Ei negatiivinen

Miksi on helpompaa olla äkäinen internet-setä joka sättii lukemaansa, näkemäänsä ja kokemansa kuin olla miellyttävä internet-setä joka paijaa, helli, kehuu, pussaa ja halii?

Siksi, että positiiviset kokemukset (tässä tarkoitan lähinnä arkisia sellaisia, enkä mitään elämää suurempaa kuten päävoittoa lotossa) eivät jää jäytämään mieltä samalla tavalla kuin negatiiviset. Siinä missä negatiiviset kokemukset (esim. kun asiat eivät mene kuin Strömsössä) harmittavat pitkään ja jäävät elämään pohdintoihin sekä jossitteluihin, nousevat esiin nukkumaan mennessä ja kasvavat pahimmillaan eeppisiin mitoihin ajatuksissa, eivät positiiviset aiheuta samaa, koska me haluamme, etteivät asiat mene meidän itsemme kannalta huonosti. Ja kun asiat eivät mene huonosti, ne menevät kuten tahdomme tai jopa paremmin kuin oletamme niiden menevän, eikä sellainen jätä suurta muistikuvaa aivosoluun.

Me opimme negatiivisista asioista (opimme, koska haluamme tulevaisuudessa välttää vastaavia asioita) ja siksi ne jäävät mieleen (Eikös äiti varoittnut, että hella on kuuma? Niin… Nyt sattuu, eikös vaan? Niin!). Positiiviset asiat tukevat tekemistä ja ohjaavat tekemisen suuntaa, mutta kehu ei elä mielessä samalla tavalla kuin haukku. Pettymyksen muistaa, onni on katoavaista.

Jos ihminen synnynnäisesti potisi tarvetta olla onneton niin silloin postiiviset asiat ja onnistumiset kalvaisivat mieltä ihan sikana. Mutta näin ei, yleensä ainakaan, ole. Havinnoijan näkökulmasta tapahtuvat ei negatiiviset asiat ovat se mitä mieli odottaa tapahtuvaksi: maito ei roisku rinnuksille, palvelu toimii ja kaupassa on tasan se mitä sinne tuli ostamaan, maantie on ruuhkaton ja muut autoilijat ymmärtävät pysyä muualla toilalemassa, suklaajälkiruoka maistuu yhtä hyvältä tai paremmalta kuin miltä näyttää, sormi ei mene vesspaperin läpi pyyhkiessä, jne jne.

Tuota mietin kun muistin, miten on pitänyt jo jonkin aikaa antaa julkista hyvää palautetta SCF huollolle alle viikon kestäneestä puhelimeni takuukorjauksesta – se oli nopeampaa palvelua kuin uskalsin edes kuvitella. Kiitos siitä.

Vaan koska kaikki ei voi olla yhtä juhlaa tai edes ruusuilla tanssimista, on sanottava, että huollon seuranta, vaikka onkin ihan kiva idea, tuntui minun tapauksessa aika turhalta. Palvelu tarjosi minulle, aina kun tarkistin, tiedon ”Saapunut huoltoon” kunnes maantaiaamuna tekstiviestillä ilmoittivat, että puhelin oli korjattu ja haettavissa. Höh.

Mutta siis: Kaiken kaikkiaan kuitenkin positiivinen kokemus. Juuri sellainen jossa homma meni niinkuin piti tai paremmin, eikä siitä siksi tajua kirjoittaa vasta kuin monta päivää myöhemmin (jos silloinkaan).

Nyt vuorossa jakso, jossa Setä muistelee menneitä

Kun Photoshop oli nuori eikä layereita (suom. tasoja) oltu vielä keksitty, teki Setä Photoshopilla jo kaikenlaista. Se oli versioiden 2:n ja 2.5:n aikaa.

(On Setä Photoshopin versiota 1.0 myös kokeillut, ihan kuriositeetin vuoksi, sillä sattui sen eräältä koneelta yllätyksekseen kerran löytämään, mutta se oli vasta tämän vuosituhannen alussa.)

Kun sitten ilmestyi Photoshop 3, oli Setä sitä mieltä, että tosi äijät käsittelee kuvia yhdellä undolla (!) ilman mitään layereita. Ihan turhaa hömpötystä tuollainen layeri. Sedän takki kääntyi kuitenkin ihan huomaamatta ja yllättävän nopeasti. Pian ei sadan layerin rajoitus tahtonut riittää millään.

Onnistui Setä jopa kerran raahaamaan yhteen dokumenttiin sen verran layereita, että sadan yli mentiin. Setä ei huomannut layereiden huisia määrää vasta kun oli tallentanut tiedoston ja yritti sitä myöhemmin avata. Kyllä se harmitti.

Voi olla, että tuo yli sadan layerin dokkarin olisi saanut auki jollain myöhemmällä Photoshop-versiolla, mutta eihän Sedän aika riittänyt mahdollisten tulevien versioiden odotteluun ja niin piti koko homma alusta alkaen kasata uudestaan. Tai ehkä käytettävissä oli joku aikasempi säästetty versio, ei voi millään muistaa, tosin sen jälkeen kun layereit tulivat ei Setä tallentanut yhtä monia versioita kuin aikana jolloin Photoshoppi oli puuta ja miehet rautaa.

No, sittemmin Photoshoppiin on tullut vaikka mitä kilkettä ja vinksautinta, paljon on myös vuosien mittaan kadonnut, mutta tänä keväänä (kevät, heh, talvihan täällä yhä, tosin ei yhtä paha kuin ne talvet jotka Setä on lapsuudessaan kokenut… ne vasta olikin jot… ainiin…) on Sedän mieleen palannut entisajan layer-rajoite kun Photoshopin nykyversiossa ei voi olla kuin viisi sisäkkäistä folderia (suom. kansiota). Se ei joskus vaan tunnu riittävän. Ei millään. Tosin Setä ei ole vielä onnistunut luomaan dokumenttia jossa olisi liian monta sisäkkäistä folderia. Ehkä sellainen ei enää onnistu. Kyllä asiat olivat niin paljon par… eiku öö… toisin silloin joskus.

Vieläkös pannussa oli sitä kahvia?

Ihan vaan kaksi lausetta

Vaikka bloggaaminen (kyllä, kahdella geellä) ei ehkä enää ole yhtä kova hitti kuin pari hetkeä sitten (vielä kun minä olin nuorempi enkä niin komea kuin nyt ja kun facebookit, twitterit ja sensemmoiset vielä käyttivät vaippoja tai tuskin edes olivat pilkahduksia nörttivanhempiensa monitoreiden kulmissa) en voi olla huomaamatta yhtä pientä eroa nykyhetkessä siihen menneisyyteen jossa, tarinoiden mukaan, oli olemassa, jonkin verran debattia aiheuttanut, bloggaajien sisäpiiri, sillä siinä hetkessä, joka näin ohiajettuna näyttää, takaikkunasta katseltuna, haalistuneemmalta kuin värivalokuva 70-luvulta, oli jotain jonka olemassaoloa en ole juurikaan noteerannut paria poikkeusta lukuunottamatta, omassani tai yhdessäkään seuraamistani blogeista (joita on aika paljon) vähään aikaan (ainakaan erityisen selkeästi tai kuten tämän lauseen loppu paljastaa: huuruisesti) mutta joka oli, ainakin lukevalle yleisölle (ehkä etenkin sisäpiirille?) oivaa viihdettä ja kirjoittajalleen antautumista kontrolloimattomuuden vietäväksi, poistamismahdollisuuden (jota harvemmin käytettiin) suomalla turvalla, tietenkin: Kännibloggaaminen.

Ja tähän perään jotain muuta.

Mielleyhtymä

Assosiatiiviset aivoni kaivoivat tänään pimennoistaan tällaisen muiston.

Oli autokoulun ensimmäinen ajotunti. Olin 17. Tämä oli aikaa ennen matkapuhelimia ja internettiä, vielä kun television pääuutiset näytettiin samanaikaisesti molemmilla kanavilla puoli yhdeksältä. Eli kauan sitten.

Istuin ratin takana, opettaja viereisellä paikalla ja kävimme läpi kaikki vivut ja vitkaimet, kepit ja polkimet. Mikäs tämä on, kysyi opettaja aina jokaisen vipsaatkin kohdalla ja minä vastasin parhaimman mukaan. Vaihdekeppi. Kyllä. Kaasu. Kyllä. Vilkku? Ei. En muista sainko koskea mihinkään, mutta moottori ei ainakaan ollut käynnissä.

Läpikäynti oli lähestymässä loppuaan. Nyt kohteena oli mittaristo. Mikäs tämä on? Nopeusmittari. Kyllä.

Kliimaksina tuli opettajan bravuuri (hän oli varmasti vetänyt saman tutustuttamisrutiinin todella monelle noviisille ennen minua): Mikäs tämä viimeinen mittari sitten on? Vastasin perin varman oloisena, kuten epäilemättä moni muu ennen minua, että bensamittarihan se siinä. Johon opettaja voitonriemuisena huudahti ”Hahaa!” ja pilkka äänessään selitti, että kyseessä ei ole bensamittari, koska istuimme dieselautossa. Se on polttoainemittari!

Tuollainen muisto pulpahti esiin, kun näin Ilta≈Sanomien otsikon Rekasta loppui bensa, perässä tulleet suistuivat ojaan. Että, bensa loppui?

*

(Heh. Juuri kun tämän julkaisin huomasin Ilta≈Sanomissa punankynän viuhuneen ja jutun bensa on korjattu dieseliksi ja polttoaineeksi.)

Ketsuppia lompakossa

Käydessäni tässä päivänä eräänä Alkossa, huomasin kassan kohdalla lattialla jotain joka toi mieleen erään lukioaikaisen episodin.

Elimme villiä 1980-luvun puoliväliä. Olimme nuoria ja vapaita. Tapanamme oli ruokatauolla käydä kylällä kääntymässä. Nikkilässä ei ollut erityisen monipuolista tarjontaa tuohon(kaan) aikaan ja niinpä tiemme usein vei K-kauppaan, joka oli lähin tarjolla olevista harvoista kaupoista.

Jengi osti usein limua ja karkkia. Joku osti joskus jauhelihaa ja popsi sitä raakana heti kaupan ulkopuolella. Olimme nuoria ja hurjia. Tämä oli uljaan sankarihevin, pitkien hiusten ja raidallisten housujen aikaa, samaa vuosikymmentä jolloin Ozzy Osbourne puri eläinten päitä irti.

Mieleeni muistunut kohtaus sattui kuitenkin kaupan kassalla.

Siinä me pojat olimme jonossa, harvat ostoksemme kuljetushihnalla. Kaveri edelläni kaivoi lompakostaan markkoja, mutta onnistui tiputtamaan kukkarostaan kuljetushihnalle jotain muuta. Pari pieniä punaista pakkausta ropsahti karkkien kaveriksi. Jonossa toinen kaveri bongasi tippuvat esineet ja ihmetteli kovaan ääneen huudahtaen: ”Miks sulla on ketsuppia lompakossa!?”. Toiset huudahtivat: ”Katsokaa!” Olimme nuoria ja epädiplomaattisia.

Siinä vaiheessa kuljetushihnalla vääjäämättä kohti kassaneitiä liikkuva lompakon sisältö oli kaikkien silmätikkuna. ”Ei noi oo ketsuppeja!”, tiesi joku ilmoittaa vähintään yhtä kovaan ääneen kuin ensimmäinen ihmettelijä, ”Ne on kortsuja!”

Tilanne oli ohi silmänräpäyksessä. Kaveri, joka oli vähintään yhtä punainen kuin lompakostaan pudonneet spärdärit, poimi kuljetushihnalta sen mikä hänen kukkaronsa salaisuutena piti olla, maksoi makeisensa ja ryntäsi nopeasti ulos. Muut nauroivat katketakseen tapahtumalle, ja ennen kaikkea kaverille joka luuli ehkäisyvälineitä ketsuppipusseiksi. Olimme nuoria ja tyhmiä. Mutta se oli hauskaa.

Alkon lattialla makaillut oli sininen.

Asia

Muistan. Voi olla tietenkin, että muistan väärin, se on muistojen ongelma; oikealtakin tuntuvat muistot voivat olla vääriä, värittyneitä muista muistoista, ehkä jopa sekoittuneita johonkin muuhun. Joskus muistan jotain lapsuudestani joka oikeasti on vain muisto valokuvasta.

Ja nyt unohdin mistä oikeastaan piti kirjoittaa.

Mutta muistan kuitenkin Bloggaajien kevätriehan tulevaksi lauantaina.

Kuvahaaste

Schizo nakkasi tänne kuvahaasteen:

  1. Mene kuvakansiosi (tai missä ikinä säilytätkään kuviasi) neljänteen alakansioon.
  2. Valitse sieltä neljäs kuva.
  3. Postaa kuva blogiisi ja kerro samalla kuvan tarina.
  4. Haasta neljä ihmistä.

Päätin kaivaa kuvan digitaalisen kenkälaatikkoni uumenista. Meemin ohjeistus vei minut kuvaan huhtikuulta 1999.

juomalasi lehmä

Mistä tässä kuvassa oikeastaan on kyse? Samaisessa kansiossa on paljon lähikuvia erinäisistä esineistä, otettu Canon PowerShot Pro 70:llä. En ole koskaan omistanut kyseistä kameraa… hmm?

Lasi sen sijaan tuo heti muiston. Kyseessä on yksi monista Keravan Maxista 90-luvun alussa opiskelukämppään (joka sijaitsi Uudessakaarlepyyssä) hankituista laseista. Tykästyin silloin näihin mukavan ruraaleihin ja yksinkertaisiin halpohin kitsch-laseihin joiden nimi oli piste iin päällä; Hintalapussa luki ”Juomalasi lehmä”. Näistä osa on vieläkin käytössä. Osa hajonnut, mutta uusia hankittu matkan varrella. Uusissa kuitenkin reliefi on epäselvempi, yksityiskohdat kadonneet. On tainnut muotti kulua vuosien mittaan.

Ainiin, tuo kuva. Juu, nyt muistan. Tein tuohon aikaan opetushommia PrePress Centerille, kamera oli sieltä lainassa jotta sen käyttö tulisi tutuksi. Räpsin paljon kuvia, säästin vain viisitoista. Kameralle piti tehdä ColorSync-profiili värinhallintaa varten, mutta se ei onnistunut koska kamerasta ei saanut ”älyä” kytkettyä pois päältä.

Tapojeni mukaan, kuvahaasteen ohjeiden vastaisesti, en haasta ketään meemiin mukaan, mutta sehän ei varmaan estä esimerkiksi Nikkeä kaivamasta omista kuvistaan jotain julki ;)

Mummo ja kaukosäädin

Olen tässä viime aikoina törmännyt yllättävän moneen tilanteeseen, joille olen antanut nimeksi Mummo ja kaukosäädin. Kyseessä on tilanne jossa yksi osapuoli yrittää auttaa toista näyttämällä jotain yleisesti käytössä olevaa nykyaikaisempaa ratkaisua (kaukosäädin) joka tekee kätevämmin ja nopeammin (ja myös hiukan eri tavalla) saman kuin vanha, mutta toinen osapuoli (mummo) kieltäytyy ottamasta vastaan edes ehdotusta, koska on niin jämähtänyt vanhaan tapaan tehdä.

Kyseessä ei siis ole se, että yksi yrittäisi tyrkyttää toiselle jotain harvojen edelläkävijöiden käyttämää uutuudenkarheata, suurelle kansalle täysin tuntematonta, asiaa vaan oikeasti auttamisen halusta noussut tarve näyttää miten jonkun asian voi tehdä esimerkiksi tehokkaammin tai aikaa ja rahaa säästäen käyttämällä hiukan uudempaa menetelmää.

Antamani nimi pohjautuu kokemukseen ajalta jolloin olin kotikylässäni, Nikkilässä, kodinkoneliikkeessä myyjänä.

*** Muisto: 1980-luvun loppu, 1990-luvun alku ***

Kauppaan astuu mummo, mukanaan jälkeläisiään useamman sukupolven verran: iso kööri ihmisiä saapuu ostamaan mummolle uutta televisiota. Iso tärkeä ostos. Vanhus saa alleen tuolin ja tämä istutetaan televisiohyllyn eteen.

Tämä on aikaa jolloin televisioissa useimmiten on kaukosäätimet, mutta osassa vielä kanavapainikkeet itse laitteessakin. Mummolle nämä painikkeet televisiolaitteessa ovat tärkeitä, sellaiset on oltava.

Oletan, että painikkeet televisiossa muistuttavat häntä edellisestä televisiostaan: siitä joka ei siis enää toimi. Kuvittelen mielessäni miten mummo aina peitti television viltillä kun ei katsellut sitä (sellainen pidensi television ikää, tiesi vanha kansa/asiakaskunta kertoa, suojasi kuvaputkea auringon tuhoavilta säteiltä). Olikohan edellinen televisio ollut mustavalkoinen? Varmaankin.

Esittelen siinä sitten erilaisia malleja.

Tähän maailmanaikaan 28 tuumainen televisio on aika iso ja juuri sellainen mummolle on löydettävä. Halpakin sen pitäisi olla. Päädymme nopeasti Saloran perusmalliin.

Seison televisiohyllyn ääressä, hiukan epämukavassa asennossa (mummolle mieluinen televisio on alimmalla hyllyllä) ja vaihtelen kanavia jotta mummo näkisi, että niin ykkös- kuin kakkoskanavan lähetykset näyttävät hyvältä. Kuva saa hyväksynnän. Ykkönen. Kakkonen.

Päätän helpottaa niin omaa, kuin myös mummon elämää. Suoristan selkäni ja otan hyllystä television kaukosäätimen. Asteltuani mummon luo näytän miten kapulasta löytyy samat numerot kuin television painikkeista: niitä painamalla televisio vaihtaa kanavaa. Ykkönen, kakkonen. Se on kätevää, ei tarvitse nousta vanhoille jaloille, selitän, voi vaihtaa kanavaa sohvalla istuen. Jälkeläiset nyökyttävät päitään hyväksyvästi: kyllä, näin on.

Mummon reaktio kaukosäätimeen ei kuitenkaan ole positiivinen. Se on lähinnä hämmentynyt, ehkä jopa pelästynyt. Tämä vanhus ei voi ymmärtää miten kaukosäätimellä voi vaihtaa kanavaa. Sellainen ei sovi hänen ajatusmaailmaansa.

Kuvittelen, että voin pikaisesti opettaa mummolle mitä kaukosäädin tarkoittaa. Astelen television ääreen, painan kapulan kiinni television pintaan ja vaihdan kanavia: ykkönen, kakkonen, ykkönen, kakkonen. Mummo ymmärtää: nappia painamalla kanava vaihtuu. Kun irrotan kaukosäätimen television pinnasta, siirryn lähemmäs mummoa ja vaihdan kanavia on tapahtuma taas aivan mahdoton mummolle ymmärtää. Kanavia ei vain voi vaihtaa muulla tavalla kuin painikkeilla jotka ovat kiinni televisiossa. Ei vaikka miten yritän selittää, että painan koko ajan samoja nappeja. Samat napit, sama kapula. Ykkönen. Kakkonen.

Toistan vielä varmuuden varalta sen, että kaukosäädin on kiinni televisiossa. Kyllä, se on ymmärrettävää. Ykkönen, kakkonen. Mutta heti kun televisio ja kaukosäädin ovat erossa tosistaan on kyseessä jotain joka ylittää mummon käsityskyvyn.

*** Muisto loppuu ***

Kaupat kuitenkin tuli, muistan, ja mummo jälkeläisineen poistuivat putiikista. Sitä, tuliko kaukosäädin sitten koskaan käyttöön, en tiedä. Epäilen ettei.

Mutta miksi tämä tapahtuma sitten muistuu mieleen? Eiköhän se ole sitä, että harmaa massa pääkopassani assosioi jotain mummon kouristuksenomaisesta pitäytymisestä menneeseen johonkin vastaavaan käyttäytymiseen toisessa tilanteessa nykyaikana.

Ehkä suurin ero mummo ja kaukosäädin -tilanteissa, näin 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla on se, että mummot eivät välttämättä ole minua vanhempia henkilöitä, vaan samanikäisiä tai jopa nuorempia.