Tapahtuipa kerran Tampereen taidemuseossa

Tampereen taidemuseon näyttely Kansan asialla (18.11.2017–25.2.2018) oli hieno, paljon upeita töitä. Silti kokonaisuus oli sen verran vakavan oloinen, että katsojalla oli helppo huvittua tulkitsemalla teoksia anakronistisesti tai muuten vaan antitaidepönötysasenteella ja tietoisella väärintulkinnalla. Siinä taiteen välissä hyvin epäkunnioittavasti ja lähes taidevandaalisesti hihitellessä näyttäytyi Akseli Gallen-Kallelan Muikunpaistaja niinkin hehkeänä, ja muutakin kuin vain voita tihkuvana, että kuva suorastaan vaati pääsyä Voguen kanteen.


Come on, vogue

Museon kellarin näyttely Miälentilat – ITE-taidetta ja hengenheimolaisia (myöskin 18.11.2017–25.2.2018) oli hyvä vastakohta yläkerran vakavamielisyydelle. Iloista ITE-taidetta. Ukkoa ja akkaa, häkkyrää, kuvaa ja veistosta, outoja videoita sekä mahdollisuus itsekin väännellä vähän teoksia rautalangasta ja alumiinifoliosta. Vieläköhän oma outo hyönteinen siellä hyllyllä möllöttää?

Yhtä ITE-videota katsellessa huomasin miten toinen kuulokejohdoista oli irronnut, mykistäen luurit kokonaan. Katsoin taulutelevision taakse ja päätin korjata tilanteen, koska siinä ne olivat liittimet, ihan näppärästi hollilla. Ei aikaakaan kun huomaan paikalle rientävän näyttelyvahdin, joka katsoo minua suorastaan kauhistunein ilmein. Selitän, että johto oli irti ja, että asetin sen paikalleen: korjasin taidetta. Vahti ei sano mitään. Toinen näyttelyvahti ilmestyi paikalle seuraavassa sekunnissa. Kumpikaan vahti ei sano mitään. Katsovat vain. Tilanne on yläkerran pönötyshihittelyn jälkeen suorastaan hulvaton. Tämän pienen taidekorjausinsidenssin jälkeen vahdit seuraavat silmä kovana liikkeitäni. Ja aina kun katseemme kohtaavat, ovat kuin eivät olisikaan tuijottaneet minua. Vaikka Turun taidemuseo on yleensä ollut se museo, jossa näyttelyvahtien katseet tuntuvat suorastaan fyysisesti kehossa, ei se ole mitään verrattuna tähän mitä Tampereen taidemuseon kellarissa tuli koettua. Mutta koska mieli oli iloinen ja näyttely hyvä, oli tämä vahtien ”Missä se taidetta korjaava lurjus luuraa” -performanssi vain positiivisesti taide-elämystä lisäävä kokemus, jonka analysointi jälkikäteen tuotti monia hyviä kirja-, lyhytelokuva- ja teosideoita, sekä ikää pidentävää naurua.

Kaikin puolin piristävä kokonaisuus Tampereen taidemuseossa siis. Kannattaa käydä. Hashtag museokortti (ei sponsoroitu linkki).

Hölttöä ja kortti

Ismo Höltön valokuvia on näytillä Ateneumissa. Paljon upeita kuvia. Loistavaa ajankuvaa. Menkää katsomaan.

Siinä kun ihailin kuvia, ajattelin samalla, ettei nykyään ehkä voi ottaa ihmisistä kuvia tuolla tavalla. Kaupungissa. Tai ehkä voi, kiellettyähän se ei ole, mutta ihmiset ovat tietoisempia valokuvauksesta ja valokuvasta. Ja valokuvien julkaisemisesta. Ovat varovaisempia. Ainakaan ei voi räpsiä kuvia satunnaisista lapsista kadulla samalla tavalla. Kun jo pelkästään itsensä kuvaamisestakin voi joutua huonoon valoon internetseissä. Sillä tavalla ennen oli ehkä parempi. Ehkä.

Ja sitten Museokortti. Hiukan ehkä hämää se, että mainostamassaan listassa niistä lähes 200 museosta johon kortti käy on mukana myös ilmaisia museoita. Mutta ei se hämännyt niin, ettenkö hankkinut korttia. Nyt olen höylännyt kortilla jo kolmet sisäänpääsyt. Säästöä ei ole vielä kertynyt. Olen tätä kirjoittaessani 19 monikansallista miinuksella, mutta parin näyttelyn jälkeen olenkin jo plussan puolella. Neljäs näyttely tulee olemaan toinen käynti katsomassa Höltön kuvia, because I can.

Letku
LETKU. Muoviletku, metallinen teline ja hana. Sara Hildénin taidemuseon miestenhuone.