skrubu

Haastemies kävi täällä, lainaan:

Sääntöjen mukaan säännöt on pantava näkyviin. Tässä ne ovat:
Tehtävänanto: paljastan viisi omituista tapaani. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä. Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä.

Hyvä haastemies ja alkuperäinen haastaja: Minulla ei ole omituisia tapoja.

Tai, ehkä jotkut asiat joita teen ovat jonkun mielestä omituisia tapoja, mutta itselleni ne ovat tavallisia ja normaaleja – ehkä jopa jokapäiväisiä, niin tavallisia etten huomaa niitä itse. Omituisuus on vähän kuin brändi, se on sitä mitä muut sinussa näkevät. Se voi olla tietoisesti rakennettua, tai huomaamatonta.

Ala-asteella tiedostin kirjoittavani pienen a:n mielestäni rumasti kun näin parin muun kirjoittavan sen mielestäni kivasti. Muutin kirjoitustyyliäni sen suhteen. Onko se omituista? Vai oliko se omituista, että koin toisten a:t kivempina kuin omani? Olen myöhemmin muuttanut kirjoitustyyliäni parikin kertaa ollen nykyään aika tyytyväinen siihen jota käytän. Onko se omituista? En tiedä.

Lukioaikana en ollut koskaan huomannut, että aina kun törkkäsin silmälasit paremmin silmille, pyyhkäisin etusormella ylähuulta nenän alta ja yleensä oikealla kädellä. Yksi kaveri pelleillen matki minua sen suhteen ja tiedostin asian. Minulle se oli huomaamatonta ja osa sitä mitä olin… kunnes asiasta huomautettiin. Sen jälkeen se oli omituinen tapa, ei vain muiden mielestä vaan myös omasta mielestäni.

Voisin varmasti luetella ongelmitta, ajattelematta sen enempää, pitkälti yli toistakymmentä asiaa jotka olen havainnoinut tekemisissäni eroavan siitä mitä huomaan muiden tekevän. Ja minulla on varmasti moninkertaisesti sellaisia tapoja joita en tiedosta minulla olevan. Se ei kuitenkaan tarkoita, että tapani olisivat omituisia. Saattaa nimittäin hyvinkin olla, että vertailukohtani eivät ole normaaleja (mitä se nyt sitten ikinä onkaan), jolloin heidän tapansa ovat oudompia kuin minun. Me kaikki poikkeamme toisistamme, mutta se ei tee meistä sen omituisempia.

Jos tapani ovat omituiset, tarkoittaa se, että muut ovat vähemmän omituisia. En suostu ajattelemaan niin. Me olemme kaikki omituisia. Ihminen on ehkä planeetan omituisin eläin. Me teemme päivästä toiseen asioita joihin muut eläimet eivät kykene. Onko se hyvä asia, vai ehkä huono? Vai mahdollisesti vain erilainen, olematta omituinen?

Tätä kirjoittaessani olen kuunnellut useampaan otteeseen Ultra Bran Itket ja kuuntelet -biisiä, joka mielestäni on aivan loistava. Onko yhden biisin toistaminen omituista? Entä Ultra Brasta tykkääminen? Tai se, että Ultra Bra teki esitti kyseisen biisin? Syntyikö se kappale omituisesti? Kuinka omituista on se, että minä satun pitämään siitä? Ehkä omituista on biisin synnyttämät mielikuvat? Tai sitten ei. Se kai riippuu siitä, kuka vertaa itseään minuun ja mikä vertaajan maailmankuva on. Eller hur?

Kiitän kuitenkin haasteesta. Joudun tosin kieltäytymään kunniasta haastaa viittä muuta mukaan. Miten minä, joka en suostu löytämään itsestäni omituisuuksia, voisin koskaan uskottavasti vaatia ketään muutakaan tekemään niin?

Favor to the Needy -levyllä Delnin neo-proge on ehkä hiukan mollivoittoisempaa kuin edellisillä julkaisuilla, mutta kuitenkin tunnistettavissa loogiseksi jatkeeksi bändin tuotannossa. Kitarat vollottavat kuin ammattilaisitkijät häissä samalla kun kuulija matkaa savuisten jazzluolien uumenista monien satojen valovuosien päähän jollekin tuntemattomalle kuulle.

Piti osallistua tähän meemin jo aikaa sitten, mutta se jäi. Nyt sitten inspiroiduin kun näin Jannen kannen. Oli hiukan haasteellista löytää sopivalla CC-lisensillä olevaa kuvaa, mutta sinnikkäästi reloadaten onnistuin löytämään tämän sivun kolmannen kuvan kohdalta itsjustanaliasin otoksen josta saa jotain vääntää.

Bändin nimi on siis tämän sivun ensimmäinen artikkeli (mitä se nyt tarkoittaakaan, otin otsikon) ja levyn nimi tämän sivun neljä viimeistä sanaa.

Tätä on liikkeellä blogeissa taas: Katsotaan millä hakutermeillä joku päätynyt blogiin (esimerkiksi). Kävinpä minäkin katsomassa. Joskus katsoin useinkin. Nykyään harvoin.

”autoradion tehdasasetusten palauttaminen”

No tuota, en ole omistanut autoa sitten vuoden 1989, joten autoradiot eivät oikein ole alaani. Olihan minulla silloin Fiat 127:ssani tietenkin autoradio, se maksoi varmaan noin neljänneksen siitä mitä auto. Ei mikään erikoinen radio, eli aika halpa auto.

Auton ostin kaverilta vähän sen jälkeen kun kotiuduin armeijasta. Olin työnetsinnässä löytänyt itselleni mielestäni mieleisen työpaikan Fazerin suklaatehtaassa suklaantekijänä. Sinne päästäkseni tarvitsin auton. Kävipä kuitenkin niin, että ensimmäisen työpäivän aamuna Fiat ei lähtenyt käyntiin. Soitin Fazerille, josta sanottiin, että eipä tarvitse tulla paikalle ollenkaan.

Työvoimatoistosta sanottiin että auto ei oikeasti ole syy olla menemättä töihin, mutta antoivat minulle kuitenkin viikon aikaa hakea uusia töitä. Pienen etsinnän jälkeen olin jo menossa Sipoon kunnalle kartanpiirtäjäksi, kun paikallinen kodinkoneliike palkkasi minut tarjoamalla kuukausipalkaksi sata markkaa enemmän kuin kunta. Mitäköhän minusta olisi tullut jos olisin valinnut kartanpiirtäjän viran? Ainakin olisin maksanut enemmän autoradiostani, sillä hankin sen tietenkin nettohintaan liikkeestä jossa olin töissä.

Omistin auton ja radion kesän yli. Sillä tuli ajeltua esimerkiksi Lahden suurhalliin kuuntelemaan Pink Floydia kesäkuun kymmenentenä. Oli minulla kyllä liput Floydin seuraavankin kiertueen Suomen keikalle (taisi olla 1994), mutta eivät sitten tulleet. Peruivat. Soittivat Ruotsissa. En mennyt. Harmitti.

Niin, Fiatilla ajoin muutakin. Paljonkin. Ihmeen hyvin Fiiu kesti sen kesän. Vaikka olihan siinä kaikenlaista vikaa. Kuten se, kun moottoritiellä yllättäen ratti rupesi tärisemään mielettömästi. Siiryin pienemälle tielle ajelemaan hitaammin ja kun kurvasin kaverin kotipihalle, auton vasen etuosa romahti alas ja matka pysähtyi siihen. En muista mistä oli kyse, tai en osaa oikeita termejä, mutta joku etuakselin nivelsysteemijuttuhärpätin siinä petti, oli kulunut loppuun. Onneksi ei kuitenkaan moottoritiellä kovemmassa vauhdissa.

Radio, joka kai oli merkiltään JVC, kuitenkin toimi oikein hienosti. Toisinaan se kohisi, mutta se kuuluu analogiradion ominaisuuksiin. En muistaakseni joutunut koskaan palauttamaan siihen tehdasasetuksia. Ei siinä ollut mitään sellaista että olisi edes tarvinnut nollata laitetta.

Kun sitten syksymmällä möin auton pois, kärsi seuraava omistaja heti oston jälkeisellä viikolla bensaletkun katkeamisen. Ja myöhemmin vähän muitakin ongelmia.

En enää edes muista auton rekkaria. Mutta niistä hakutermeistähän tässä oikeastaan pitikin olla asiaa.

”80 luvun verkkarit”

Yhdellä luokkakaverilla oli joskus 80-luvulla silloin muodissa olleet Adidaksen verkkarit – tummansiniset, valkoinen raita reiden ulkolaidassa – ja lakeerikengät. Outo yhdistelmä. Mutta koska en ollut tuolloinkaan erityisen urheilullinen, en osaa 80-luvun verkkareista oikeastaan mitään sanoa, paitsi sen että ne eivät ehkä olleet erityisen bling-bling verrattuna nykymuotiin.

”mitä kirjoitan kun kirjoitan runoa”

Runoa?

”miksi televisio kohisee”

Kohina on tie mystiseen, pelottavaan ja usein aika väkivaltaiseen henkimaailmaan. Tämän todistaa useampikin kauhuelokuva. Meitä kuitenkin hämätään Oikealla Totuudella™ joka väittää analogisissa vastaanottimissa kohinan johtuvan siitä, että vastaanotettu signaali ei ole järjestetty vastaanottimen ymmärtämään muotoon, tai jotain sellaista. Radio toimii samalla tavalla (analogiradiot, esim. autoradiot vuonna 1989). Digiradiot eivät kohise ja digitelkut näyttävät usein kohinan sijaan sinistä tai mustaa ruutua kohinan sijaan – se on oikeasti aika paljon mukavampaa korville ja silmille. Ja se myös vaikeuttaa meidän ulottuvuuden ja henkimaailman välistä liikennettä.

”sopiva taustavalo television katseluun”

Mummo- ja vaarivainaalla oli, vielä eläessään, televisio jossa oli hipaisukytkimet ja taustavalo. Hipaisukytkimet oli kiva juttu kun olin pieni. Niin oli kyllä mikä tahansa tekninen vempain. Olen kai aina ollut enemmän tai vähemmän kiinnostunut erilaisista käyttöliittymätoteutuksista, ymmärtämättä kuitenkaan aina, että kyseessä on käyttöliittymä. Eksoottista oli se, kun jotain napsautti, painoi tai hipaisi, jokin muu asia muuttui.

Mutta siis se mummolan televisio. Siinä oli taustavalo. Aika edistyksellistä 70-luvulla, vaikka kyseessä oli vain laitteen taakse kiinnitetystä pienestä kynttilälampusta. Oli tärkeätä, painottivat isovanhemmat aina, että valo sytytetään televisiota katsellessa. En tajunnut miksi, tuskin hekään, mutta näin aina siten tehtiin. Ehkä kauppias oli opettanut tekemään niin, kodinkoneliikkeissä kun joskus on tapana painottaa laitteen myyntivaltteja. Ehkä valo vähensi mahdollisia kohinasta aiheutuvia kummitusongelmia? Siinä olisi isovanhemmilla ollut selittämistä jos lapsenlapset olisivat kadonneet television kohinaan.

Nykyään kai on jotain digitelkkuja joissa on jotenkin erikoisen cool taustavalohärpätinsysteemi. Niistä en kuitenkaan mitään tiedä. Ehkä se on moderni versio kynttilälampusta joka syttyy itsestään ja antaa mielikuvan paremmasta kuvasta. Tiedä häntä.

”milloin englanniksi”

Varmaan silloin kun sen näkee tarpeelliseksi viestin perille saamisessa. Japanissa on (tai ainakin joskus oli) todella coolia ympätä hiukan englantia mainoksiin, joten sekin voi olla syy käyttää englantia.

”kun kirjaimet katoavat”

Silloin erin vaik sa v p. Mu oko i..an d h Välimerkit k.itenk.n e?

”ingman rasvaton maito maistuu pahalle”

Aha. Eikö kaikki rasvaton maito, riippumatta tuottajasta, maistu kalkkivedelle?

Kaikkein hauskinta hupia hakutermien katselussa on kuitenkin löytää omia tekstejä, joiden olemassaoloa ei enää muistakaan. Kuten Om vardagar samt annat grått och tråkigt eller Makkaralaulu. Kaikkea sitä joskus… Mutta kuka oikeasti hakee sanaa makkaralaulu?

Tämän kevään koulutusohjelman kurssit skrubunomiasta (ÄOSV) kiinnostuneille löytyvät listattuna Vertaisyliopiston kolmannen kerroksen meemikahvilan ilmoitustaululta (kuppi kahvia 2 euroa). Mutta mielenkiinnon herättämiseksi olen saanut luvan Rector Magnificukselta julkaista tässä 5 - 10 kurssia lyhyine kuvauksineen markkinointimielessä. Valitsin viisi, historiallisista syistä.

Monisäikeinen toimettomuus [tauko 3] Kukapa ei olisi ihaillut niitä jotka osaavat tehdä monia asioita kuitenkaan tekemättä yhtään mitään? Aivan. Tällä kurssilla muka tutustutaan perustekniikoihin ja yleisimpiin työkaluihin joilla ylläpidetään työteliästä olemusta. Ei aktiivisille, läsnäolo pakollista.

Järjenmukainen yhtäpitävä analogia II [uniformian ylimääräinen lisäkurssi] Katsausesitys rinnastavien vertauksien menneeseen historiaan, parhaillaan menevän nykyisyyden klassifikaatioanalyysi sekä rinnakkaisilmiöiden samanlaisuuksien älyllisen looginen koostaminen. Sisältää kiihkeän intensiiviviikonlopun autoanalogioista (ajokortti ei pakollinen, mutta kuva olis kiva ylläri).

Hyvinvoinnilla henkilökohtaiseen tuottavuusohjelmaan (ja vice versa) Opetellaan nollaamaan rakentavasti. Älä kanna töitä kotiin. Edes mielessäsi. Kurssilla käydään läpi hyviä harrastuksia ja muita vapaa-ajan virikkeitä, ystäviä, raitista ilmaa ja pullo hyvää punaviiniä. Kurssin motto: Kaikkea kohtuudella.
– Vierailevana luennoitsijana kaiken kohtuuden johtava ekspertti ja connoisseur Virkanainen.

Bloggaamisen ydin – pidä fokus polttopisteessä (katso video täältä) [viestintä 1a] Kiertelemättä suoraan asiaan (huom. ei sisällä kissoja eikä kuumaa puuroa – omat eväät mukaan), menemättä lähtöruudun kautta selkeän epävaikeaselkoisesti ja notkeasti kuin pekoni sinisellä lautasella. Eittämättä ihquinta kamaa jota tässä yliopistossa voi rahansa vastineeksi saada ilmaisilla kursseilla.

Behavioristinen neutraali positiivisuus – ration ja emotion ulottumattomissa [jestassentään IV] Realiteetin disruptio diskurssioanalyyttisestä näkökulmasta kvantitatiivisin ja kvalitatiivisin keinoin. Negatiivinen bêtises ekskludoidaan C’est nul à chier -metodia hyväksikäyttäen.

Tapojeni vastaisesti kutsun omia kurssiohjelmiaan esittelemään bloggaajakolleegat Tanjan, Timon, Jarin, Reetan ja Pekan.

Ohjeet ovat siis: Ideoi 5-10 kurssia, joille haluaisit osallistua, ja haasta viisi muuta jatkamaan meemiä. Koska kurssille on kuulemma kivempaa osallistua kavereiden kanssa, ota omalle kurssilistallesi mukaan yksi haastajasi kursseista, jolle haluaisit myös osallistua.

Sain haasteen. Seitsemän asiaa itsestäni. Minä, mikä ihana syy kirjoittaa. Aikaisemman päätökseni mukaan en haasta muita, mutta kaikki jotka tuntevat tarvetta kirjoittaa itsestään seitsemän asiaa saavat toki niin tehdä.

1. En ole koskaan käynyt, tai tuntenut suurta kiinnostusta käydä katsomassa Second Lifeä, mutta Samin kuvaus lisäsi kiinnostustani hieman: ”Käytiin juuri äsken Second Lifessä. Ruotsin suurlähetystössä oli kaksi henkilöä, suurlähettiläällä oli kädessä konekivääri ja aulan katossa lenteli alaston mustaihoinen. About kaikki muut paikalla olleet pelasivat Easy money -hedelmäpeliä. Vaikuttavaa.”
2. Olen viimeaikoina tuntenut suurta himoa cashew-pähkinöihin, mutta himo on laantumassa.
3. Marginaalissa olleen muumitestin mukaan olen entien Niisku (kolmantena oli Muumipappa, toista en muista).
4. Osaan ’pomputella’ rintalihaksiani samalla tavalla kuin lihaskimput elokuvissa ja mainoksissa. Kuvasin siitä kännykän kameralla todisteaineistoa, mutta siitä tuli jotenkin niin härskin näköistä videokamaa etten julkaise sitä. Teidän on vaan uskottava sanaani.
5. En osaa nostaa vain yhtä kulmakarvaa kerrallaan, olen kateellinen kaikille jotka osaavat.
6. Olen hirveän huono pitämään yhteyttä kavereihin, sukulaisiin ja kaikkiin niihin joiden kanssa en ole päivittäin tekemisissä.
7. Lopuksi, inspiroituneena ampiaisesta joka juuri lensi ikkunastani sisään: Pyydystin pienenä ampiaisen filmipurkkiin. Jätin purkin yhteen monista laatikostoistani moneksi viikoksi ja kun taas löysin purkin avasin kannen. Haju joka lähti puolittain nesteeksi muuttuneesta ampparista sai minut melkein oksentamaan. Pelästyin ja laiton nopeasti filmipurkin kannen paikoilleen juuri kun äitini astui huoneeseeni. Olin varmaan hirveän syyllisen näköinen ja äitini tivasi mitä pahaa olin tehnyt. En koskaan kehdannut tunnustaa, asia nolotti minua niin hirveästi.

PS. Ankkalapiossa on hieno seiska.