Lasersäteitä raitiovaunussa

Tapanani on seistä ratikassa, mutta tällä kertaa istahdan koska reppuni on todella painava, täynnä kaikenlaista jota tarvitsen tänään opetusta varten. Ajankuluksi kaivan esiin kännykän ja räplään siinä vähän Facebookkia ja pällistelen uutisotsikoita. Huomaan miten partainen hiukan nuhjuisen oloinen mies katselee minua vähän matkan päästä.

Hetken kuluttua vaihdan paikkaa, siirryn johonkin missä on vähemään hajuhaittaa. Ehdin hädin tuskin painaa takapuoleni penkille kuin minua katsellut partainen mies ilmestyy vierelleni. Nostan katseeni ja mies alkaa puhumaan, ihan rauhallisesti ja asiallesti.

– Oletko huomannut, kysyy mies osoittaen puhelinta, miten puhelimesi lähettää säteitä?

Mietin sekunnin murto-osan mitä vastaan ja mielessä käy asian myöntäminen, koska tottahan laite lähettää kaikenlaisia radioaaltoja, mutta en ehdi sanomaan mitään ennen kuin mies jatkaa.

– Teräviä säteitä jotka tuntuu pahalta kun ne osuu päähän tai sydämeen, tarkentaa partasuu, kuin lasersäteitä.
– Enpä ole semmoista kyllä huomannut, vastaan hiukan pöllämystyneenä.
– Kannattaa viedä puhelin huoltoon tarkistettavaksi, neuvoo mies ja poistuu paikalta.

En katsonut sen tarkemmin minne mies meni, mutta oletan tämän siirtyneen taaemmas ratikassa, mahdollisimman pitkälle pois lasersäteitä ampuvasta puhelimestani.

– Kiitos vinkistä, vastaan.

Hetken mietin, pitäisikö laittaa puhelin taskuun. En kuitenkaan tee sitä. Päätän jatkaa lasersäteiden ammuskelua ympäri ratikkaa kirjoittamalla muistiin äsken tapahtuneen. Ziu! Ziu!