti on täynnä hälinää ja FlashBlockilla saan eteeni hiukan rauhallisemman paikan ja näin kykenen keskittymään paremmin esimerkiksi joukkotiedotusvälineiden tarjoamaan sisältöön (joka usein tuntuu jäävän mainosten tulvassa aivan toissijaiseksi asiaksi). FlashBlock antaa minulle mahdollisuuden kontrolloida ympäristöäni, se on tavallaan audiovisuaalinen äänenvaimennin.

Minulla ei siis ole spesifisesti mainoksia estäviä laajennuksia ja siksi Guardianin tekstissä hämäsi se, miten Flash-esto rinnastettiin mainosten estoon. Mielestäni asia ei oikein mene noin, paitsi jos ajatellaan että mainos = Flash = mainos, joka kyllä houkuttelesi sanomaan, että kyllä näin on, mutta joka ei tietenkään pidä paikkaansa.

Totta on, että FlashBlock estää monet mainokset. Usein se estää nimenomaan sellaiset mainokset jotka vilkkuvat, pomppivat, huutavat ja muutenkin häiritsevät – juuri ne sellaiset mainokset jotka ovat suunniteltuja olemaan disruptiivisia. Ne, jotka taistelevat lukijoiden ja katselijoiden huomioista kuin ylipirteä lapsilauma päiväkodissa: Jokaisella on jotain todella kivaa kerrottavaa ja ainoa tapa viestiä on huutaa toista huutajaa kovempaa. Mainosten ja päiväkotilapsien ero on kuitenkin se, ettei mainoksilla ole päiväkotitätiä joka rauhoittaa huutajia – on vain päiväkotitätejä jotka saavat rahaa siitä, että lapset huutavat huutamistaan. Onko siis ihme, että moni (minä mukaanlukien) valitsee mahdollisuuden kontrolloida Flashin käyttäytymistä selaimessa?

Lopuksi pitää ihan ihmetellä: Miten on voitu tulla sellaiseen tilanteeseen, että julkaisu on riippuvainen yhdestä tekniikasta niin, että sen esto lukijoiden puolelta aiheuttaa verkkojulkaisuille tulojen vähenemistä? Eikö sellainen ole vähän tyhmää? (Okei, nämä lienevät retorisia kysymyksiä, mutta piti nyt kuitenkin…)

Kun luukusta eilen kolahti taas kasa mainoksia (pitäisi muistaa laittaa semmoinen ei mainoksia [eikä muuten puhelinluetteloitakaan eikä HKL:n aikatauluja] tuonne luukun ulkopuolelle) palasin ajatukseen joka minulla oli tässä vähän aikaa sitten.

Oikeastaan mietin asiaa, kun olin heittämässä jotain mainosta keräyspaperin joukkoon kun huomasin, että siinähän on muovia. Muovi ymmärtääkseni ei kuulu paperinkeräyksen piiriin.

Pattereissahan on merkki joka kieltää heittämästä tuotetta roskiin. Muissakin tavaroissa on vaikka mitä ohjeistusta. Älä heitä tuleen, muista kierrättää, ei linkousta, sopii ruokien säilytykseen… Meitä muistutetaan aika paljosta.

Mielestäni kaikessa tuossa mainosroinassa pitäisi myös olla selkeästi merkittynä, että voiko sen sellaisenaan heittää paperinkeräykseen vai pitääkö siitä erotella jotain pois. Sen pitäisi olla lailla säädetty: Pakollista tietoa helpottamaan kuluttajan elämää. Sakkorangaistus jos tieto puuttuu.

Ja samallahan kaiken sen ei-kierrätettävän pitäisi olla helposti eroteltavissa kierrätettävästä. Ja senkin voisi määritellä pakolliseksi.

Käytän tällä hetkellä Safaria selaimena (pidän tavallaan enemmän Firefoxista, mutta se on jostain syystä niin ärsyttävän hidas monissa asioissa, että päätin vaihtaa selainta) ja siinä lisäkilkkeinä ClickToFlash kuin AdBlock. Ei minulla yleensä ole mitään verkkosivuilla majailevia mainoksia vastaan, mutta niin usein nykyään ne hyppäävät silmille, valtaavat tietokoneen kaiuttimet tai muuten vaan hidastavat sivujen latautumista, että mielenterveyden säilyttämiseksi on pakko kitkeä ärsyttävyydet pois jotta voi keskittyä siihen mikä kiinnostaa.

No, siinä minä sitten olin hs.fi:ssä silmäilemässä Sediksen linkittämää artikkelia kun huomasin jutun lopussa bannerin. Osta tämä teos verkkokirjakaupasta, ilmoitti Suomalainen.com punaisella bannerillaan.

Ensimmäinen reaktioni nähtyäni bannerin oli kyseenalaistaa hs.fi:n artikkeli – mielessäni koko tekstistä tuli ostettua sisältöä, mainos artikkelin muodossa. Ehkä se ei sitä ole, mutta tältä minusta tuntui, minkäs minä sille voin.

Toinen reaktioni oli klikata banneria. Ajattelin käydä katsomassa mitä Suomalainen.com minulle tarjoaa. Sehän tarjosi heti ensimmäisellä klikkauksella virhesivua. Toisella yrittämällä pääsin kyllä verkkokirjakauppaan sisään, pikahakusivulle jossa ilmoitettiin, että ”Hakusi ei tuottanut yhtään tulosta”. Ei todellakaan. Seurasin tältä ’emme me oikeasti halua myydä sinulle mitään’ -sivulta linkkiä tarkennettuun hakuun: Sieltä avautuva kahdentoista rivin monsterilomake sumensi aivoni ja unohdin kirjan nimen. Halusin vain nopeasti pois.

Olo oli kuin Keravan Alkossa 1980-luvun puolivälissä, juuri kahdeksantoista täyttäneenä. Silloin ei ollut itsepalvelua vaan tiskin takana seisoivat ”Me sulle mitään myydä” -asennetta henkivät myyjät. Aina yhtä jännittävä (jopa hiukan pelottava) paikka. Vaan kun se oli lähin Alko ja nuoren miehen oli juomansa saatava löytyi myös motivaatiota pyytää jopa jotain mitä myyjän oli haettava varaston puolelta kun ei siinä selän takana hyllyssä ollut. Luulenpa, että kävivät aina siinä samalla vetämässä nortit lastauslaiturilla. Eipä ne asiakkaat minnekään siinä odottaessaan kadonneet, ja myyjät tiesivät sen. Mihinkäs sitä? Monopoli on monopoli ja seuraava Alko monen kymmenen kilometrin päässä.

Nyt, hiukan yli 20 vuotta myöhemmin internetissä ei jäädä odottelemaan kun homma ei toimi. Jos tuntuu siltä, että haluaa pois niin sitä lähtee. Kauppoja on monia ja ne ovat vain parin klikkauksen päässä.

Ainiin, sitten vasta kolmantena jäin pohtimaan, miksi ihmeessä ylipäänsä näen bannerin hs.fi:ssä. Ehdin jo hetken aikaa kuvitella, että hesarilla oli joku mielenkiintoinen viritys sivuillaan, mutta totuus olikin karumpi. Ja hiukan nolompi: Mainoksenestoni oli jostain syystä pois päältä.