Päivän asu – katso kirjaimia

Aamuasu: Jalassa kaninkarvalla vuoratut pehmeät vapaa-ajan sisäjalkineet. Oikein lämpimät, en tiedä mistä hankin tai mitä maksoivat ja ovat väriltään ruskeat. Siinä missä jalat liittyvät vartaloon ihoa peittää musta housumainen alusvaate mallia bokseri ja merkkiä Black Horse, hankittu, jos en väärin muista, Graniittitalon Anttilasta. Kehon yläosaa verhoaa napiton, kaulukseton ja taskuton paita, jossa on lyhyet hihat ja pyöreä kaula-aukko, musta jossa valkoinen teksti “Please. Don’t be silly.” jonka kirjasintyypin tarkoitus on imitoida Apple Garamondia.

Suihkusta tullessa: Tädää! Aatamin asu ja iso punainen froteepyyhe viittana kuin teräsmiehellä ikään… (kuka tarvitsee valokuvia kun on mielikuvia) tai no, oikeasti lantion ympärillähän se pyyhe on.

Päiväasu: Siirtyessäni ulos, tuonne urbaanin luonnon armoille, on päässäni vihreä lippis. Takin roolia esittää vihreä fleece ja sen alla paitana vaalea beigenharmaa lyhythihainen kauluspaita henkkamaukasta (halpa), silittämätön. Housuina siniset farkut, merkkiä/mallia en muista enkä jaksa tarkistaa, mutta olisi varmaan kohta taas aika pestä nämä. Kalsarit (myös bokserimalliset, mutta väriltään valkoiset). Vyö valkoinen, kangasta – Sokokselta hankittu, ehkä. Paita ei ole housuissa. Sukat, keskiharmaat. Kengät, ruskeat mustin kengännauhoin, nahkaa taitaa olla, halvalla ostin Halosen kellarista Kluuvista mutta ihan ovat hyvät. Selässä fjällräven-reppu, mutta tietosesti jätän sateenvarjon kotiin, enkä siis voi olla sateenvarjon varjossa sateen varjostaessa vaeltamista. Living dangerously, niiku.

Ilta-asu: Tätä kirjoittaessa ei ole vielä selvillä tasan mitä on illalla päällä, mutta epäilen, jos kotona hillun (ja varmaan hillunkin), kyseessä olevan riisutun version päiväasusta jonka vaatekappalemäärä korreloi aamuasun kanssa, mutta jalassa on joko sukat tahi ei mitään.

Tämä siis on meemi johon on osallistunut ainakin Pintaliitoblogi, Benrope, Matkalla, Ihan kiva elämä, My typo_, Ihmiskunta, 500 kiloa lihaa, Jannen Verkkoloki, Pnuk, PRKL, Kriisipuuro, Elma-tädin uusiopainit, Vanhaa viiniä ja kellarin kummitus, Greetings from Shitsville, Hernekeppi, Visa Kopu, Sekametelisoppa, Provokaatio, Samaan aikaan toisaalla, The Pekkaspace Headquarters, Antin tarinatalo, Mieto Marinadi, Lotta Backlund, Zepanderi lauan ääres sekä tietenkin Junakohtaus joka on tämän asukohtauksen alkuperäinen sanoiksipukija.

Kaunis bloggaaja? Minä? No, emmä nyt tiiä…

Marjut heitti minua haasteella syyskuun yhdestoista. Seitsemän asiaa minusta… jaahas…

kaunis bloggaaja?Tähän listaan meni pitkä aika. Aloitin haasteen saatuani ja lista valmistui vasta tänään. Minun on vaikea keksiä itsestäni kerrottavaa (1) joka kiinnostaisi edes kiviä, mutta ehkä voisin haircut-hengessä mainita todenneeni viimeksi parturissa omaa päälakea peileistä pällistellessäni, että tässä näyttää kyllä meikäläisen päälaen karvoitus harvenevan (2). Munkkikaljuko sieltä on tulossa? Mikäs siinä, ehkä se sopii niihin moniteholaseihin joilla optikko on uhannut minua jo jokusen vuoden (3).

Keskimääräinen kävelynopeuteni vaikuttaisi olevan n. 115 askelta minuutissa (4). Tämän kertoo minulle taulukkoni johon merkitsen askelmittarin lukemat kerran viikossa (5). Kyseessä ovat siis ne askeleet jotka mittari laskee aerobisiksi, eli yli 60 askelta/min. Oikeastaan tuo kävelynopeus pitäisi painottaa otettujen askeleiden määrän mukaan, jotta saisi todenmukaisemman keskiarvon, mutta en ole koskaan oikein jaksanut opetella taulukkolaskentaohjelmien funktioita (6), enkä kyllä usko tarkemman laskukaavan muuttavan tulosta mitenkään erityisemmin.

Kaadan kahviini mieluiten kylmää maitoa (7). Joskus pyydän sitä jopa kahvilassa – “Latte kylämällä maidolla, kiitos”. Se lienee joko kauneuteni salaisuus tai ihan vaan sitä, että kuuma kahvi kuumalla maidolla on vain liian kuumaa. Kahvilassa saa sitten selittää, ettei halua jäitä, vain höyryttämätöntä maitoa. Se tuntuu joskus olevan vaikeasti ymmärrettävä toive.

Jos joku haluaa tehdä oman listan niin siitä vaan, mutta ketään en haasta.

Kun luet tämän

Kun luet tämän, olet hippa! Ota kuva itsestäsi tämänhetkisessä olemuksessasi, ei siis vaatteiden vaihtamista eikä mitään pikaista ehostusta. Eikä kuvankäsittelyä!

Photo Boothilla räpsäsin:

Hippa!

(via)

Meemipeikon paluu

Petja haastoi musiikkimeemiin: mitä musiikkia olet kuunnellut viimeisen vuorokauden aikana. Voit kertoa biisejä tai levyjä, mutta kymmenen levyä tai kappaletta.

Tuonhan saa kuka vaan selville katsomalla last.fm-sivuani. Tätä kirjoittaessani kymmenen viimeisintä biisiä (eilen ennen nukkumaanmenoa) joita kuuntelin, olivat:

  • Travelling Shoes, Everon
  • 2084, Ayreon
  • Set It On Fire, OSI
  • Wearing the Inside Out, Pink Floyd
  • Chaos, Ayreon
  • Send a Message From the Heart, Karmakanic
  • Go Forth My Son, Mark Isham
  • Alice, Tom Waits
  • Morgenstern, Rammstein
  • All Lovers Are Deranged, David Gilmour

Ja nyt pitäisi haastaa kolme muuta mukaan. En ole pitänyt toisten haastamista tapanani vähään aikaan, mutta jos joku haluaa osallistua tähän meemiin olette kaikki tervetulleita.

Poppikone

Also haastoi Herra B.

Edellisestä meemistä onkin jo kuukauden verran. Haastettuna koen oikeudekseni valita aseeni. Valitsen kotikoneen.

Kesä 1991 oli loppumaisillaan. Silloin kaikki tuntui olevan jotenkin kohdallaan: sää, ikä, kaverit, tekeminen… no, ihan kaikki. Kaiken lisäksi se oli siitä ihmeellinen kesä, että se ei tuntunut vilahtavan silmiemme ohi. Sitä riitti ja me nautimme. Joskus kun siitä puhutaan kavereiden kanssa, tulee nimi maaginen kesä käyttöön.

Mutta kuten kaikki kesät, tämäkin loppui. Se oli aikaa jolloin minulla ainakin oli niin pala kurkussa kuin myös perhosia vatsassa. Jännitin opiskelun aloittamista samalla kuin maagisen kesän jengin hajoaminen tuntui pirun haikealta. Jos kyseessä olisi ollut elokuva, voisi kyseessä olla joko katkeran positiivinen loppu tai alkukohtaus joka määrittelee päähenkilön paikan maailmassa.

Uusikaarlepyyhyn, jossa opinahjoni sijaitsi, ei viitsinyt raahata kaikkea sitä musiikintoistolaitteistoa jonka olin itselleni kodinkoneliikkeessä töissä ollessani hankkinut. Siispä kun lopetin myyjän hommat, hankin itselleni sieltä kannettavan poppikoneen. Ei se ollut kaunis, mutta hinta/laatu-suhteeltaan hyvä ja äänentoistoltaan jopa yllättävän hyvä. Bassoa riitti ja äänenvoimakkuuttakin tarpeen sitä vaatiessa. Kyllä se opiskelijalle riittää, ajattelin. Ja niinhän se riittikin.

Nyt monen muuton ja vuoden jälkeen, minulla on yhä loistava vahvistin, se jota en raahannut mukaan pohjanmaalle Sipoosta. Tai, ehkä se jo on niin täynnä vintin pölyä, ettei se enää ole ainakaan niin loistavassa kunnossa.

Näin pienessä kämpässä on noin tuhdin vahvistimen käyttö mielestäni hiukan liiottelua. Sen sijaan minulla on käytössä opiskeluaikoja varten hankkimani Panasonic RX-DS45, ja sitä kautta musiikkini, joka siirtyy poppikoneeseen langattomasti mäkistäni, kuuluu korviini. Öisin saatan joskus käyttää nappikuulokkeita, jos en halua kiusata naapureitani.

Ja koska tämä kai nyt alunperin oli kuvameemi, niin laitoinpa kuvablogini puolelle taiteellisen kolmoisvalotustulkinnan kohta täysi-ikäisestä poppikoneestani. Se ei ehkä ole design-kukkanen, mutta se on pirskahtelevan retro ja siinä on keskitäyteläisesti scifiä sekä kevyesti cylonia ilman rasvaista jälkimakua.

En haasta ketään, mutta en voi kieltää vapaaehtoisesti leikkiä jatkavia.

Kuvahaaste

Schizo nakkasi tänne kuvahaasteen:

  1. Mene kuvakansiosi (tai missä ikinä säilytätkään kuviasi) neljänteen alakansioon.
  2. Valitse sieltä neljäs kuva.
  3. Postaa kuva blogiisi ja kerro samalla kuvan tarina.
  4. Haasta neljä ihmistä.

Päätin kaivaa kuvan digitaalisen kenkälaatikkoni uumenista. Meemin ohjeistus vei minut kuvaan huhtikuulta 1999.

juomalasi lehmä

Mistä tässä kuvassa oikeastaan on kyse? Samaisessa kansiossa on paljon lähikuvia erinäisistä esineistä, otettu Canon PowerShot Pro 70:llä. En ole koskaan omistanut kyseistä kameraa… hmm?

Lasi sen sijaan tuo heti muiston. Kyseessä on yksi monista Keravan Maxista 90-luvun alussa opiskelukämppään (joka sijaitsi Uudessakaarlepyyssä) hankituista laseista. Tykästyin silloin näihin mukavan ruraaleihin ja yksinkertaisiin halpohin kitsch-laseihin joiden nimi oli piste iin päällä; Hintalapussa luki “Juomalasi lehmä”. Näistä osa on vieläkin käytössä. Osa hajonnut, mutta uusia hankittu matkan varrella. Uusissa kuitenkin reliefi on epäselvempi, yksityiskohdat kadonneet. On tainnut muotti kulua vuosien mittaan.

Ainiin, tuo kuva. Juu, nyt muistan. Tein tuohon aikaan opetushommia PrePress Centerille, kamera oli sieltä lainassa jotta sen käyttö tulisi tutuksi. Räpsin paljon kuvia, säästin vain viisitoista. Kameralle piti tehdä ColorSync-profiili värinhallintaa varten, mutta se ei onnistunut koska kamerasta ei saanut “älyä” kytkettyä pois päältä.

Tapojeni mukaan, kuvahaasteen ohjeiden vastaisesti, en haasta ketään meemiin mukaan, mutta sehän ei varmaan estä esimerkiksi Nikkeä kaivamasta omista kuvistaan jotain julki ;)

Omituista

Haastemies kävi täällä, lainaan:

Sääntöjen mukaan säännöt on pantava näkyviin. Tässä ne ovat:
Tehtävänanto: paljastan viisi omituista tapaani. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä. Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä.

Hyvä haastemies ja alkuperäinen haastaja: Minulla ei ole omituisia tapoja.

Tai, ehkä jotkut asiat joita teen ovat jonkun mielestä omituisia tapoja, mutta itselleni ne ovat tavallisia ja normaaleja – ehkä jopa jokapäiväisiä, niin tavallisia etten huomaa niitä itse. Omituisuus on vähän kuin brändi, se on sitä mitä muut sinussa näkevät. Se voi olla tietoisesti rakennettua, tai huomaamatonta.

Ala-asteella tiedostin kirjoittavani pienen a:n mielestäni rumasti kun näin parin muun kirjoittavan sen mielestäni kivasti. Muutin kirjoitustyyliäni sen suhteen. Onko se omituista? Vai oliko se omituista, että koin toisten a:t kivempina kuin omani? Olen myöhemmin muuttanut kirjoitustyyliäni parikin kertaa ollen nykyään aika tyytyväinen siihen jota käytän. Onko se omituista? En tiedä.

Lukioaikana en ollut koskaan huomannut, että aina kun törkkäsin silmälasit paremmin silmille, pyyhkäisin etusormella ylähuulta nenän alta ja yleensä oikealla kädellä. Yksi kaveri pelleillen matki minua sen suhteen ja tiedostin asian. Minulle se oli huomaamatonta ja osa sitä mitä olin… kunnes asiasta huomautettiin. Sen jälkeen se oli omituinen tapa, ei vain muiden mielestä vaan myös omasta mielestäni.

Voisin varmasti luetella ongelmitta, ajattelematta sen enempää, pitkälti yli toistakymmentä asiaa jotka olen havainnoinut tekemisissäni eroavan siitä mitä huomaan muiden tekevän. Ja minulla on varmasti moninkertaisesti sellaisia tapoja joita en tiedosta minulla olevan. Se ei kuitenkaan tarkoita, että tapani olisivat omituisia. Saattaa nimittäin hyvinkin olla, että vertailukohtani eivät ole normaaleja (mitä se nyt sitten ikinä onkaan), jolloin heidän tapansa ovat oudompia kuin minun. Me kaikki poikkeamme toisistamme, mutta se ei tee meistä sen omituisempia.

Jos tapani ovat omituiset, tarkoittaa se, että muut ovat vähemmän omituisia. En suostu ajattelemaan niin. Me olemme kaikki omituisia. Ihminen on ehkä planeetan omituisin eläin. Me teemme päivästä toiseen asioita joihin muut eläimet eivät kykene. Onko se hyvä asia, vai ehkä huono? Vai mahdollisesti vain erilainen, olematta omituinen?

Tätä kirjoittaessani olen kuunnellut useampaan otteeseen Ultra Bran Itket ja kuuntelet -biisiä, joka mielestäni on aivan loistava. Onko yhden biisin toistaminen omituista? Entä Ultra Brasta tykkääminen? Tai se, että Ultra Bra teki esitti kyseisen biisin? Syntyikö se kappale omituisesti? Kuinka omituista on se, että minä satun pitämään siitä? Ehkä omituista on biisin synnyttämät mielikuvat? Tai sitten ei. Se kai riippuu siitä, kuka vertaa itseään minuun ja mikä vertaajan maailmankuva on. Eller hur?

Kiitän kuitenkin haasteesta. Joudun tosin kieltäytymään kunniasta haastaa viittä muuta mukaan. Miten minä, joka en suostu löytämään itsestäni omituisuuksia, voisin koskaan uskottavasti vaatia ketään muutakaan tekemään niin?