Haluamme näkyvyyttä, meitä ei saa näyttää

Kuuntelin Tietokone-lehden toistaiseksi viimeisen viikkokatsauksen. Jäin miettimään tuota kuinka tiedotusvälineiden edustajat ovat näreissään siitä, ettei Google ole ilmoittanut heille sisällön ideksoinnista tai kysynyt lupaa käyttää sisältöpätkiä news-palvelussa.

Eikö Google indeksoi sisältöjä koko julkisesta verkosta sen kummemmin kertomatta asiasta indeksoitaville (oli se sitten uutislähde, bloggaaja, yritys tai vaikka oppilaitos)? Ja eikö tiedotusvälineiden julkiset sisällöt löydy Googlen ‘tavallisista’ hakutuloksista kaiken muun sisällön joukosta (ja eikö tiedotusvälineet nimenomaan yritä maksimoida näkyvyyttään Googlen hakutuloksissa – eli päästä mahdollisimman hyvin indeksoiduksi)? Uskaltaisin vastata molempiin kysymyksiin kyllä.

Onko Googlen ‘tavallisiin’ hakutuloksiin reagoitu yhtä voimakkaasti kuin News-osioon (hakutuloksessahan on aina pätkä sisältöä ja kuvahaku löytää tiedotusvälineiden julkaisemia kuvia)? Pitävätkö mediatalot Googlen poissa julkisilta sivuiltaan? Näihin kysymyksiin uskaltaisin vastata ei. En ainakaan ole huomannut asiasta mitään suurempaa haloota.

Tehdään koe: Haetaan Googlesta “kotimaa” ja rajataan se Aamulehden osoitteeseen. Tulos? Kuvahaku 362 osumaa (joista osa näyttäisi olevan hotlinkattuja) ja tekstihaussa 6130 osumaa.

Jos en nyt ole ymmärtänyt asiaa ihan väärin, on Google News oikeastaan erilainen käyttöliittymä Googlen keräämään dataan. Google News siis tekee tiedotusvälineille palveluksen suodattamalla niiden tulokset vertaistuotannon, pornon ja muun ei-journalistisen sisällön joukosta mainosvapaaksi kokonaisuudeksi joka on paremmin jäsennelty ja laadullisesti aivan eri tasolla kuin tavalliset hakutulokset.

Mutta tiedotusvälineet eivät selvästikään halua erottua.

Ja näin olemmekin tilanteessa jossa Google tunnistaa journalistisen sisällön tuottajat ja erottelee niiden sisällöt netin kohinasta samalla kun journalistisen sisällön tuottajat pyrkivät maksimoimaan hakukonenäkyvyytensä mutta eivät kuitenkaan toivo siinä apua Googlelta vaan haluavat velloa samassa sopassa kaiken muun nettisisällön kanssa, samalla minimoiden näkyvyytensä. Onko tässä nähtävissä jotain sisyfonista?

Se, että Google News aiheuttaa haloota tiedotusvälineissä ei johdu Googlesta tai internetistä, vaan tiedotusvälineistä.

Melkein vuosi

Kahta viikkoa vaille vuosi digitelevisioaikaan siirtymisestä.

Miltä nyt tuntuu? Miltä pitäisi? Yllättävän usein kuva jähmettyy paikalleen useiksi sekunneiksi. Se on aika ärsyttävää. Hirveästi muuta eroa en ole juurikaan huomannut. Tai ehkä olen vain tottunut. Ihminen on vähän sellainen, että tottuu. Huonoihin silmälaseihinkin kuulema tottuu, jos niitä käyttää koko ajan, olen kuullut sanottavan.

Muutenhan meno on samanlaista kuin aikaisemmin. Massamedia on massamedia.

Onneksi maatamme vaivaavat katsojaepäystävälliset epäsäännölliset ohjelmien lähteysajat ovat siedettävämpiä kun digiboksissa hyrrää Auto Scheduler.

Jotain vielä Tiedonportaista ja kaikkien mielipiteistä

Pitääpä vielä tässä palata vuoteen 1969 ja Tiedonportaat-sarjaan. Tällä kertaa kyseessä ei ole mainosjournalisti vaan toinen kohta lehdistöopin osiosta.

Vehmas kirjoittaa lehdistön synnystä ja siiten miten sen “tehtäväksi tuli olla »neljäs valtiomahti», vallanpitäjien toiminnan kritikoitsija ja yhteiskunnan kaikkien tarpeiden ja mielipiteiden esille tuoja” ja listaa sitten vielä muita lehdistön tehtäviä kuten esimerkiksi nopea uutisvälitys, opastaminen ja viihdyttäminen. Tätä seuraava lause herätti mielenkiintoni.

Millä tahansa mielipiteellä ja tiedolla mistä tahansa tapahtumasta on julkitulon oikeus, ja sanoman on ainakin mahdollisuutena oltava kaikkien ulottuvilla.

Professori Raino Vehmas
Tiedonportaat, osa 7: Lehdistöoppi, Werner Söderström Osakeyhtiö 1969

Jäin pohtimaan tuota, lukiessani vielä edellistä seuraavaa lausetta: “Parhaiten tätä palvelee kilpaileva, taloudellisesti riippumaton eli itsensä kannattava lehdistö”.

Emmekö me tällä hetkellä juuri ole tilanteessa jossa kuka tahansa voi tuoda julki mitä mielipiteitä ja tietoa tahansa niin, että se on kenen vaan ulottuvilla, ainakin mahdollisuutena? Tätä mahdollisuutta ei kuitenkaan tarjoa lehdistö, eikä muukaan massamedia, vaan sen tekee blogit, sosiaaliset saitit, keskustelupalstat ja vaikkapa videopalvelut joiden jakelun mahdollistaa internet.

Olisiko kuitenkin niin, että se mikä neljäkymmentä vuotta sitten nähtiin massamedian tehtävänä, ei vain kerta kaikkiaan voi toteutua keskitetyn yksisuuntaisen viestinnän keinoin? Että tarvitaan kaksisuuntainen kanava ja keskittämätön (tai ainakin osittain keskittämätön) rakenne, jotta päästään siihen mihin aikanaan tähdättiin?

Ilman radiota, lehdistöä ja televisiota meillä ei olisi massamediaa. Kyseiset tahot ovat yhtä kuin massamedia ja ne tuottavat itse itsensä. Ja ehkä juuri siksi, että massamedia on vakiintunut ja itsestään (ja itselleen) selvä asia, on internet niin vaikeasti ymmärrettävä kokonaisuus joka saatetaan kokea uhkana, eikä mahdollisuutena muovata omaa toimialaa johonkin uuteen. Epämukavuusalueelle ei mennä ennen kuin on ihan pakko.

Ihmiset ovat aina kertoneet tarinoita: luolan suulla, seuraintalolla, kirjoissa, lehdissä, äänilevyillä, kännykässä ja pikaviestimissä. Ihmiset ovat myös aina tykänneet kuulla (nähdä, lukea) tarinoita: fiktiota, faktaa, arjesta ja juhlasta. Massamedia tarjoaa mahdollisuuden kertoa samaa tarinaa samaan aikaan todella monille, massalle. Mutta kertojina on massamedian keskitetyn luonteen mukaisesti todella harva yksilö.

Neljässäkymmenessä vuodessa massamedian yleisö on muuttunut tietoisemmaksi ja aktiivisemmaksi. Kun internet tarjoaa maailman monipuolisimman katalogin siitä, mitä kaikkea ei vaan voisi olla vaan myös on tarjolla, ei ihmisille enää kelpaa se mitä yksisuuntaisesti tuputetaan tarjolle massamedian suljetuista piireistä: on oltava enemmän vaihtoehtoja. Ei siksi, että valitseminen sinänsä olisi päämäärä vaan siksi, että ihmiset tuntevat vahvemmin olevansa yksilöitä joilla on yksilölliset tarpeet ja mieltymykset.

Jos ihmiset eivät halua olla massaa, miten käy massalle suunnatun median? Jääkö keskitetty malli keskittämättömän jalkoihin kun kaikilla (tai ainakin todella monella) on tarinoita kerrottavaksi sekä (periaatteessa) ilmainen koko maailman kattava jakelukanava käytössään?

Mainosjournalisti

Koska edellinen kirjoitukseni vei vain 13 vuotta ajassa taaksepäin, siirryn nyt hiukan kauemmaksi.

Selailin vuoden 1969 Tiedonportaat-kirjasarjan osaa jossa käsiteltiin lehdistöoppia. Sieltä bongasin tiedonvälityksen teoriasta kohdan jossa journalistien ja mainostyöläisten rajaa ei periaatteessa ole. Joukkotiedottaja on joukkotiedottaja on joukkotiedottaja (lihavointi omani):

[tiedonvälityksen] teorian tehtävänä on koota hankittu tai vasta hankittu tieto aukottomaksi kokonaisuudeksi sekä paljastaa muuten havaitsematta jääviä yhteyksiä, ja auttaa laatimaan ennusteita erilaisten tehtävien toimenpiteiden tai monien kehityskulkujen yhteistuloksena syntyvien asetelmien vaikutuksista. Näin teoria palvelee joukkotiedottajien – journalistien, propagandistien, PR-miesten, puhujien – tarpeita.

Esimerkin tällaisesta teorian käytännön sovellutuksesta tarjoaa mainonta. Kun tutkimus oli paljastanut, etteivät ihmiset bensiiniä ostaessaan ostakaan tätä tai tuota polttoainetta, vaan voiman tuntoa, työnsä taitava mainosjournalisti sovitti havainnon iskulauseeksi: »Pane tiikeri tankkiin!» Tuloksena oli yksi kaikkien aikojen tehokkaimpia mainoskampanjoita. Vähemmän näyttävää, mutta taloudellisesti ja journalistisesti yhtä merkittävää joukkotiedotustutkimusta ja sen sovellutusta harjoitetaan nykyään kaikkialla. Eräissä aikakauslehdissä kirjoitukset muovataan tarkoin siihen kieliasuun joka on luettavuustutkimuksissa sanoman perille viemisen kannalta todettu parhaaksi.

Professori Raino Vehmas
Tiedonportaat, osa 7: Lehdistöoppi, Werner Söderström Osakeyhtiö 1969

Mainosjournalisti… ja, että yhtä merkittävää taloudellisesti ja journalistisesti kuin mainonta on kirjoitusten muokkaaminen ymmärrettäviksi. Jotenkin tuntuu siltä, että tänä päivänä ei yhtä helposti piirretä yhtäkuin-merkkiä eri massamediaa tuottavien ammattiryhmien välille.

Googlatessani Raino Vehmasta, löysin YLEn Elävästä arkistosta mielenkiintoisen ohjelman vuodelta 1974 – Viestinnän valta, vastuu ja valvonta – jossa Vehmas, Aamulehden päätoimittajan ominaisuudessa, on haastateltavana jokusen muun ohella.

Menneisyyttä on kiva kaivella.