Tunnepostilaatikoita

Toyota HiAce on feministisen politiikan ase.

Viikko sitten Sipoossa ihmetystä ja vihaa aiheuttanut postilaatikoiden katoaminen Hindsbyn ja Immersbyn kylistä on nyt saanut selityksen.

Punainen postilaatikko tien laidassa
Kuvan postilaatikko ei liity tapaukseen.

Ääritaiteellinen feministikollektiivi, joka kutsuu itseään nimellä Vaginainen duunipaikka (VD), kiersi Toyta HiAce pakettiautolla yön pimeydessä pitkin Sipoon kyliä repien irti tien varressa olevia postilaatikoita, jotka kollektiivi sitten tuhosi hakesilppurilla. Tämä veitsenterävä hake maalattiin punaiseksi ja sitä siroteltiin Itäkeskuksen yleisten käymälöiden miesten puolelle, pisuaareihin, osana World Design Capital -vuoden tapahtumakokonaisuutta. Kyseessä on We love the world so much -niminen taideteos ja sillä halutaan provosoida jakamaan naisena olemisen tuskaa laajemmin miesten keskuuteen.

Teoksesta puhuttaessa huomio on toistaiseksi kiinnittynyt lähinnä taiteilijoiden oikeuteen käyttää taideteoksensa materiaalina esineitä jotka ihmiset kokevat omikseen, huolimatta siitä, että ne on jätetty yksin nyhjöttämään tien laitaan. Ymmärrystä tekijät ovat saaneet lähinnä Itellalta, jonka mielestä postin jakaminen on tosi mälsää puuhaa ja ihmiset voisivat hyvin itse hakea omat lähetyksensä jostain kaukana olevasta keskuspostikompleksista.

Postilaatikon hankkiminen on omakoti- ja paritalojen käyttäjille varmasti merkityksellinen teko. Tämä ei kuitenkaan ole syy olla nostamatta keskusteluun sitä, miten raa’asti postilaatikko viedään kauas kodin turvallisesta piiristä. VD näkee postilaatikon naiseuden merkkinä (etenkin punaiset postilaatikot): Se on aukko jonka kautta maailmaan saapuu ihania asioita, kuten mainoksia, naistenlehtiä tai postikortteja, mutta toisinaan, noin kerran kuussa, myös vähemmän mukavaa, kuten laskuja, perintäkirjeitä tai Valitut Palat. Se on osa sitä mitä postilaatikkous on, hyvässä ja välttämättömässä. Se on kuin elämä itse, eikä elämäkään ole vain kannen räpläämistä.

Silti tämä elämänsisällöntuoja kuin ristiinnaulitaan yksin pimeään ja kylmään, ja kaiken lisäksi fallistisen kepin nokkaan – ihan kuin naisen kannattelemiseen muka tarvittaisiin miestä.

Feminismi koskettaa kaikkia elämänalueita, mukaanluettuna – tai jopa erityisellä painoarvolla – läheisten postilähetysten järjestymistä. Tällöin taiteen on suorastaan pakko iskeä kipeästi herkkiin, henkilökohtaisiksi koettuihin asioihin.

Vaginaisen duunipaikka -ryhmän taitelijat eivät kohusta huolimatta kuitenkaan halua tulla nimillään tai kasvoillaan julkisuuteen, koska uskovat vakaasti tehneensä oikein ja vahvistavat omaa uskottavuuttaan pysyttelemällä visusti tuntemattomina ja piilossa.

Seuraavana projektina ääritaidekollektiivi VD on puhehenkilönsä kautta kertonut suunnittelevansa jo isompaa teosta jonka materiaalina käytettäisiin Tampereen kaupungin miehisiä, valoa ympärilleen ruiskuttavia lyhtytolppia, joista taotaan Näsinneulan viereen yli satametrinen ulkosynnytin tuomaan maisemaan tasa-arvoa ja julistamaan elämää suurempaa ja ah niin ihkua rakkautta.


(Viiteet: Tunnelukkoja ja HS: Taiteilijoiden temppu suututti suomalaiset – ”Inhottava asia”)

Vähän varpusistakin

Luin Demoksen Taide on vain kirsikka kakussa ja jäin miettimään asioita (lähinnä kuvataiteen näkökulmasta).

Outo, erilainen, eli vaikeatajuinen ja haastava on vastavoima populaarikulttuurille, helpolle, pikaruokamaiselle ja vallassa olevalle arkipäiväiselle taidemaulle. Siinä missä apurahoja saavat, yleisesti hyväksyt taiteilijat ja ns. suuret nimet kultakaudelta ovat kuin hallitus, on pieni marginaalinen muutosta hakeva ja nykymeininkiä kommentoiva (kritisoiva) kuin oppositio. Homma toimii politiikassa. Se toimii myös taiteessa.

Jos poliitikot keksisivät tehdä saman itselleen kuin taiteelle, pidettäisiin huolta siitä, ettei ole oppositiota. Fantasia jossa kaikki tanssisivat onnellisesti yhden, oikeaksi määritellyn pillin mukaan.

And, of course, we have a perfect name for fantasy realised. It’s called ”nightmare”.

Slavoj Zizek

Ajatus kulttuurin pysäyttämisestä, edes osittain, on tietenkin absurdi. Yhtä absurdi kuin ajatus siitä, että opposition lakkauttaisi. Sellainen henkilö joka oikeasti kuvittelee, että vaikean taiteen (postmodernin, modernin tai vaikka tekotaiteen) voisi jotenkin poistaa näkyviltä, esim. lakkauttamalla tuet, ei ymmärrä ihmistä (ei edes itseään). Samainen henkilö ei myöskään ymmärrä miten kulttuuri kehittyy.

Jos yrittää hillitä muutosta, tulee se näkymään tulevaisuudessa taiteella elävien, ja tässä tapauksessa en tarkoita taiteilijoita vaan esim. galleristeja, toimeentulon heikkenemisenä. Mistä tulevat näkyville kaikki ne oudot, hullut ja rajoja rikkovat teokset joista vähitellen tulee hyväksyttyjä ja osa populäärikulttuuria? Ei ne joille jo maksetaan pullarahat ryhdy ottamaan riskejä. Ei, riskit otetaan periferiassa josta, jotta taidebisnes pysyisi elossa, ”löydetään” aina toisinaan uutta verta kun aika piristää menoa.

Moniko poliitikko ymmärtää esim. Jackson Pollockin teoksia? Moniko, jos ei taiteilija olisi tunnettu, edes välittäisi Pollockin tauluista, saatikka harkitsisi tämän värejä roiskivan alkoholismista kärsivän tyypin rahoittamista apurahoin? Kuitenkin, joku välitti, monikin vaikka moni haukkuikin teoksia. Ei se ole taidetta, se on huonoa makua, kirjoitettiin. Kuitenkin tämän eksentrikon roiskeet myyvät. Möivät kun mies eli ja myyvät vielä. Aika pitkäänkin varmaan. Puhutaan sadoista miljoonista per taulu. Sellainen innostaa pieniä galleristeja yrittämään yhä isompaa. Sellainen pitää pyörät pyörimässä. Sellaisesta saa valtio verotuloja. Tuloja. Rahaa. Fyrkkaa.

Mutta jos valtio tietoisesti haluaa vaikeuttaa jotain tiettyä bisnestä, niin kyllähän se siihen pystyy. Siirretään tukirahat pois yksiltä, ja annetaan ne niille jotka lobbaavat paremmin. Ja loogistahan se, koska kun mitataan lyhyen ajan tuloksia, ei taide siinä varmaankaan loista samalla tavalla kuin kvartaalitalouden airuet. Ongelmahan ei ole se, että jossain tehdään taidetta jota ei ymmärretä, vaan se, että päättäjät eivät edes yritä ymmärtää taidetta bisneksenä. Taiteilijatkaan eivät aina oikein tajua bisnesnäkökulmaa.

Tuen poistuminen ei tietenkään poista sitä, etteikö joku kuitenkin aina silittäisi vastakarvaan ja loisi jotain mitä kukaan ei ymmärrä. Päinvastoin. Mitä tiukemmalle oppositio joutuu, sen kovemmin se taistelee vastaan. Mitä siitä syntyy, sitä on vaikea ennustaa, ja vaikka menneisyys ei koskaan ole tae tulevasta, voi menneisyydestä kuitenkin kaivaa esimerkkejä. Punk oli vastalause. Se vesittyi ja popularisoitui. Rap oli vastalause ja voimistui marginaalissa. Se vesittyi ja popularisoitui. Ranskan vallankumous oli vastalause. Siitä syntyi uusi arkipäivä jota vastaan ruvettiin taistelemaan. Kaikista syntyi kuitenkin jälleen jotain uutta.

Oppositio tulee, taistelee nykyistä vastaan, muuttaa menoa ja pullamössööntyy niin, että sille syntyy oppositio joka kokee saman kohtalon. Taide elää samalla tavalla. Muutoksen pelko ei saa muutosta katoamaan vaan, jos tarpeeksi voimakkaasti hankaa vastaan, erilaisen muutoksen. Ehkä suuremman, ehkä heikommin kontrolloitavan, jotain joka päättää lähteä uusille urille. Saattaa käydä kuten Maon Kiinassa kun päättivät tappaa varpusia, koska laskivat niiden syövän siemeniä siinä määrin, että vähemmän lintuja merkitsisi ihmisille enemmän ruokaa ruokaa. Varpusia tapettiin miljoonittain, mutta riesaksi saatiin luonnolta vastalahjaksi kaikenmaailman hyönteisiä jotka linnut olisivat muuten käyttäneet ravinnoksi. Eikä riisisato parantunut, päinvastoin (lähde).

Lyhytnäköiset muutokset asioissa jotka vaativat pitkän ajan tarkastelun eivät johda toivottuun lopputulokseen, vaikka muutosta tulisi. Hötkyilyksikin sellaista on joskus kutsuttu.

Entäs sitten kommunikaatio? Mitä se viestittää, että vaikeaa ja haastavaa taidetta ei haluta tukea ja, että kultakautta ihannoidaan? Sehän on tietenkin se klassinen ”ennen kaikki oli paremmin” -illuusio johon meidän on niin helppo paeta.

Jos kaikki ennen oli paremmin, olivat poliitikotkin ennen parempia. Jos kaikki oli ennen paremmin, olemme menossa koko ajan vain huonompaa suuntaan. Jos kaikki ole ennen paremmin, ei sinustakaan enää voi tulla mitään parempaa kuin mitä olet jo joskus ollut.

Todella synkkä tapa ajatella. Pessimististä.

Menneen perään haikailu on nykymenon vastustamista ja tulevan kieltämistä. Se on ryömimistä perse edellä tulevaisuuteen pitäen katse tiukasti vain siinä mitä on jo jäänyt taakse, ja siinä samalla mönkimistä omissa jätöksissä.

Jos ennen kaikki oli paremmin, ei pidä myöskään ajatella innovatiivisesti ja yritetä keksiä mitään uutta. Ei haasteta olemassa olevaa. Ei tehdä mitään joka saattaisi aiheuttaa ajatuksia ja assosiaatioita. On pysyttävä rutiineissa ja tavoissa joiden tiedetään toimineen kauan sitten. Miksi ajatella toisin? Miksi ylipäänsä ajatella, kun kaikki oli paremmin silloin ennen.

Ketä se palvelee, että kommunikoidaan ajattelua ja innovointia vastaan? Ainakaan se ei tue unelmia kotimaisista menestystarinoista. Se tukee sitä, josta Daniel H. Pink kirjassaan Drive käyttää termiä algoritminen työ, eli sitä mitä tehdään halvalla ja jonka voi ulkoistaa joko halpatuontamaihin tai koneille: Rutiinityö, teollisen vallankumouksen keksintö. Vanhan perään haikailu ei tue heuristista työtä (tämäkin termi Pinkin kirjasta), eli luovaa työtä johon ei ole algoritmejä, jota ei kone pysty tekemään.

Tai sitten se vaan on tyhmyyttä.

Mutta ennen kaikkea kyse on isommasta asiasta kuin vain se, tuetaanko jotain taidesuuntausta vai ei. Kyse on suurempien asiakokonaisuuksien hahmottamisesta, tai sen kyvyn puutteesta.

Todellisuuksia

Toisinaan kun näkee teoksesta tai kuvasarjasta kirjoitetun selityksen, syntyy vastustamaton halu lyödä itseään avokämmenellä otsaan niin, että otsaan jää punainen jälki. Tai sitten sitä vaan hämmentyy ja jää miettimään mitä kuvaus oikeastaan tarkoittaa tai jos se edes tarkoittaa mitään. Sellaisesta kuvauksesta tulee tarve miettiä itse kuvausta paljon enemmän kuin teosta, jonka pitäisi olla pääasia.

Tässä vastikään tuli vastaan pari tällaista kuvausta.

Ensimmäisessä väitettiin, että näyttelyn valokuvat ”ovat havaintoja toisesta todellisuudesta, joka paljastuu hetkellisesti onnekkaalle katsojalle […]”.

Jos Wikipediaan on uskominen, tarkoittaa todellisuus kaikkea sitä, mikä on olemassa. Tällöinhän, jos taiteilija on onnistunut valokuvaamaan jotain, on se ollut olemassa ja kyseessä olisi silloin se yksi ja sama todellisuus jossa taitelija elää eikä mikään muu todellisuus.

Voi tietenkin olla, että ajatus todelisuudesta tässä tapauksessa on sidoksissa havinnoijaan itseensä, että jokaisella on oma todellisuutensa. Tämä kuitenkin johtaisi siihen, ettei olisi olemassa vain yhtä toista todellisuutta vaan useita eli monia toisia todellisuuksia, jokaisella havainnoijalla omansa. Tällä tavalla ajateltuna tietenkin kaikki se mitä taiteilija valokuvaa on hänen todellisuudestaan ja näin katsojalle tietenkin toisesta todellisuudesta (niin olisivat myös kuvat naapurin mummon syntymäpäiviltä ja Penan firman pikkujouluista).

Sitten tietenkin on vielä se, että jos tuossa selityksessä sanottaisiinkin kuvien olevan kuin toisesta todellisuudesta, olisi se järkeenkäypää, eikä itseään tarvitsisi otsaan läpsiä.

Toisen teoksen selityksestä hämmennystä aiheutti sanapari ”tyhjä maisema”. Kyseessä oli kuitenkin kuvaksen mukaan kaupungiksi tunnistettava maisema. Jos maiseman tunnistaa kaupungiksi, voiko se silloin olla tyhjä?

Mikä on edes on tyhjä maisema? Jos maisemassa ei ole mitään, onko se maisema tai voiko sen edes tunnistaa maisemaksi. Voiko jokin jossa ei ole mitään olla maisema? Jos maisemassa on jotain jolla sen voi tunnistaa maisemaksi, eikö siellä silloin ole jotain eikä se täten voi olla tyhjä? Miten vähän voi maisemassa olla mitään jotta se on tyhjä mutta kuitenkin tunnistettavissa maisemaksi?

En oikein ymmärrä.

Ehkä kyseessä on tyhjä tila, että maisema on tyhjä kaupunkitila (esim. ei ihmisiä ja autoja, mutta kyllä rakennuksia ja katuja, jotta sen kupungiksi ymmärtää)? Näin selitettynä kuvaus ei mielestäni olisi huomion kaappaaja.

Hyvä kuvaus luo pohjaa, ohjaa ajatukset teokseen ja tukee kokonaisuutta sekä taidekokemusta. Ontuvat kuvaukset, höpöfilosofiat tai kaikenlaisen mystiset epämääräisyydet ja laadidaat syövät niin teosten voimaa kuin jopa tekijän ja/tai gallerian uskottavuutta, laimentavat taidekokemusta ja ohjaavat ajatukset kuvauksen analysointiin, pois itse asiasta eli teoksesta.

Kysyvä ei tieltä eksy, jos nyt edes tietä löytää

Jos haluaisi olla hyvä kansalainen ja pelata peliä sääntöjen mukaan, on se tehty hyvin vaikeaksi. Paljon on asioita joista ei pieni ihminen mitään tiedä, mutta jotka ovat viranomaisille ja byrokraateille erittäin tärkeitä asioita. Niinpä siis kun vastaan tulee jotain jota ei ymmärrä, pitää viranomaiselta kysyä miten toimia jotta asiat menevät oikein.

Vaan aina ei kuitenkaan kysyminen auta.

Case: Verottaja

Siinä minä sitten olin, yllättävän lyhyen jonotusajan jälkeen, verotoimiston asiakaspalvelupisteen luukulla. Istahdan alas ja tervehdin tiskin toisella puolella olevaa, mukavan oloista naista. En voi olla huomaamatta tämän todella siistiä pukeutumista, huoliteltua ulkonäköä ja timantein koristeltua kellon ranneketta.

Kysyn sen mitä tänne olin tullut kysymään. Olin toki jo netistä katsonut mitä viranomainen kertoo taiteen myynnin verotuksesta, mutta koska en tuosta mielestäni tullut hullu hurskaammaksi, päätin käydä ihan kasvokkain asiaa kyselemässä. Siispä kysyin: Jos minä yksityishenkilönä pidän valokuvanäyttelyn ja myyn sieltä teoksia, miten hoidan asian niin, että se menee verotuksellisesti oikein?

(Jännää tietenkin on se, että kun tässä on 6,5 vuotta taideopintoja takana, en muista kyllä kertaakaan tällaisen asian olleen esillä. En kyllä mitään tuollaista opiskeluaikana kaivannut – tai ymmärtänyt kaivata – mutta jotenkin, näin jälkikäteen ajateltuna, siitä olisi kyllä ollut hyötyä.)

Nainen tiskin takana ei osannut suoraan vastata. Olisin ollut aika yllättynyt jos olisin saanut vastauksen suoraan, kuin apteekin hyllyltä. Eihän kukaan voi kaikkea verotusteknistä tietää, ajattelin. Kehui sitä, että olin jo käynyt verkossa katsomassa ja täten tiesin enemmän kuin moni muu joka käy asiakaspalvelupisteessä kyselemässä asioita. Otti puhelimen käteen ja soitti jonnekin kysyäkseen asiaa. Kyseli siinä puhelun lomassa, josko minulla on Y-tunnus (ei ole, olen siis yksityishenkilö) tai jos olen ennakkoperintärekisterissä (en ole).

Siinä sitten puhelun jälkeen juteltiin kaikenlaisista asioista jotka liittyvät kysymääni ja täytyy painottaa, että harvoin olen saanut niin mukavaa palvelua mistään kuin verotoimiston asiakaspalvelussa sain. Ihan oikeasti, se oli todella mukava käynti.

Pitää kuitenkin sanoa, että olen hiukan hämmentynyt siitä, että verottajan asiakaspalvelussa eivät osanneet sanoa, miten minun pitää homma hoitaa, että se menee verotuksen kannalta oikein. Toistan: Verottaja ei osaa kertoa, miten minun yksityishenkilönä pitää toimia, jotta näyttelyssä myytyjen teosten verotus menee oikein. Vielä kerran, vaikka tämä jo rupeaa tuntumaan toistolta: Verottaja ei osaa informoida miten yksityishenkilön pitää toimia jos tämä pitää näyttelyn ja sieltä myy teoksia.

Olen pöllämystynyt. Kuka sen tietää, että miten verotus menee, jos ei veroviranomainen? Oikeasti? Miten voi olla?

Jäin sitten miettimään, että eikö tässä maassa yksikään yksityishenkilö ole koskaan pitänyt taidenäyttelyä jossa on myyty teoksia? Sekö on syy, ettei veroviranomainen osaa kertoa miten asia menee. Vai onko niin, että koska verottaja ei osaa kertoa miten asia hoidetaan oikein, on se yksityishenkilön kannalta niin ongelmallinen tapahtuma, että mieluummin jätetään sitten kaikki vero maksamatta? Vai katsotaanko taidetulot niin pieniksi, ettei niistä jakseta välittää, kunnes tietenkin sitten jälkikäteen ukaasein, jälkiveroin, koroin ja rosiskeikoin?

Luulisi verottajankin ymmärtävän sen, että jos rahasta luopumisen tekee helpoksi, rahasta luovutaan helpommin. Mutta nyt kun rehellisenä oleminen on tehty todella hankalaksi niin ettei viranomainenkaan osaa auttaa, jää miettimään mitä sellainen viestittää? Että rehellisyyden eteen on silmät sidottuina taisteltava hiki hatussa läpi epämääräisen pykäläviidakon, tallata itselleen polku jonnekin jossa ei edes viranomainen ole käynyt. Pelottavaa. Ja vielä pelottavampaa on se, että tällä tavalla verottaja ohjaa ihmiset epärehellisyyteen. Ei siksi, että ihmiset haluaisivat olla epärehellisiä, vaan siksi, että ihminen synnynnäisesti on eläin joka valitsee helpoimman tien, yksinkertaisimman tavan. Oikopolkujen syntyminen ei ole sattumaa, se kuuluu luonteeseen. Järjestelmä itse siis tukee sitä, ettei järjestelmää pidä tukea tekemällä väärät asiat helpommiksi kuin oikeat asiat.

Tässä vielä vinkki. Koska viranomainen ei osaa auttaa, ehkä joku muu osaa. Luulisi tällaisen asian tuovan ihmisiä esim. kurssille (esim. työväenopisto) jossa opastetaan ja konkreettisesti näytetään miten nämä asiat on hoidettava.

Kielletty on sallittua, mutta vain tässä

Mitenkäs se nyt olikaan? Oliko jonkun ajatus tarjota graffiteille omaa spesifisesti dedikoitua seinätilaa? Sitähän ehdotettiin.

No, Brittein saarilla, Wadebridgen kaupungissa, tehtiin juuri kuten täällä on ehdotettu. Siellä rakennettiin 3000 punnalla (n. 3500 €) seinä vapaille taiteilijoille. Ajatuksena oli siis pitää oma-aloitteinen taide rajatussa tilassa.

Tätä virallista seinää kritisoitiin samaiselle seinälle: Siihen ilmestyi alta aikayksikön, ennen seinän virallista julkistamista, teksti ”Maksoin veroni ja sain vain tämän kurjan seinän”.

Viranomaiset ovat kauhuissaan. Joku on töhrinyt seinää jonka piti olla oma-aloitteista taidetta varten! Luvatonta tekstiä oli ilmestynyt seinälle jonka pintaa olisi, kunhan seinä olisi ehditty ’avata’, ollut lupa muokata luvallisesti muuten luvattomin keinoin.

Nyt seinän teksti on rikos joka on tutkittava ja töhry on siivottava pois. Nämä asiat tulevat maksamaan veronmaksajille ylimääräistä.

Paikallinen väki ei kuitenkaan oikein näe järkeä tuhlata rahoja viralliseen töhryseinään.

”I suppose you could say the writing is on the wall. People around here think the money could be better spent on more worthy projects.”

Mielestäni case Wadebridge todistaa sen, että rajattu alue oma-aloitteiselle taiteelle ei toimi. Ja se ei toimi kahdesta pääasiallisesta syystä.

Yksi. ”Tässä teille oma pinta, tähän saatte tehdä sitä mitä ette saa tehdä muualla mutta älkää sitten tehkö sitä muualla kun kerran annamme luvan teille tehdä luvattomuuksia luvalla tässä” -seinä ei vähennä oma-aloitteista taidetta muualla (eli rajoita sitä vain sille osoitetulle paikalle) siitä yksinkertaisesta syystä, että taiteilijoiden oma-aloitteisuus katoaa kun viranomaiset antavat luvan luoda asioita rajatusti. Kun luvaton sallitaan, ei se enää ole luvatonta: se on sallittua ja hyväksyttyä. Kiellettyjen hedelmien puutarhan sijaan tarjotaan pientä kupillista mauttomia sallittuja hedelmiä.

Kaksi. Päättävät elimet eivät pysty elämään seinän kanssa siksi, että siinä olevat viestit oletettavasti kääntyvät niitä vastaan jotka seinän pystyttivät.

Kuole, kahvimylly, kuole!

(MIKÄ-MIKÄ-MAA) Nuorten taidekurssilla silvotut kahvimyllyt ovat nousseet kansakunnan tärkeimmäksi puheenaiheeksi.

Onko sopivaa muokata elottomia esineitä vastaamaan niitä mielikuvia ja viestejä joita niin kaupalliset kuin epäkaupalliset kulttuurialat, joukkoviestintävälineet ja esimerkiksi todellinen maailma syöttää nuorten mieliin?

Asiaa kysyttiin lähes 0,002 prosentilta kansalaisia. Tulokset puhuvat omaa yllättävää kieltään. Vastauksista käy nimittäin ilmi, että miltei osa vastaajista ei pidä asiaa erityisen sopimattomana, melkein osan mielestä kahvimyllyjen halventaminen on paha asia ja likimain osa ei ota kantaa.

”Sopii, jos ajatellaan, että kyseessä on eloton esine”, perustelee yksi vastaaja positiivista kantaansa.

”Kahvimyllyjen tappaminen on yhtä brutaalia kuin kaikkien muidenkin puolustuskyvyttömien ja syyttömien olentojen tappaminen”, filosofoi eräs vastustaja.

”Kyllä ja ei”, jyrähtää yksi vastaajista joka on jyrkästi kantaa ottamaton.

Pelastakaa Kahvimyllyt ry sekä PETCG (People for Ethical Treatment of Coffee Grinders) ovat keskustelun ajaksi riisuneet omilta jälkeläisiltään maahamme rantautuneen Halloween-tradition mukaiset tekoveret, pilailupuukot ja pääkallot voidakseen paheksua uskottavammin hengettömien esineiden murhaamista. Myös multikansalliset etujärjestöt, kuten FEMY (Fiktiivisten Elokuvahahmojen Markkina-arvon Ylläpitäjät) ja SMVKEOEEP (Söpöjen Mutta Vain Kirjoissa Elossa Olevien Elottomien Esineiden Puolestapuhujat), ovat ilmaisseet olevansa kahvimyllyjen silpomista vastaan.

”Emme voi millään sallia isolla rahalla rakennettujen syvästi tunnetasolla toimivien hahmojen markkina-arvon heikentämistä häpäisemällä sielun omaavia kahvimyllyjä jollain tekotaiteellisella roskalla”, huomauttaa FEMYn edustaja Walt-E Pixney. ”Niih, siinäs kuulitte”, peesaa Joku Puhuva Auto spontaanisti alitajunnasta.

Keskustelu siitä, saavatko nuoret, omatoimisesti tai ohjatusti, ilmaista itseään tavoilla jotka eivät ole kaikkien mieleen, tulee varmasti jatkumaan maailman tappiin asti. Nuorilta ei asia tulla kuitenkaan koskaan kysymään, sillä he ovat kerta kaikkiaan aivan liian tyhmiä ymmärtämään omia asioitaan.

Katso kohulinkki.

Vanhaa kamaa

Joskus niihin aikoihin kun opiskelin valokuvausta pohjanmaalla, koululla pidettiin kilpailu: tee minuutin pituinen video. Vuotta en tarkkaan muista, mutta jos sanon 1993, niin se lienee aika oikein. Työstin tuolloin videoprojektia joka ei hirveästi innostanut, ja lainasin siitä hiukan tavaraa tähän omaan taidepläjäykseeni, joka oli oikeastaan vain koulun Betamax editointilaitteiston testaamista.

Löysin tämän videon (ja jokusen muunkin) yhdestä monista laatikoistani tässä päivänä eräänä.

Musiikki on täysin ilman lupaa varastettu loistavalta Fläskkvartettenilta. Jäänkin odottelemaan yhteydenottoa heidän levy-yhtiön juristilta tämän videon julkistamisen jälkeen.

Päivitys: Päätin korjata tuon luvattoman musiikin tekemällä uuden soundtrackin.