Pukumiehiä

Joskus 90-luvun alkupuolella käytiin valokuvaopiskelijoina katsastamassa Robert Mapplethorpen valokuvia Turun taidemuseossa. Niistä huokui jotain erilaista, jotain todellisuudesta poikkeavaa. Outoakin osittain. En kokenut kuvia kielletyiksi mitenkään, vaikka useat kuvista eivät välttämättä olleet ihan arkista peruskauraa. En muista siellä silloin olleen mitään varoituksia alastomuudesta tai halaamisesta. Ja olivathan ne kuvat toki teknisesti hienoja. Sillä tavalla vaikuttavia kyllä. Siihen aikaan kun kiinnosti ehkä tekniikka enemmän kuin se, mitä kuvat sanovat. Eikä silloin ollut internettiä (jonka kautta nykyään tursuaa silmille niin teknisesti kuin sisällöllisesti mitä moninaisempaa kuvamateriaalia). Se oli vaan erilaista aikaa kuin nyt.

Nyt Mapplethorpen kuvia on Kiasmassa. Ne eivät kuitenkaan samalla tavalla vaikuta. Kuvat eivät ole muuttuneet, minä olen ja maailma on. Ehkä odotusarvoni ennen näyttelyä olivat koholla (tarvitseeko sellaiseen lääkkeitä?). Yhä ovat monet valokuvista toki teknisesti hyviä, vaikka nyt näen niissä aivan liikaa 80-luvun otetta. Niissä on samaa kuin osassa 80-luvun musiikista, jossa 80-luku ei tehnyt hyvää. Genesiksen Abacab on 80-luvun syntetisaattorihuuman pahasti tahrima levy (vaikka pohjalta löytyy, kun jaksaa pintaa syvemmältä kaivaa, ihan hyviä kappaleita). Eikä esimerkiksi Rushkaan sen paremmin osannut suojautua 80-luvulta. Ei 80-luvussa kaikki ollut pahaa, eikä aikakausi vaikuttanut niinkään sisältöön, vaan tapaan esittää ja kertoa, mutta se ei vaan sopinut jokaiselle. Ei musiikissa, eikä valokuvissa. Ja ne Mapplethorpen kukat… Ovatko ne oikeasti niin kiinnostavia? Ovatko? Vai ovatko ne vain ylitulkittuja ja täyteen tulkintoja tungettuja, ihan kivoja tavallisia eikä erityisen erikoisia kukkakuvia? Ovatko?

Mutta kyllähän vielä joistain kuvista löytyy muutakin kuin aikaa huonosti kestänyttä 80-luvun tunnelmaa. Yksi kuva joka on hämännyt, ehkä, tai… ehkä jotenkin häirinnyt tai jotain, on Man in Polyester Suit. Ja siinä kuvassa näkyvät kädet. Etenkin vasen käsi. Miksi se on noin? Onko mies menossa johonkin? Onko malli juuri nostamassa kättään? Miksi? Kuvassa on liikkeen tai jonkun tapahtuman epätäydellisyys, keskeneräisyys. Semmoinen valokuvalle tyypillinen ”on kuin olisi, muttei ole ja sekunnin murto-osan pituinen samplaus saa asiat näyttämään ihan erilaiselta kuin ne oikeasti ovat” -fiilis. Visuaalisesti tarkka, mutta silti epätäydellinen tulkinnan suhteen. Se siis ei häiritse huonolla tavalla, vaan hyvällä tavalla. Sellaisella tavalla, joka aiheuttaa synapsien välille sähköä.

Sitten asiasta toiseen. Tai ei ehkä niin toiseen. Istuttiin jengillä ravintola Vlatavassa, ennen Steven Wilsonin konserttia tässä äskettäin (loistava on kyseisen herran viimeisin musikaalinen teos). Mmm… makkaraa ja olutta (oli makkaraviikot). Ikkunasta näkyi Sokos ja Postitalo. Postitalon seinässä roikkui H&M:n mainos, jossa pukuun sonnistautuneen miehen käsien asento ja näkökulmasta johtuva pään puuttuminen toi mieleen Mapplethorpen kuvan Man in Polyester Suit.

h&m mapplethorpe
Näin sen näin.

Kohukalenteri

Kävin Itellan toimipisteessä, sellaisessa jota postiksi kutsutaan. Otin jonotuslapun. Sain numeron 26. Palveltavana oli numero 19. Ei mikään mieletön jono siis.

Katselen ympärilleni.

Joku ihmettelee mitä vikaa hänen postimerkeissään on. Nuolin niitä varmuuden varalta, kuulen henkilön sanovan. Tiskin takana palveleva henkilö pyytää saada merkit ja näyttää miten tarramerkit irrotetaan. Ai ne oli noin pieniä, toteaa asiakas hämmästyneenä.

Tässä voi jonon lyhyydestä huolimatta mennä paljonkin aikaa, totean hiljaa itsekseni.

Katselen ympärilleni.

Tämähän on nykyään vähän kuin Tiimari-vainaa, R-kiska ja pakettivarasto yhdistettynä – hiukan kevyempänä versiona kuitenkin. Karkkia ja toimistotarvikkeita. Ja kaikenlaista postin lähettämiseen liittyvää. Vain kahvikone puuttuu. Usein olisi jonottaessa kyllä aikaa hörppiä kuppi jos viideskin.

Jonotuksesta tulikin mieleen, että mitä jos jonotuslapuissa ei olisikaan numeroita vaan lyhyitä sanoja? Jonotus on toki hyvin kronologista ja vakava asia meidän kansakunnallemme, mutta mitä jos ei tietäisikään monesko on? Lapuissa lukisi vaikka punainen, lasi ja kukka. Olisikohan sellainen turhauttavaa? Siinä sitä seisoisi odottamassa kun pupua ja tähteä palvellaan, miettien, että milloin lienee vasaran vuoro. Tuleeko se ennen meisseliä? Eri vuodenaikoina voisi olla teemasanoja. Jouluna pukki, tonttu ja kuusi, ehkä glögi. Kesällä vaikka kokko, järvi ja pelastusliivit. Vappuna nenä, viina ja räntä. Tuollainen tekisi jonottamisesta hauskempaa, ainakin jollain tasolla. Etenkin jos olisi vähän hassut sanat.

Tiskillä palvellaan numeroa 21.

Katselen ympärilleni.

Huomaan yhden hyllyn päädyssä yksinkertaisen kalenterin. Isot numerot kertovat, että on 12. päivä. Numeroiden yläpuolella lukee viikonpäivä ja alapuolella kuukausi. Päätän ajankuluksi ottaa kännykällä kuvan tästä mukavan yksinkertaisesta kalenterista. Minä kun usein otan kuvia kaikenlaisesta.

Mitä sä kuvaat, ihmetteli ohi kulkenut postityöläinen. Kalenteria, vastasin. Tämän jälkeen postihenkilö tenttasi miksi kuvaan kalenteria. Mitä varten? Onko siinä jotain vikaa (kävi oikein katsomassa, että onko kalenterissa jotain väärin)? Ei ole mitään vikaa sanon, ja ihan vaan ajankulukseni kuvaan, omaksi huvikseni. Saako sitä kuvata, pohtii postipersoona ääneen saamatta vastausta kollegoiltaan. Se on vain kalenteri, sanon, eihän siinä ole mitään erikoista, miksei saisi kuvata? Missä sä julkaset kuvan, ihmettelee postityyppi. En missään, vastaan. Ai puhelimessa pidät… no, kai se sitten on okei, pohtii postin palkollinen tiskin takaa. Huomaan hymyileväni.

Nyt palvellaan jo numeroa 25. Kohta onkin minun vuoroni ja saan kirjeeni lähtemään. Ykkösluokassa, euro ja neljäkymmentä senttiä.

Hymyilen postista lähtiessäni. Vielä tunnin kuluttua olen huvittuneen hämmentynyt. En muista koskaan joutuneeni tuollaisen tenttauksen kohteeksi ottaessani kännykkäkuvia. Ehkä oikea päivämäärä on jotenkin Itellan liikesalaisuus?

Huomaan joutuneeni tilanteeseen jossa olen antanut virheellistä tietoa. En minä voi olla julkaisematta ottamaani kuvaa kuvaa postin kalenterista. Että kyllä minä sen kuvan nyt sitten kuitenkin julkaisen, ihan pakkohan se on. Sori postin henkilökunta, että sanoin muuta.

Kalenteri jonka kuvaaminen kyseenalaistettiin.
Saako siitä ottaa valokuvaa?

Vuoden 2012 roskaa

Kesällä 2010 julkaisin askelmittarilukemat. Piti niitä myöhemminkin visualisoida, mutta sitten vuonna 2011 päätin pitää kirjaa blogiin tulevasta spämmistä.

Askelmittaritietoja kerään yhä taulukkoon, mutta viime vuoden seurasin toisenlaisen roskan kerääntymistä, nimittäin kaiken sen paperiroskan jota pusketaan postiluukun kautta.

Keräsin kaiken minulle tilaamatta tulevat mainoslärpäkkeet, paikallislehdet ja sensemmoiset. Joka kuun lopussa heitin pinon vaa’alle, kirjaten määrän muistiin. Yhteensä vuoden aikana on kämppääni tungettu hiukan yli 28 kiloa paperimateriaalia jonka olen vienyt paperinkeräykseen.

Kesä- ja heinäkuun yhteistulos on korrekti (1,4 + 0,8 kiloa), mutta johtuen siitä, että olin toisaalla, on jako kuukausien välillä hiukan sattumanvarainen. Erottelin juhannusviikosta lähtien kerääntyneen roskapostin heinäkuun loppupuolella sen mukaan mitä mainokset ilmoittivat voimassaoloajakseen.

Huhtikuun mainosmäärässä on mukana Bilteman katalogi joka painoi mukavat 0,45 kg ja elokuun mainoskasassa on mukana Ikean vastaavan painoinen järkäle. Ilman näitä kuvastoja kyseiset kuukaudet putoisivat alle 3 kilon viivan ja marraskuu näyttäytyisi selkeästi aktiivisimpana mainostuskuukautena.

Graafi josta käy ilmi mainospostin kuukausittainen määärä vuonna 2012
Vähän yli 28 kiloa paperia vuodessa.

Taidan jatkaa näitä yhden asian seuraamisia tänäkin vuonna. Eli vuoden kuluttua tulee taas joku käppyrä, eikä se ole vieläkään askelten määrä.

Musiikkia muovimuodossa

Ostin CD:n. Ihan aidon oikean fyysisen esineen. Se tuli postissa. Royal Mail luki kuoren päällä. Tyylikkäämpi nimi kuin vastaavalla kotimaisella toimijalla.

Olin hankkinut levyn jo etukäteen, ennen kuin se julkaistiin. Olen fani. Bändin nimi on The Tangent. Olen ollut mukana rahoittamassa bändin edellistä levyä. Tätä en. Tähän bändillä oli kiva idea: Pitävät soolokilpailun. Paras soolo pääsee levylle. Hyvä oli voittaja. Bändi on myös aktiviinen Facebookissa. Hyvä meininki. Ja musiikkia minun mieleeni.

Hieno tunne se, kun postissa viimeinkin tulee levy jota on odottanut. Tähän ei verkon kautta ostetut fileet kykene. Suojamuovin kuoriminen. Kannen avaaminen ensimmäistä kertaa. Pieni vihkonen ja kas, levy-yhtiön ylläri: ilmaisia biisejä verkon kautta. Kiva. Levy läppäriin ja musiikin siirto mukana kulkevaan soittimeen. Sopivasti juuri eilen sain viimeisimmän kirjan kuuneltua (joka oli täynnä brittisarkasmia ja täyttä asiaa). Olen kyllä kuullut jokusen biisin jo tältä uusimmalta verkossa, mutta en kokonaisuutta. Matkalla koululle tänään kuuntelen levyn. Paitsi, että kävely ei kestä läheskään niin pitkään kuin levy. Ehkä pitää kävellä hitaasti. Comm on levyn nimi.

Niistä kymmenestä ilmaisesta biisistä joita levy-yhtiö, Inside Out Music, tarjoaa, on minulla jo kuusi entuudestaan. No, neljä on ihan jees, kun ei osannut yhtäkään odottaa.

*

Hevosista puheen ollen. Tietääkö joku jotain ohjelmaa jolla voisi näppärästi kertarykäyksellä yhdistää iTuneksessa tupla-albumit yhdeksi niin, että tiedot kappalenumeroinnista ja biisien määrästä pysyisi loogisena? Jotenkin koko ajatus tupla- tai tripla-albumijaosta kompuutterissa on vähän hölmö kun jako johtuu muoviläpysköistä (eihän CD:lläkään ole vinyylin A ja B puolta erikseen [edes mainintana biisilistassa, enää]).

Moo on hyvä

Kirjoitin kolmisen viikkoa sitten, miten Posti/Itella lähetti takaisin tilaamani paketin, kun säilyttävät paketteja tuloviikon sekä kaksi seuraavaa (joka aika usein riittää, mutta loma-aikoina ei niinkään).

Olin siis tilannut moo.comista pieniä kortteja, joilla ajattelin ripotella tietoisuutta kirjastani ympäri Englantia, jonne olin matkalla.

Mitä en edellisessä kirjoituksessa maininnut (mutta josta päätin kirjoittaa jos homma toimii) on se, että kun olin varmistanut ettei postitoimistossa todellakaan enää ole pakettiani, otin yhteyttä Moon asiakaspalveluun: Lähetin keskiviikkona (14.7.) Moolle kertomuksen siitä mitä oli tapahtunut ja, koska tarvitsin tilaamani kortit matkalle Englantiin ja Moon euroopan toimintojen sijaitessa sopivasti Yhdistyneissä kuningaskunnissa, kysymyksen josko voisivat lähettää palautetut korttini mahdollisesti siihen hotelliin Lontoossa jossa tulen asuskelemaan jokusen päivän ajan.

Saman päivän aikana, ennen kuin asiakaspalvelu ehti vastata, sain Moolta automaattisen viestin: Olivat huomanneet, että jotain häikkää näyttäisi olevan enkä nähtävästi ole saanut korttejani. Pyysivät ottamaan yhteyttä asiakaspalveluun. Tämänhän olin jo tehnyt, joten jäin odottelemaan.

Vielä samaisen keskiviikon aikana, asiakaspalvelusta vastattiin. Kertoivat, että voivat lähettää uudet (!) kortit hotelliini Lontooseen pikapostina (ilman lisäkuluja), jolloin niiden pitäisi saapua perille ollessani paikan päällä. Eivät uskaltaneet vedenpitävästi luvata korttien ehtivän perille ajoissa, mutta lupasivat yrittää.

Kiitin asiakaspalvelua vuolaasti ja he puolestaan regoivat kiittämällä kiitoksista.

Viikkoa myöhemmin, keskiviikkona 21.7. Lontoossa, kun hotellin pakolliset paperityöt oli tehty ja huoneen avain livahtanut taskuuni, mainitsen vastaanotossa palvelevalle henkilölle, että lähipäivinä tänne saattaa hyvinkin saapua paketti nimelläni. Hämmennykseni oli suuri ja iloni lähes rajaton, kun kävi ilmi, että Moolta olikin jo paketti odottamassa minua. Sain kuin sainkin korttini.

Aivan loistavaa palvelua Moolta! Siellä selvästikin on prosessit kunnossa, asiakkaista oikeasti välitetään ja asiakaspalvelu on todellakin palvelua.

Moo on hyvä.

Älä ole poissa kotoa yli kahta viikkoa

Hiukan yllättävästä suunnasta opin tässä, että ihmisen ei kuulu olla poissa kotoaan yli kahta viikkoa.

Palasin tiistaina hiukan pohjoisemmasta. Siellä mieltä kevensivät monet mukavat ihmiset esiteineistä eläkeläisiin, lyhyet valoisat yöt jollaisista täällä etelämmässä voi vain unelmoida sekä leppoisa ja rauhallinen elämänmeno.

Kävin tullessani illalla läpi postiluukun alle kerääntynyttä mainosviestien ja virallisen postin luomaa värikästä mattoa kun käteeni osui saapumisilmoitus. Jotain vähän suurempaa, sellaista joka ei ole mahtunut postiluukusta, odottaa minua postikonttorissani. Jee, ajattelin, sillä isot lähetykset (kuten paketit) ovat yleensä kivoja.

Sitten huomasin, että postinkantaja oli yrittänyt tunkea isoa lähetystä postiluukustani vain pari päivää sen jälkeen kun olin jättänyt kotimaisemat siirtyessäni hiukan pohjoisemmas, ja koska se iso jokin ei siis mahtunut kapeasta raosta, vienyt lähetyksen postikonttoriin odottelemaan.

Mutta koska Posti (vai Itella?) on keksinyt, että paketteja ja kirjeitä säilytetään vain kaksi viikkoa, oli minulle osoitettu lähetys palautettu lähettäjälle tämän viikon alussa. Viime perjantai oli saapumisilmoituksen mukaan viimeinen säilytyspäivä.

Kävin kuitenkin tänään, keskiviikkona, kysymässä, josko iso lähetykseni vielä olisi Postin hyllyllä. Ei se ollut. Mistä tämä lähetys oli tullut, utelin kassan takana seisovalta postihenkilöltä, mitä minulta on mennyt sivu suun, kysyin? En osaa sanoa, vastasi postihenkilö, tämä on vain hyllykoodi. Missään ei kuulemma ole tietoa siitä, mitä minulle oltiin tuomassa mutta joka lähetettiin takaisin. Ei missään.

Posti pyyhkäisi pois reissullani saavuttamani mielenrauhan ja levollisuuden kertaheitolla; läpsäytti minua kasvoille märällä rätillä ja muistutti, että se on määrännyt ihmiselle maksimiajan poissaololle kotoaan: Kaksi viikkoa.

Vituttaa, raskaasti. Voi saatanan saatana! (Anteeksi, täällä harvemmin kiroillaan, mutta nyt se tuntuu olevan paikallaan.)

Eikö Postilla voisi olla näin loma-aikoina pidempi säilytysaika? Vaikka niin, että Juhannuksesta koulujen alkuun tai kesäkuun alusta elokuun loppuun lähetyksiä säilytetään neljä viikkoa. Miksei voisi, sehän on vain kiinni siitä, haluaako Posti/Itella asian olevan niin. Se olisi joustavaa palvelua.

Entä voisiko Postilla olla lisäpalveluna saapuvista lähetyksistä ilmoittaminen tekstiviestillä? Niin, että saisi tietää paketin tulleen ja voisi sitten ilmoittaa ettei ehdi kahden viikon sisällä hakemaan lähetystä sekä esimerkiksi sitten vaikka rahaa vastaan ostaa lisäsäilytysaikaa? Tottakai voisi, jos Posti/Itella oikeasti sen haluasi olevan niin ja palvella ihmisiä.

Kyllähän minä kuitenkin tiedän tasan tarkkaan minkä minua piti postikonttorissa odottaa. Nyt lähti sitten pari sataa jo maksettua pientä korttia takaisin Moolle. Jyrppii. Uusia kortteja, vaikka nyt tilaisin, en ehdi saada ajoissa. Grr.

Vaikka kokonaanhan ärtymykseni syy ei ole Postin. Lähetyksen arvoitu saapumisaika (Moon arvio) – jonka lähistölle olin ajoittanut matkaltani paluun – oli viime perjantai, heinäkuun 9. (joka siis olikin oikeasti lähetyksen viimeinen säilytyspäivä). Taitaa olla ensimmäinen kerta kun pari viikkoa etuajassa tullut tilaus oikeasti harmittaa (ja siksi harmittaa monikertaisesti).

Tähän loppuun mielikuvaharjoitus: kuvitelkaa tähän paljon rumia sanoja.


Tarina jatkuu: Moo on hyvä.

Itella ja kadut Ruotsissa

Päivitin osoitekirjaa. Tarvitsin postinumeron, kävin hakemassa.

Itellan postinumerohaku ja Ruotsin lippu

Ensimmäinen ajatus: Häh, onko Ruotsissakin Postikatu? Toinen ajatus: Jaa, se on varmaan siellä Ruotsin Helsingissä (hehe).

Mutta sitten ihan oikeasti: Ei näin! Lippu ei ole symboli kielelle.

Lippu voi hyvinkin olla kansakunnan tai valtion symboli. Lipun käyttäminen kielen symbolina on niin suunnittelun kuin toteutuksen näkökulmasta lähinnä laiskuutta, ehkä osaamattomuutta mutta useimmiten se on vaan tyhmyyttä.