Keskustelin radion kanssa

Kävin dialogia radion kanssa. Ja se vastasi.

En siis höpöttänyt ääneen radiovastaanottimelle kuin mökkihöperö mummo mökissään höperönä vaan annoin palautetta Radio Helsingille verkkosivuillaan olevan shoutboxin kautta. Ääni radiossa kommentoi kirjoittamaani. Tarkensin asiaa hiukan netin kautta. Radio vastasi taas. Kiitin.

Vaikka tapahtumassa ei ollut mitään erityisen uutta, erikoista tai muutenkaan spektakulääristä, pitää kuitenkin todeta, että onhan se tavallaan hienoa kun voi hoitaa homman tällä tavalla.

Tällaisia pieniä asioita jotka voivat saada ihmisen hyvälle tuulelle pitäisi olla enemmän – eikä vaan sitä, vaan pitäisi useammin myös pystyä huomaamaan juuri tällaisia pieniä toimivia asioita. Näistä saa enemmän kiksejä kuin yhdestäkään suurella rahalla tuotetusta tarkkaan suunnitellusta ”elämyksellisestä *)” markkinointihömpötyksestä.


*) jo pelkkä sana on tuoda yöööoksennuksen suuhun.

Pientä värinää

Yksi mukavimpia pieniä yksityiskohtia kännykässäni – vanha N95 – on se miten puhelin värähtää kun sen käynnistää. Se on jotenkin sympaattinen pieni palaute puhelimelta. Bzz, käynnistyn. Henkilökohtainen palaute, se on vain minulle eikä sitä ei muut huomaa.

Värinää käytetään oikeastaan aikan vähän hyväksi. Tottahan kännykkä värisee jonkun soittaessa minulle ja voi olla että puhelin värisee herätyskellon soidessa (täytyy tunnustaa etten ole pannut asiaa merkille), mutta siinäpä sitten se.

Olen tässä miettinyt, että pieni värähdys olisi paikallaan monessakin kohdassa, tietenkin valinnaisena, jotta ne joita asia harmittaa voisivat kytkeä värinän pois. Ne monet kohdat ovat niitä joissa puhelin odottaa minulta vastausta johonkin tiedusteluun ennen kuin se tekee mitään muuta, eli kun ruudulle ilmestyy dialogi johon on vastattava. Bzz, katso tänne.

Esimerkki. Istun bussissa ja luen uutisia verkosta kännykällä. Kun uutiset ovat luetut siirryn katsomaan onko minulle tullut meiliä. Koska nettiyhteys kännykässä on hidas, käännän, Gmailin latautumista odotellessani, huomioni esimerkiksi siihen mitä bussin ikkunan ulkopuolella tapahtuu. Jään pällistelemään maailmaa hetkeksi. Kun sitten siirrän huomioni puhelimeen odotan näkeväni inboxini sisällön mutta ruudulla odottaakin dialogi joka utelee haluanko oikeasti siirtyä salattuun yhteyteen. Jos puhelin olisi värähtänyt olisin tajunnut, että sillä on asiaa. Bzz, tee valinta. Oppisin ehkä jopa hyväksymään dialogin katsomatta ruutua.

Pieni värähdys on muutenkin mukavampi kuin äänipalaute.

Esimerkki. Naputtelen tekstiviestiä. Ennakoiva tekstinsyöttö ei tunnista sanaa jonka haluan kirjoittaa ja puhelin antaa palautteen äänenä, ehkä useampana jos naputtelen nopeasti. Vierestä kuuluu komenttia siitä, että vain amatööreillä on näppäinten äänet päällä. Niinpä. Jos äänen sijaan puhelin värähtäisi saisin ilmoituksen häiritsemättä muita. Bzz, virhe.

Sisältöjä ja syötteitä

Kesäkuun 21. päivä Kiilablogi ohjasi minut Kotus-blogiin. Kiinnostuin. Olisin halunnut ottaa Kotuksen blogijutut seurantaan Google Readeriin. Tämä ei kuitenkaan onnistunut, sillä Kotus-blogista puuttuu syöte.

Tein kaksi asiaa.

Ensin annoin Kotimaisten kielten tutkimuskeskukselle palautetta. Kehuin blogia ja ilmoitin kaipaavani blogin seuraamista helpottavaa syötettä. Samalla ilmaisin myös toiveeni vastaavasta blogista ruotsiksi, olettaen sen olevan vaikeammin toteutettavissa.

Sitten lisäsin Kotus-blogin Delicious-linkkeihini kommentilla ”Muuten kiva, vaan eivät valitettavasti tarjoa sisältösyötettä.”

Mitä tapahtui?

Saman päivän aikana Aki huomasi kommenttini Deliciouksessa ja julkaisi Kotus-blogille syötteen jossa on juttujen otsikot ja ingressit sekä tietenkin linkit juttuihin. Koska Delicious-linkkini näkyvät myös Twitterissä, sain 22. päivä viestin, että ttso oli myös tehnyt oman syötteen Kotus-blogista. Tässä versiossa oli myös juttujen sisältö.

Alle vuorokaudessa oli tarjolla jo kaksi syötettä Kotus-blogista.

Kesäkuun 29. päivänä, kun olin seurannut Kotus-blogia Google Readerilla jo viikon, sain Kotukselta vastineen palautteeseeni. Kiittivät ja kertoivat, että ”alustava selvitys” syötteestä on tehty jo ennen blogin julkaisemista, mutta ”asian käsittely” ja ”rss:n tilaus” siirtynee loppukesään lomien vuoksi.

Kuulostaa kalliilta, oli ensimmäinen ajatus joka kävi mielessäni luettuani vastineen, mutta kai virallisten tahojen on tehtävä asiat virallisesti ja virallisella tavalla. Varmaankin myös virallisin hinnoin, vaikka internetissä on vaikka millä mitalla hyviä ilmaisia palveluja joilla asiat voi tehdä nopeammin ja halvemmin.

Toinen ajatus oli se, miten mielestäni blogille ensisijaisen tärkeätä on näkyä. Mitä järkeä on julkaista sisältöä jos sitä ei juurikaan mistään löydä, jos blogia ei näy? Pöytälaatikkobloggaus voi olla hyvinkin terapeuttista, mutta sellainen tuskin ajaa asiantuntijalaitoksen etua. Siksi juuri syötteet ovat blogin tärkein ominaisuus ja niiden pitäisi olla toiminnassa jo ennen kuin kukaan syöttää sisältöä blogiin.

Ja lopuksi, kuten olin hiukan epäillyt, vastineesta käy ilmi, että ruotsinkielistä Kotus-blogia tuskin tulemme näkemään. Kun ei ole resursseja, ei ole resursseja. Harmi. Mutta niinhän se on, ettei sisällön tuotantoa vaan voi samalla tavalla automatisoida kuin jakelua.

Lentopelko ja kuluttajien tuottama sisältö

Olin kirjoittamassa kommenttia Erkalle. Siinä naputellessani jäin miettimään asiaa. Kirjoitin vähän. Kirjoitin hiukan lisää ja yllättäen kommenttini oli pitkä, joten päätin julkaista suurimman osan täällä.

Erkka siis hermostui Lähikaupan Neuvonantajiin, tai oikeammin siihen, että palvelu vaatii rekisteröitymisen ja sopimuksen tekemisen korporaation kanssa, ennen kuin saa äänensä kuuluviin.

Kuluttajan näkökulmasta avoin nettipalaute on, jos ei ihan arkipäivää niin ainakin hyvin arkipäiväinen tapahtuma, joten voin hyvin ymmärtää Erkan tuskan kun asioita vaikeutetaan. Mutta korporaation näkökulmasta asia ei ole ihan näin yksinkertainen. Sopimus, uskallan väittää, on oire lentopelosta.

Luin jostain kirjasta (en nyt muista mistä), että ihminen pelkää sellaisia asioita joita ei voi kontrolloida. Jos itse olet tottunut kuski ja ajat autoa, olet maailman paras kuski, mutta kun et istu puikoissa vaan joku muu, etkä voi asialle mitään, sinua saattaa hermostuttaa (”pelkääjän paikka”, eikös?). Lentopelko perustuu ymmärtääkseni samaan. Siinä sitä vaan istutaan isossa metalliröörissä, tuoliin kiinnitettynä. Mitä jos jotain tapahtuu? Enhän minä voi tehdä asialle mitään, apua!

Kuluttajien tuottama sisältö on korporaation näkökulmasta monella tavalla pelottavaa tavaraa (vaikka selvästikin kiinnostavaa), ei vaan siksi, ettei sitä oikein voi kontrolloida vaan myös siksi, että ilmiö on uusi ja harvalla yrityksellä on olemassa toimivia prosesseja tai käytäntöä käsitellä ja reagoida kuluttajien tuottamaan sisältöön. Kuka ottaa vastuun siitä isosta massasta sisältöä jossa voi olla ihan mitä sisältöä vaan, ja varmaan onkin? Tämä aiheuttaa korporaatiolle lentopelkoa.

Ja vaikka esimerkkejä on, ei niitä ole tarpeeksi. Ei ole olemassa vedenpitäviä todisteita, niiden näkökulmasta jotka ovat tottuneet ohjaamaan yritystä/brändiä, että pelkääjän paikalla voisi joskus olla hyvä istua. Että kannattaisi toisinaan kuunnella mitä takapenkiltä huudellaan. Aikanaan ei ollut todisteita kumoamaan uskomusta siitä, että jos ihminen liikkuu nopeammin kuin mihin hevonen kykenee imeytyy ilma keuhkoista ja kuolema tulee. Uskomus perustui pelkoon tuntemattomasta. Nykyään tietenkin tiedetään jo toisin.

Yrittäessään saada edes jonkinlaista kontrollin tuntua lentopelkoonsa, jota tässä tapauksessa siis myös kuluttajien tuottamaksi sisällöksi kutsutaan, yritykset tukeutuvat siihen mihin on totuttu: sopimus. Sopimuksilla pidetään huolta, että yrityksellä ja duunareilla, tavarantoimittajilla, alihankkijoilla sekä muilla yhteistyökumppaneilla on selvät tanssiaskeleet. Myös ongelmatilanteissa. Samaa taktiikkaa sovelletaan nyt kuluttajiin. Meillä on kaikilla tapamme käsitellä pelkojamme, niin on korporaatioillakin.

En nyt tässä kuitenkaan ajatellut puolustaa käyttäjäsopimuksia, yritän vaan päätellä miksi niihin pakotetaan. Kai se on sitä, ettei nähdä muuta vaihtoehtoa. Yritykset ovat siirtyneet internetin pakosta dialogikieltoajasta kohti dialogimyönteisyyttä, niillä ei juurikaan ole vaihtoehtoja, mutta rauhoittaakseen hengitystään on niiden pidettävä kontrolli omissa näpeissään, rystyset valkoisina ja kämmenet hikoillen.

Yritykset eivät varmaan voi (tällä hetkellä ainakaan) olla välittämättä palvelun juridisesta puolesta, eli jonkinlainen käyttöehto tarvitaan. Mielestäni se on vähän samaa kuin se, että Alkosta ei olisi voinut tulla itsepalveluliikettä (tai muutenkaan palveluliikettä) 70-luvulla. Se ei olisi silloin ollut vain ennenkuulumatonta ja sopimatonta, vaan myös täysin mahdotonta siinä kohdassa historiaamme, vaikka Matti Meikäläinen parin kaverinsa kanssa olisivatkin jo olleet valmiita poimimaan pullot itse hyllyiltä (ja jopa sitä tehneet keihäsmatkoillaan).

Onko yritysten ja kuluttajien välillä sitten sopimus vai ehto ja millainen sen kieliasu on (vrt. Neuvonantajat ja Soneran Aivo), on tietenkin oma keskustelunsa (lakiosasto ei ehkä ole yhtä tässä ajassa niiden kanssa jotka ajavat asiakasdialogia verkkoon).

Tällä hetkellä kuluttajat kuitenkin valitettavasti vain joutuvat odottelemaan yritysten lentopelon hellittämistä ja sen oireiden katoamista. Ja vaikka vaikuttaakin siltä, että yritykset menevät oikeaan suuntaan, tulee muutos vaatimaan paljon aikaa etenkin jos mitään radikaalia ei tapahdu. Odottavan aika on, tässäkin tapauksessa, pitkä.