skrubu

Jatkopohdintaa jutulle Sika, säkki ja datamaksu.

Tuli eilen mieleen toinen (ei auto-)analogia kännyköiden datamaksulle: Tiedät kyllä paljonko perunat maksavat per kilo, mutta et tiedä montako kiloa niitä sinulle tullaan toimittamaan ja näet lopullisen hinnan vasta kun kaupat on tehty, perunat toimitettu ja saat laskun postitse. Ostaisitko? Olisiko laillinen tapa käydä kauppaa?

Ja tuosta analogiasta mieleen, että tällainen datamaksumallihan tarkoittaa sitä, että kuluttaja maksaa kyllä sisällöstä, mutta rahahan ei mene perunoiden viljeliöille vaan (jälleen kerran) niille jotka mahdollistavat perunoiden siirtymisen paikasta A paikkaan B.

Ja koska kuluttaja jo mielestään maksaa sisällöstä, miksi ihmeessä hänen sitten pitäisi vielä maksaa siitä erikseen viljeliöillekin? Eli jos hesarin etusivun lukeminen kännykällä maksaa noin 6 euroa, miksi ihmeessä hesarille pitäisi maksaa vielä jotain lisähintaa per juttu?

Tämähän johtaa vääjäämättä siihen, että mediatalojen pitäisi ottaa sisällön tuottajan ohella sisältöön pääsemisen mahdollistava rooli jotta ne saisivat rahaa tekemistään ja julkaisemistaan sisällöistä.

Monet mediatalot huutavat Googlen olevan ahne varas ja iilimato joka imee viimeisetkin sentit pienten sisällöntuottajaparkojen taskuista omaan pohjattomaan pahuuden kaivoonsa, mutta kyllähän mediatalojen pitäisi myös älähtää siitä, miten operaattorit saavat joulupöytäänsä silavat, sikarit ja vuosikertakonjakit muiden tekemällä sisällöllä aivan samaan tapaan kuin Google.

Miettikää sitä, että jos minä ilman datapakettisopimusta surffaan Elisan liittymällä mobiilisti hs.fi:tä, saattaa Elisa saada siitä alle viikossa minulta saman verran rahaa kuin mitä hesarin vuosikerta maksaa.

Tämä on jatkoa jutulle Parin euron heitto.

Sähköpostimies polki eilen inboxiin vastauskirjeen Help Deskiltä, otsikolla Ratkaisu palvelupyyntöön.

Kertoivat, että että luottokortin tiedot haetaan kahdesta eri kannasta. Sisäänkirjautumisen jälkeen näkyvällä sivulla tiedot tulevat ajantasaisesti Luottokunnan järjestelmästä ja Kortin tapahtumat -sivun tiedot tulevat pankin omasta kannasta. Tämä järjestely saattaa toisinaan näyttää eri summia eri sivuilla.

Kiitin vastauksesta, mutta huomautin, ettei se tarjonnut selitystä 1,98 euron heittoon sillä vaikka nollasin luotto-osuuden olivat molemmat summat muuttuneet maksetun määrän verran mutta heittoa oli kuitenkin samat 1,98 ja, että nimenomaan etusivulla oleva summa oli se joka näytti väärin (eli se tieto joka tulee Luottokunnalta). Pyysin Help Deskiä selvittämään mysteerin ja palaaman pikaisesti.

Tänään sain uuden ratkaisun.

Käy ilmi, että jostain syystä iTunes Store on viime kuussa tehnyt 1,98 euron varmennuksen kortiltani, mutta maksu onkin ollut vain 0,99 (ostinhan vain yhden biisin). Kyseinen varmennus on jäänyt ”roikkumaan” (lainausmerkit ovat Help Deskin käsialaa) verkkopankkiin ja poistuu sieltä kuulemma automaattisesti.

Tämä jälkimmäinen ratkaisu kuulostaa jo sen verran uskottavalta, että tyydyn siihen ja lopetan Help Deskin kiusaamisen, etenkin kun summat nyt täsmäävät ja vastaukset ovat tulleet ihan mukavan nopeasti.

En voi kuitenkaan olla ihmettelemättä, miten tuommoinen varmennus voi jäädä noin vaan ”roikkumaan” kortilleni usean viikon ajaksi. Systeemissä on jotain mätää.

Olin tässä viikolla nollaamassa luottokortin luotto-osuutta ja pomppiessani siellä täällä pankkini digikonttorissa huomasin jokin tuntuvan väärältä. Aluksi en oikein tajunnut mikä mätti, mutta pienen hetken kuluttua huomasin miten yleensä aika heikosti toimiva laskupääni oli huomannut erheen.

Riippuen hiukan miltä verkkopankin sivulta katsoin korttini luottotietoja, oli kortin käytettävissä oleva summa eri. Yhdellä sivulla pankkini kertoi minulle yhtä, toisella sivulla se kertoi jotain muuta.

Laskin, että eroa on 1,98 euroa. Sinänsä pieni summa, mutta kuitenkin. Kai nyt pankin pitäisi olla hiukan tarkempi – heillä, jos joilla, pitäisi olla rahantajua. Tai ainakin näin voisi kuvitella.

Lähetin pankilleni kysymyksen asiasta. Ihmettelin miten voi olla, että luottokortin käytettävissä oleva summa vaihtelee riippuen siitä millä sivulla on. Omat raha-asiat ovat kuitenkin aika tärkeitä, ja pienetkin epäselvyydet vähentävät luottamuksen tunnetta. Pyysin pankkiani poistamaan epäilyni.

Nollasin kuitenkin korttini luoton sen summan mukaan joka ilmoitettiin sillä sivulla jolla on kortin tiedot.

Pari päivää myöhemmin käväisin verkkopankissani ja huomasin, että luottokorttini ei ollut nollaantunut vaan, että sen käytettävissä oleva summa on… kas kas… 1,98 euroa vähemmän kuin maksimiluotto. Tämä tieto siis verkkopankin etusivun mukaan. Kuitenkin sillä sivulla, jolta löytyy luottokortin tarkemmat tiedot, luotto-osuus on nolla. Hämmentävää.

En voi ymmärtää miksi luottokortin tiedot olisivat eri rippuen millä sivulla satun olemaan. Mitä syytä etusivulla on verottaa luottokortiltani 1,98 kun luottokorttisivu ei sitä tee? Jos olisin kovasti foliohattuteoriamiehiä voisin miettiä, että 1,98 euroa per luottokorttiasiakas tekisi aika kivan summan rahaa jolla voisi tehdä kaikenlaista näinä synkkinä lama-aikoina.

Ymmärrän toki, että verkkokaupat sekoilevat (joka tietenkin johtaa siihen, etten luota niihin), mutta verkkopankki? Minun rahani. Minun.

En ole vielä saanut vastausta pankiltani, mutta tänään huomasin luottokortin tietojen korjaantuneen. Missään ei enää näy 1,98 euron vajausta. On oltu viikonlopputöissä huomaan.

Odotan kuitenkin heiltä selvitystä tästä hämmentävästä parin euron virheestä.

Viimeksi kyselin pankiltani miksi verkkopankin etusivulla ei voi näyttää tilitietoja samaan aikaan kuin luottkortin tietoja (vaatii klikkauksen joka lataa sivun uudestaan ja samalla kadottaa tilitiedot näkyvistä, eli voi katsoa joko yhtä tai toista muttei molempia samaan aikaan) sain vastukseksi jotain tyyliin, että se on teknisesti mahdotonta. Surullinen vastaus monella tavalla, eikä vain siksi, että verkkopankissa jo on sivuja joilla näkyy tili- ja korttitiedot samaan aikaan. En ryhtynyt kuitenkaan minulle puhelimen kautta yhteyttä ottaneeneen vanhemman virkailijan kanssa asiasta kiistelemään. Hänelle totuus oli se, että asialle ei voi tehdä mitään. Itse en kuitenkaan oikein uskonut saamaani vastusta.

Toivon todella, että tällä kertaa vastaus on järkevämpi ja edes jollain tasolla uskottava.

Tästä jaikuketjusta johtuen jäin miettimään sisällön maksullisuutta.

Esimerkkinä hs.fi:n digilehti.

Jos ostan paperilehdestä irtonumeron (ma-to 2 €, pe-su 3 €) on se luettavissani niin kauan kun säilytän lehteä. Voin myös leikata sieltä talteen kiinnostavat artikkelit ja ilmoitukset.

Digilehden kertalukuoikeudesta maksan 1 € ja se on voimassa vuorokauden. Jos tämän jälkeen haluan palata lukemaan samoja artikkeleita, joudun maksamaan arkistomaksun (yksi juttu yhtä kallis kuin koko lehden digilehden kertalukuoikeus!). Ja sekin on voimassa vain 24 tuntia.

Haluanko maksaa itsetuhoutuvista artikkeleista? Ei kiitos. Jos maksan sisällöstä, haluan päästä samaan juttuun käsiksi myöhemminkin ilman lisämaksuja. Miksi tyytyisin verkossa huonompaan diiliin?

Entä mitä jos homma menisikin toisella tavalla? Jos unohdettaisiin paperimaailman pinttyneet konventiot ja tehtäisiin homma kanavalle tyypillisin keinoin?

Mielessäni kävi esimerkiksi seuraavanlaisia ajatuksia.

Kun olen rekisteröitynyt hs.fi:n lukijaksi ja maksan irtonumerosta, pääsen lukemaan vain tiettynä päivänä julkaistuja artikkeleita. Nämä artikkelit, joista jo olen maksanut, jäävät minulle luettavaksi myöhemminkin, omaan kirjastooni. Toiminnallisuus on sama kuin esimerkiksi Audiblessa. Tällainen saisi minut ostamaan irtonumeroita useammin (verrattuna siihen, etten osta niitä nyt yhtään).

Voin merkitä, asiasanoittaa, kommentoida ja järjestellä yksittäisiä artikkeleita omaan leikekirjaani, sillä kaikki artikkelit lehdessä ei varmaankaan kiinnosta. Voin siis kerätä itseäni kiinnostavat jutut yhteen paikkaan. Näiden perusteella hs.fi voi suositella minulle muita vastaavia artikkeleita, ehkä jopa toisinaan muistuttaa minua meileitse uusista artikkeleista jotka voivat kiinnostaa. Tällainen on palvelua ja saa minut palaamaan useammin verkkosivulle ja houkuttelee myös ostamaan lisää artikkeleita. Palveluntarjoajan on myös helpompi kohdistaa mainontaa juuri minulle.

Voin myös jakaa lukuoikeuksia muille. Nämä lainaoikeudet ovat aikarajoitteisia, mutta aikarajoitus lähtee tikittämään siitä kun kutsuttu henkilö ensimmäisen kerran saapuu artikkeliin, ei siitä kun minä lähetän kutsun. Se, että pystyn jakamaan tietoa muiden kanssa pitää keskustelun käynnissä vaatimatta kaikkia maksamaan sisällöstä.

Yksittäisen arkistossa makaavan jutun hinta on rekisteröityneelle lukijalle halvempi kuin kokonaisen irtonumeron hinta. Rekisteröityneenä minua ei pidä myöskään rangaista jos en halua ostaa koko digilehteä irtonumerona, voin ostaa yksittäisiä tuoreita (ei siis arkistossa olevia) juttuja alennetulla hinnalla. Tällainen luo minulle illuusion siitä, että hs.fi välittää sitoutumisestani palveluun.

Edellä mainituissa ajatuksissa on sellaista jota odottaisin näkeväni nykyajassa elävän joukkotiedotusvälineen verkkosivuilla – etenkin jos he toivoisivat saavansa minulta, eikä vain mediatilan ostajilta, rahaa. Maksan palvelusta, joustavuudesta ja siitä, että koen palvelun itselleni hyödylliseksi.

Kun bussia odottelee eikä se koskaan tule ja sen jälkeen kaivaa netistä, että bussivuoroja jää ajamatta kuljettajapulan vuoksi, on naurussa pitelemistä kun sen jälkeen lukee jutun siitä, että bussiliput uhkaavat kallistua.

Näin julkisissa matkustavan näkökulmasta tämä vaikuttaa siltä, että mitä heikommaksi palvelu muuttuu, sitä enemmän siitä nyhdetään fyrkkaa. Kohta bussiliput varmaan maksavat 10 euroa ja bussilinjoja on vain yksi, joka sekin ehkä kulkee kerran päivässä.