Pystyvideovaroitus

Jos olet sellainen henkilö, ettet kestä pystyvideoita, kannattaa sinun pysyä kaukana Taidehallista 26.5.–5.8.2018 välisenä aikana, eli kun siellä on IC-98: 2016–2018 -näyttely. Siellä on meinaan monta metriä korkeita pystyvideoita pari kappaletta. Jos taas et pode irrationaalista kuvaorientaatiofobiaa, mene Taidehalliin katsomaan todella hienoja teoksia.

Nykytaidetta katsastamassa

Kävin katsomassa mitä Kiasmassa oleva ARS17 piti sisällään. ARS-näyttelyt ovat, kuten Kiasman sivuilla kerrotaan, “suuria kansainvälisen nykytaiteen katsauksia”.

Pitää käydä vielä jokunen kerta töitä katsomassa (kiitos museokortin), jotta uskaltaa olla varmasti jotain mieltä, mutta ensivaikutelma oli aika haalea (tämän kirjoitettuani, on minun heti myös huomioitava, että laimeus voi toki johtua havainnoijan omasta laimeudesta).

Kiasmaa kierrellessäni ja teoksien äärelle pysähtyessäni pohdin miten jokin vau ja ooh jää puuttumaan. Odotinko liikaa? Ehkä. Olenko nähnyt jo ihan tarpeeksi digitaalisesti generoituja ja luonnottomasti liikkuvia ihmishahmoja? Ehkä. Jos olisi vuosi 1995 ja tämä olisi ARS, olisin innoissani. Nyt on 2017 enkä oikein osaa havainnoida esillä olevasta uuden, tai nykyajan, tuntua. Eikö näitä jo ole nähty?

Mutta ei kokemus huono ollut. Joukossa oli ihan mielenkiintoistakin, kuten Hito Steyerlin How Not to be Seen: A Fucking Didactic Educational .MOV File (2013) ja Melanie Gilliganin The Common Sense (2014). Myös Nandita Kumarin lasipullot (2012, 2013, 2016) sekä Tuomas A. Laitisen Receptor (2017) jättivät positiivisen jäljen mieleen. Ja olihan se possua syövä jänis aika ihana.


Jon Rafman: L’Avalée des avalés (The Swallower Swallowed: Rabbit/Pig), 2016

Ehkä odotan tila-aikateoksilta vähemmän piinaavaa hitautta ja raskassoutuisuutta – sitä kun oli ihan tarpeeksi jo 90-luvulla (aikaa käytetään säästelemättä, sitä tuhlataan kuin olisi muka jokin ikuisuus josta voisi ammentaa). Ehkä digitaalisuus digitaalisuuden vuoksi tai internet koska internet ei riitä. Voiko olla, että odotin jotenkin enemmän punkperkeleinyourface -asennetta? Jotain semmoista joka ravisuttaisi, herättäisi kuin märkä rätti naamaan aamulla? Ehkä.

Onhan tuo ARS17 silti nähtävä uudestaan. Olisi tyhmää antaa periksi yhden kerran jälkeen. Se, jos mikä, olisi niin itsensä kuin taiteen aliarvioimista.

No, voin kuvitella jonkun tämän jälkeen kysyvän, mikä sitten tuntuu uudelta ja nykyaikaiselta? Johon vastaan linkillä teokseen, joka inspiroi kirjoittamaan tämän tekstin. Teokseen, joka mielestäni on oikeasti tässä ja nyt, monin tavoin: When Pixels Collide. Lue ja pohdi.

PS.
Suositus: Pia Salo TM-galleriassa 23.4. asti!

Kaikki ei ole

“Everything in life is art” julisti joku kvasisyvällinen hömppäteksti Googleplussan puolella. Jos oikeasti on tätä mieltä, on silloin pidettävä esim. nälänhätää, tyttöjen epätasa-arvoista kohtelua koulutuksen suhteen ja etnistä puhdistusta taiteena. On niitä, joiden mielestä jopa syyskuun 11. WTC-isku on taidetta.

Itse en vaan oikein kykene ajattelemaan kaikkea taiteena ja muutenkin tuollainen yleistäminen ilman aivoja luo mielestäni tyhmyyden ilmapiirä. Siinä on mainosmaailmasta tuttua logiikkaa, jonka periaate on vetää mutkat suoriksi ilman älyllistä pohjaa. Se on samaa typeryyttä, kuin jokin aika sitten Twitterissä näkemäni julistus joka väitti, että “photography is poetry”. Pyh ja höh. Tuohan on sama asia kuin se, että väittäisi kirjoittamista runoudeksi. Toki osa kirjoittamisesta on runoutta. Samoin osaa valokuvauksestakin voi pitää runoutena. Mutta kaikki ei ole runoutta. Kaikki ei ole myöskään taidetta.

Moinen aika

Kun Claire Ahon kuvia oli esillä Taidehallissa pohdin, miten aika karsii mainosvalokuvista merkityksiä ja samalla luo uusia. Mainostettavat tuotteet katoavat markkinoilta, yritykset kaatuvat ja muoti muuttuu, mutta kuvamateriaali jää. Joissain tapauksissa mainoskuvat siirtyvät kaupallisesta käyttökuvasta taiteen kontekstiin. Niitä katsotaan eri silmin, tulkitaan eri lähtökohdista, ymmärretään toisin vaikka kuvat eivät sinänsä ole miksikään muuttuneet.

Tämä tuli mieleen kun näin vanhan Jallun antikvariaatin ikkunassa. Aika vaikuttaa pornoonkin, mutta ymmärretäänkö se eri tavalla?

Jallu, kymmenen euroa
Kymppillä

Kyldyyrirundilla

Martti Jämsän valokuvat Virka Galleriassa saivat minut tänään oikein hyvälle tuulelle. Hienoa ympäristön tarkkailua ja ainakin minun makuuni sopivaa huumoria. Näyttely jatkuu 28.3. asti.

Martti Jämsä Virka Galleriassa
Hyvä näyttely.

Toinen erittäin piristävä näyttely oli Lasten kaupunki Sederholmin talossa. Tällainen nostalgikko kuin minä sai hyvän annoksen mennyttä maailmaa näyttelystä. Tämän lisäksi hienoa on se, että näyttelyssä saa koskea tavaroihin (ei ihan kaikkiin mutta moniin) ja näyttelyssä olikin hyvä meininki kun vaahtosammuttimen kokoiset tyypit saivat temmeltää ja säätää.

Lasten kaupunki Sederhomin talossa
Mainio näyttely.

Näiden kahden näyttelyn jälkeen kävin katsomassa miltä näyttivät tyhjät öiset metroasemat jotka ovat esillä Kaisaniemen metroasemalla. Ihan mielenkiintoisilta näyttivät.

Metrossa
Kostea metro.

Päätin kyldyyrirundini Kiasmaan jonne minut houkutteli Jouko Lehtolan valokuvat. Kovaa kamaa oli, huh. Samalla katsastin Dan Perjovschin piirustusinstallaation josta en oikein osaa sanoa pidinkö vai oliko se vähän heppoinen esitys.

Kiasma
Kiasmasta nähtynä.

Pari näyttelyä

Mainostan tässä paria hyvää näyttelyä. Menkää ja katsokaa!

Galleria Kalleria 14.2.2013 asti – Boys Will Be Boys on seitsemän visuaalisen alan ammattilaisen yhteisnäyttely, jossa on esillä tekijöiden lapsuuden aikaisia piirustuksia ja veistoksia, sekä tämän päivän versiot näistä teoksista. Hauska ja mielenkiintoinen.

Minä avajaisissa.
BWBB-näyttelyn avajaisissa. Valokuvaaja: Timo Sulkamo.

Galleria Huuto 10.2.2012 asti – Kia Oraman valokuvanäyttely Anni, osa 1 kertoo talon tarinaa. Siitä, miten asiat muuttuvat asukkaan vanhetessa ja pois muuttaessa. Siitä, mitä talolle tapahtuu asukkaan kuollessa ja kun talosta huolehtiminen siirtyy sukulaisille. Tyylikäs ja tunnelmallinen.

Kia Orama: Anni, osa 1
Kia Orama, Galleria Huuto.

Taide = tulkinta?

Tänään kävelyllä tuli mieleeni tällainen ajatus. Jos lähtee liikkeelle sellaisesta olettamuksesta, että taide = tulkinta, niin mihin sitä voisikaan päätyä? En pohtinut asiaa sen enempää, kun oli hyvä kirja kuuntelussa, mutta ehkä tuolla ajatuksella voisi hiukan joskus kyllä leikkiä?