Luuri 14 vuotta sitten

Kaivelin vanhoja valokuviani, kävin läpi digitaalisia kenkälaatikoitani. Hain tukea epävarmalle muistikuvalle. Löysin mitä etsin. Mutta kuten niin usein kenkälaatikoita kaivellessa löytyy aina jotain muutakin. Tällä kertaa löysin kuvan puhelimesta, siitä nokialaisesta, joka oli käytössäni 14 vuotta sitten: Nokia 6600.


Nokia 6600

Haloo haloo

Harvojen asioiden äärellä tunnen itseni niin epävarmaksi kuin älypuhelinten puhelinapplikaatioissa. Mulla ei koskaan oikein ole kunnon varmuutta siitä mihin siellä sormella sörkkiminen johtaa. Joskus numeroon osuminen johtaa puhelun tekemiseen. Joskus numeroon osuminen avaakin jonkun valikon tai jotain. Ja kun kuvittelen juurikin sitten muokkaavani jotain puhelinnumeroa, mitään ei tapahdu, paitsi että yhtäkkiä huomaankin soittavani jonnekin mihin ei pitänyt.

Dear Eki, olenko ainoa jolle nämä älypuhelinten puhelinohjelmat ovat epäloogisia? Vai olenko vaan niin vanha, puhelinmenneisyyden vanki, etten osaa?

Reitti ja reitti

Kävin pienellä iltalenkillä. Otin mukaan kännykän kokeillakseni miten hyvin Sports Tracker mittaa matkan. Alla olevassa kuvassa olen punaisella merkinnyt sen kolmen kilometrin pätkän jonka hölkätä huohotin. Keltaisella kuvassa näkyy hiukan yli kilometrin pituinen kahden käännöksen viiva joka loppuu Humallahden rantakaislikkoon: tämä on se miten puhelimeni GPS saman matkan tulkitsi.

Lenkki ja miten puhelimen GPS sen koki

Millainenkohan antennipäähine pitäisi olla lisävarusteena, että saisi reitin hiukan tarkemmin rekisteröityä?

Lasersäteitä raitiovaunussa

Tapanani on seistä ratikassa, mutta tällä kertaa istahdan koska reppuni on todella painava, täynnä kaikenlaista jota tarvitsen tänään opetusta varten. Ajankuluksi kaivan esiin kännykän ja räplään siinä vähän Facebookkia ja pällistelen uutisotsikoita. Huomaan miten partainen hiukan nuhjuisen oloinen mies katselee minua vähän matkan päästä.

Hetken kuluttua vaihdan paikkaa, siirryn johonkin missä on vähemään hajuhaittaa. Ehdin hädin tuskin painaa takapuoleni penkille kuin minua katsellut partainen mies ilmestyy vierelleni. Nostan katseeni ja mies alkaa puhumaan, ihan rauhallisesti ja asiallesti.

– Oletko huomannut, kysyy mies osoittaen puhelinta, miten puhelimesi lähettää säteitä?

Mietin sekunnin murto-osan mitä vastaan ja mielessä käy asian myöntäminen, koska tottahan laite lähettää kaikenlaisia radioaaltoja, mutta en ehdi sanomaan mitään ennen kuin mies jatkaa.

– Teräviä säteitä jotka tuntuu pahalta kun ne osuu päähän tai sydämeen, tarkentaa partasuu, kuin lasersäteitä.
– Enpä ole semmoista kyllä huomannut, vastaan hiukan pöllämystyneenä.
– Kannattaa viedä puhelin huoltoon tarkistettavaksi, neuvoo mies ja poistuu paikalta.

En katsonut sen tarkemmin minne mies meni, mutta oletan tämän siirtyneen taaemmas ratikassa, mahdollisimman pitkälle pois lasersäteitä ampuvasta puhelimestani.

– Kiitos vinkistä, vastaan.

Hetken mietin, pitäisikö laittaa puhelin taskuun. En kuitenkaan tee sitä. Päätän jatkaa lasersäteiden ammuskelua ympäri ratikkaa kirjoittamalla muistiin äsken tapahtuneen. Ziu! Ziu!

Puhelinääniä

Jännästi tuli mieleen semmoinen menneiden aikojen kiusa. Muistatteko sitä kun kännykät olivat jotenkin uusi asia? Silloin istuivat ihmiset julkisilla paikoilla soitellen läpi puhelimiensa kaikki soittoäänet, vertaillen omiaan toistensa vastaaviin ja miettien mikä noin tusinasta melkein erilaisesta piipityksestä sopisi parhaiten siihen millaisena itsensä kuvittelee. Siinäpä ambienssi jota en kaipaa.

Mutta tulipa tuo mieleen siksi, että viereisessä pöydässä istui kaksi pukumiestä ja yksi pukunainen virittämässä puhelintensa herätystoimintoa, siinä samalla käyden läpi erilaisia ääniä. Onneksi kyseessä oli mukavan rauhalliseseti herättäviä ääniä kuten linnunlaulua metsässä tuulen suhistessa puiden latvoissa.

Miksei minun puhelimessani ole tuollaisia herätysääniä? Haluaa.

Muminaa muminaa

Puhelin soi. Numero näkyy, mutta tuntematon se on.

– Halloojaa.
– [Muminaa muminaa] tässä terve!
– Ööö.. terve?
– Onko sulla kotona internetliittymä?
– Tota, anteeks mutta kuka soittaa ja mistä?
– [muminaa muminaa] Saunalahdelta. Onko sulla kotona internetliittymää?
– Ai Saunalahdelta, jaha. No, onhan mulla.
– Onks lanka, langaton vai mokkulalla?
– Kaapelihan se.
– No paljonko sä siitä maksat?
– Kuule, en mä osta sulta mitään.
– Emmä oo myymässä mitään. Mitä sä maksat sun internetliittymästä?
– Eiköhän lopeteta kuule tää puhelu tähän?

Jotain se siellä sanoi vielä kun painoin punaista nappia, semmoiset 53 sekuntia vastaamisesta.

Miksi minä kertoisin jollekin oman ja edustamansa firman nimen epäselvästi mumisevalle yli-innokkaalle myyntireiskalle mitä minä maksan nettiliittymästä? Mistä edes tiedän, onko se oikeasti joku reiska? Mun näkökulmasta se voisi olla mikä tahansa mumiseva pöljä kyselemässä kaikenlaista joka ei sille kuulu.

Elektrisiteettiä, komissaario iPod

Huomasin tänään lähtiessäni ulos nauttimaan loistavasta talvipäivästä, että iPodin akussa ei hirveästi ollut virtaa jäljellä ja nappasin siksi reppuuni mukaan, joskus aikanaan hankkimani halvan, mutta ihan näppärän mikälie nobrand -iPodilaturin. Kun sitten tuli sopiva tauon paikka (eli soittimeni lakkasi soittamasta) tepastelin kahvilaan jossa tiesin olevan sähköä tarjolla.

(Tästä ei muuten ole hirveästi aikaa, kun valitsin kahvilani usein sen mukaan, että oliko siellä nettiä tarjolla vai ei, mutta nykyään [mobiilidata ja silleen] preferoin kahviloita jotka eivät nuukaile sähkön suhteen.)

Siinä sitten kaffetta hörpiskellessä iskin iPodilaturin seinään, kaapelin soittimeen ja… yllätyin. En ole tätä laturia käyttänyt kesällä hankkimani uuden iPodin kanssa, vasta kun nyt ja kuinkas kävi? Tietenkin näin: ”Charging is not supported with this accessory”. Ei voittoa, ingen vinst.

Mietin hetken hiljaa mielessäni kaikenlaista mitä en tässä viitsi toistaa, paitsi tämän: Onko tässä nyt joku Applen erityisplugijuttu jolla pakotetaan ostamaan lisää laitteita vai tunnistaako iPodi laturin esimerkiksi väärän muotoista sähköä syöttäväksi, sellaiseksi joka saattaisi rikkoa delikaatin elektroniikan soittimen sisuksista?

Oli miten oli, flaneeraukseni kauniissa talvisäässä ohjautui kahvin jälkeen, ympäristön ääniä kuunnellen, kohti monen muunkin suosimaa sunnuntaikohdetta, eli Verkkokauppa.comia. Ja miksipä ei? Ei minulla mitään muutakaan tiettyä määränpäätä ollut. Samalla voisin katsoa, millaisissa hinnoissa ovat autolaturit kännykälleni.

Kaupassa sitten kaapeleita ja latureita katsellessani pääni yläpuolelle, aivan kuten sarjakuvissa, syttyi valo, tosin hitaasti kuin energiasäästölamppu. Ajatusprosessiani voisi kuvailla näin: USB. USB? WTF, DERP: USB! OMG, USB, LOL!

Suomennettuna tuo tarkoittaa kutakuinkin sitä, että kännykkäni lataus hoituu USB:n kautta ja puhelimen mukana tuli pistorasiaan laitetettava USB-adapteri. Myös iPodin voi ladata USB:n kautta (tietenkin). Voisiko siis soittimen mukana tulleen USB-johdon iskeä puhelimen USB-adapteriin? Käy ilmi, kun pääsin kotiin kokeilemaan teoriaani, että voi. Kätevää (ja rahaa säästävää :) – en siis tarvitsekaan erillistä laturia iPodille. Näin helpottui myös joskus hankittavan autolaturin valinta: siinä pitää olla paikka USB-liittimelle (tai kahdelle).

Kuinkas en en ole tätä aikasemmin tajunnut? No siksi, että olen tottunut siihen, että joka laitteella on oma laturinsa. Kännykkä, kamera, partatrimmeri, mitäniitänyton… Ja kun sellaiseen tottuu niin sitten ei huomaa muutosta vaikka se pukeutuisi pari numeroa liian pieniin neonvihreisiin tangoihin ja tanssisi macareenaa nenän edessä. Jokohan Nokia muuten on, kuten Berliinin Web 2.0 Expossa vuonna 2007 niin lupailivat, siirtynyt kännyköissään USB-lataukseen?

Migraatioita

Vaihdoin siis puhelinta. Aina kun olen vaihtanut puhelinta, huomaan käyttäväni yllättävän paljon aikaa yhteystietojen siivoamiseen. Tämä johtuu osittain siitä, että on hyvä käydä läpi mitä on vuosien mittaan kerännyt ja tarkistaa mikä on kuranttia ja mikä ei. Heittää pois turhat, päivittää ne jotka pitää päivittää (eivät taida esimerkiksi vanhat @satama.com-osoitteet toimia enää ;).

Osittain yhteystietojen siivoaminen johtuu pakosta. Siitä pakosta, että synkkaus ei oikein toimi kuten sen olettaisi toimivan ja siitä syntyy lisätyötä.

Onnistuin kyllä synkkamaan tiedot tietokoneelta pilveen ja pilvestä kännykkään. Ilokseni huomasin, ettei mitään kadonnut, päin vastoin, yllättäen minulla on yhteystietoja pilvin (!) pimein: Tuplaa, triplaa ja vaikka mitä versiota ja mistä lie löytynyttä. Kaiken lisäksi aina kun muutan jotain tietoja joko pilvessä tai tietokoneella ja synkkaan, sitä enemmän minulla on yhteystietoja. Argh. Vielä mukavammaksi asian tekee se, että yhteystiedoissa ovat osoitteet tuplaantuneet (joillain, ei kaikilla) ja syntympäivät kadonneet (joillain, ei kaikilla).

Yhteystietojen ja synkkausasetusten kanssa tulee siis olemaan puhdetta ja näprättävää vielä pitkäksi aikaa, mutta kyllä se tästä vielä.

Helpommin kävi Delicious-kirjanmerkkieni kanssa, joita tuossa vähän aikaa sitten pähkäilin.

Päätin ottaa käyttöön Evernoten, koska se syö kirjanmerkkejä, osaa jakaa niitä ja, mikä parasta, toimii myös muistikirjana eri päätelaitteilla.

Kirjanmerkkien siirtäminen onnistui näppärästi Evernoten Noteworthy-blogin Making the transition from Delicious to Evernote-jutun kommenteista löytyneellä kätevä Applescriptillä, jolla Deliciouksesta html-tiedostona tietokoneelle tuodut kirjanmerkit sai siirrettyä Evernoteen niin, etteivät alkuperäiset asiasanat tai luomispäivämäärät muutu. Nice.

Evernote toimii minulla myös ostoslistana jota voin päivittää aina kun on tarvetta, riippumatta missä olen (tällaista olen kaivannut jo pitkään).

Ostolistana kokeilin aluksi Mobisle Notes -applikaatiota, joka joka synkkaa Google Docsiin, mutta se ei ollut erityisen kätevä ja kun siirsin kirjanmerkit Evernoteen, ei ollut järkeä pitää yksiä muistiinpanoja yhdessä paikassa ja toisia toisaalla.

Että semmoista kaikkea.