Nykytaidetta katsastamassa

Kävin katsomassa mitä Kiasmassa oleva ARS17 piti sisällään. ARS-näyttelyt ovat, kuten Kiasman sivuilla kerrotaan, ”suuria kansainvälisen nykytaiteen katsauksia”.

Pitää käydä vielä jokunen kerta töitä katsomassa (kiitos museokortin), jotta uskaltaa olla varmasti jotain mieltä, mutta ensivaikutelma oli aika haalea (tämän kirjoitettuani, on minun heti myös huomioitava, että laimeus voi toki johtua havainnoijan omasta laimeudesta).

Kiasmaa kierrellessäni ja teoksien äärelle pysähtyessäni pohdin miten jokin vau ja ooh jää puuttumaan. Odotinko liikaa? Ehkä. Olenko nähnyt jo ihan tarpeeksi digitaalisesti generoituja ja luonnottomasti liikkuvia ihmishahmoja? Ehkä. Jos olisi vuosi 1995 ja tämä olisi ARS, olisin innoissani. Nyt on 2017 enkä oikein osaa havainnoida esillä olevasta uuden, tai nykyajan, tuntua. Eikö näitä jo ole nähty?

Mutta ei kokemus huono ollut. Joukossa oli ihan mielenkiintoistakin, kuten Hito Steyerlin How Not to be Seen: A Fucking Didactic Educational .MOV File (2013) ja Melanie Gilliganin The Common Sense (2014). Myös Nandita Kumarin lasipullot (2012, 2013, 2016) sekä Tuomas A. Laitisen Receptor (2017) jättivät positiivisen jäljen mieleen. Ja olihan se possua syövä jänis aika ihana.


Jon Rafman: L’Avalée des avalés (The Swallower Swallowed: Rabbit/Pig), 2016

Ehkä odotan tila-aikateoksilta vähemmän piinaavaa hitautta ja raskassoutuisuutta – sitä kun oli ihan tarpeeksi jo 90-luvulla (aikaa käytetään säästelemättä, sitä tuhlataan kuin olisi muka jokin ikuisuus josta voisi ammentaa). Ehkä digitaalisuus digitaalisuuden vuoksi tai internet koska internet ei riitä. Voiko olla, että odotin jotenkin enemmän punkperkeleinyourface -asennetta? Jotain semmoista joka ravisuttaisi, herättäisi kuin märkä rätti naamaan aamulla? Ehkä.

Onhan tuo ARS17 silti nähtävä uudestaan. Olisi tyhmää antaa periksi yhden kerran jälkeen. Se, jos mikä, olisi niin itsensä kuin taiteen aliarvioimista.

No, voin kuvitella jonkun tämän jälkeen kysyvän, mikä sitten tuntuu uudelta ja nykyaikaiselta? Johon vastaan linkillä teokseen, joka inspiroi kirjoittamaan tämän tekstin. Teokseen, joka mielestäni on oikeasti tässä ja nyt, monin tavoin: When Pixels Collide. Lue ja pohdi.

PS.
Suositus: Pia Salo TM-galleriassa 23.4. asti!

Kaikki ei ole

”Everything in life is art” julisti joku kvasisyvällinen hömppäteksti Googleplussan puolella. Jos oikeasti on tätä mieltä, on silloin pidettävä esim. nälänhätää, tyttöjen epätasa-arvoista kohtelua koulutuksen suhteen ja etnistä puhdistusta taiteena. On niitä, joiden mielestä jopa syyskuun 11. WTC-isku on taidetta.

Itse en vaan oikein kykene ajattelemaan kaikkea taiteena ja muutenkin tuollainen yleistäminen ilman aivoja luo mielestäni tyhmyyden ilmapiirä. Siinä on mainosmaailmasta tuttua logiikkaa, jonka periaate on vetää mutkat suoriksi ilman älyllistä pohjaa. Se on samaa typeryyttä, kuin jokin aika sitten Twitterissä näkemäni julistus joka väitti, että ”photography is poetry”. Pyh ja höh. Tuohan on sama asia kuin se, että väittäisi kirjoittamista runoudeksi. Toki osa kirjoittamisesta on runoutta. Samoin osaa valokuvauksestakin voi pitää runoutena. Mutta kaikki ei ole runoutta. Kaikki ei ole myöskään taidetta.

Moinen aika

Kun Claire Ahon kuvia oli esillä Taidehallissa pohdin, miten aika karsii mainosvalokuvista merkityksiä ja samalla luo uusia. Mainostettavat tuotteet katoavat markkinoilta, yritykset kaatuvat ja muoti muuttuu, mutta kuvamateriaali jää. Joissain tapauksissa mainoskuvat siirtyvät kaupallisesta käyttökuvasta taiteen kontekstiin. Niitä katsotaan eri silmin, tulkitaan eri lähtökohdista, ymmärretään toisin vaikka kuvat eivät sinänsä ole miksikään muuttuneet.

Tämä tuli mieleen kun näin vanhan Jallun antikvariaatin ikkunassa. Aika vaikuttaa pornoonkin, mutta ymmärretäänkö se eri tavalla?

Jallu, kymmenen euroa
Kymppillä

Kyldyyrirundilla

Martti Jämsän valokuvat Virka Galleriassa saivat minut tänään oikein hyvälle tuulelle. Hienoa ympäristön tarkkailua ja ainakin minun makuuni sopivaa huumoria. Näyttely jatkuu 28.3. asti.

Martti Jämsä Virka Galleriassa
Hyvä näyttely.

Toinen erittäin piristävä näyttely oli Lasten kaupunki Sederholmin talossa. Tällainen nostalgikko kuin minä sai hyvän annoksen mennyttä maailmaa näyttelystä. Tämän lisäksi hienoa on se, että näyttelyssä saa koskea tavaroihin (ei ihan kaikkiin mutta moniin) ja näyttelyssä olikin hyvä meininki kun vaahtosammuttimen kokoiset tyypit saivat temmeltää ja säätää.

Lasten kaupunki Sederhomin talossa
Mainio näyttely.

Näiden kahden näyttelyn jälkeen kävin katsomassa miltä näyttivät tyhjät öiset metroasemat jotka ovat esillä Kaisaniemen metroasemalla. Ihan mielenkiintoisilta näyttivät.

Metrossa
Kostea metro.

Päätin kyldyyrirundini Kiasmaan jonne minut houkutteli Jouko Lehtolan valokuvat. Kovaa kamaa oli, huh. Samalla katsastin Dan Perjovschin piirustusinstallaation josta en oikein osaa sanoa pidinkö vai oliko se vähän heppoinen esitys.

Kiasma
Kiasmasta nähtynä.

Pari näyttelyä

Mainostan tässä paria hyvää näyttelyä. Menkää ja katsokaa!

Galleria Kalleria 14.2.2013 asti – Boys Will Be Boys on seitsemän visuaalisen alan ammattilaisen yhteisnäyttely, jossa on esillä tekijöiden lapsuuden aikaisia piirustuksia ja veistoksia, sekä tämän päivän versiot näistä teoksista. Hauska ja mielenkiintoinen.

Minä avajaisissa.
BWBB-näyttelyn avajaisissa. Valokuvaaja: Timo Sulkamo.

Galleria Huuto 10.2.2012 asti – Kia Oraman valokuvanäyttely Anni, osa 1 kertoo talon tarinaa. Siitä, miten asiat muuttuvat asukkaan vanhetessa ja pois muuttaessa. Siitä, mitä talolle tapahtuu asukkaan kuollessa ja kun talosta huolehtiminen siirtyy sukulaisille. Tyylikäs ja tunnelmallinen.

Kia Orama: Anni, osa 1
Kia Orama, Galleria Huuto.

Taide = tulkinta?

Tänään kävelyllä tuli mieleeni tällainen ajatus. Jos lähtee liikkeelle sellaisesta olettamuksesta, että taide = tulkinta, niin mihin sitä voisikaan päätyä? En pohtinut asiaa sen enempää, kun oli hyvä kirja kuuntelussa, mutta ehkä tuolla ajatuksella voisi hiukan joskus kyllä leikkiä?

Tunnepostilaatikoita

Toyota HiAce on feministisen politiikan ase.

Viikko sitten Sipoossa ihmetystä ja vihaa aiheuttanut postilaatikoiden katoaminen Hindsbyn ja Immersbyn kylistä on nyt saanut selityksen.

Punainen postilaatikko tien laidassa
Kuvan postilaatikko ei liity tapaukseen.

Ääritaiteellinen feministikollektiivi, joka kutsuu itseään nimellä Vaginainen duunipaikka (VD), kiersi Toyta HiAce pakettiautolla yön pimeydessä pitkin Sipoon kyliä repien irti tien varressa olevia postilaatikoita, jotka kollektiivi sitten tuhosi hakesilppurilla. Tämä veitsenterävä hake maalattiin punaiseksi ja sitä siroteltiin Itäkeskuksen yleisten käymälöiden miesten puolelle, pisuaareihin, osana World Design Capital -vuoden tapahtumakokonaisuutta. Kyseessä on We love the world so much -niminen taideteos ja sillä halutaan provosoida jakamaan naisena olemisen tuskaa laajemmin miesten keskuuteen.

Teoksesta puhuttaessa huomio on toistaiseksi kiinnittynyt lähinnä taiteilijoiden oikeuteen käyttää taideteoksensa materiaalina esineitä jotka ihmiset kokevat omikseen, huolimatta siitä, että ne on jätetty yksin nyhjöttämään tien laitaan. Ymmärrystä tekijät ovat saaneet lähinnä Itellalta, jonka mielestä postin jakaminen on tosi mälsää puuhaa ja ihmiset voisivat hyvin itse hakea omat lähetyksensä jostain kaukana olevasta keskuspostikompleksista.

Postilaatikon hankkiminen on omakoti- ja paritalojen käyttäjille varmasti merkityksellinen teko. Tämä ei kuitenkaan ole syy olla nostamatta keskusteluun sitä, miten raa’asti postilaatikko viedään kauas kodin turvallisesta piiristä. VD näkee postilaatikon naiseuden merkkinä (etenkin punaiset postilaatikot): Se on aukko jonka kautta maailmaan saapuu ihania asioita, kuten mainoksia, naistenlehtiä tai postikortteja, mutta toisinaan, noin kerran kuussa, myös vähemmän mukavaa, kuten laskuja, perintäkirjeitä tai Valitut Palat. Se on osa sitä mitä postilaatikkous on, hyvässä ja välttämättömässä. Se on kuin elämä itse, eikä elämäkään ole vain kannen räpläämistä.

Silti tämä elämänsisällöntuoja kuin ristiinnaulitaan yksin pimeään ja kylmään, ja kaiken lisäksi fallistisen kepin nokkaan – ihan kuin naisen kannattelemiseen muka tarvittaisiin miestä.

Feminismi koskettaa kaikkia elämänalueita, mukaanluettuna – tai jopa erityisellä painoarvolla – läheisten postilähetysten järjestymistä. Tällöin taiteen on suorastaan pakko iskeä kipeästi herkkiin, henkilökohtaisiksi koettuihin asioihin.

Vaginaisen duunipaikka -ryhmän taitelijat eivät kohusta huolimatta kuitenkaan halua tulla nimillään tai kasvoillaan julkisuuteen, koska uskovat vakaasti tehneensä oikein ja vahvistavat omaa uskottavuuttaan pysyttelemällä visusti tuntemattomina ja piilossa.

Seuraavana projektina ääritaidekollektiivi VD on puhehenkilönsä kautta kertonut suunnittelevansa jo isompaa teosta jonka materiaalina käytettäisiin Tampereen kaupungin miehisiä, valoa ympärilleen ruiskuttavia lyhtytolppia, joista taotaan Näsinneulan viereen yli satametrinen ulkosynnytin tuomaan maisemaan tasa-arvoa ja julistamaan elämää suurempaa ja ah niin ihkua rakkautta.


(Viiteet: Tunnelukkoja ja HS: Taiteilijoiden temppu suututti suomalaiset – ”Inhottava asia”)