Tapahtuipa kerran Tampereen taidemuseossa

Tampereen taidemuseon näyttely Kansan asialla (18.11.2017–25.2.2018) oli hieno, paljon upeita töitä. Silti kokonaisuus oli sen verran vakavan oloinen, että katsojalla oli helppo huvittua tulkitsemalla teoksia anakronistisesti tai muuten vaan antitaidepönötysasenteella ja tietoisella väärintulkinnalla. Siinä taiteen välissä hyvin epäkunnioittavasti ja lähes taidevandaalisesti hihitellessä näyttäytyi Akseli Gallen-Kallelan Muikunpaistaja niinkin hehkeänä, ja muutakin kuin vain voita tihkuvana, että kuva suorastaan vaati pääsyä Voguen kanteen.


Come on, vogue

Museon kellarin näyttely Miälentilat – ITE-taidetta ja hengenheimolaisia (myöskin 18.11.2017–25.2.2018) oli hyvä vastakohta yläkerran vakavamielisyydelle. Iloista ITE-taidetta. Ukkoa ja akkaa, häkkyrää, kuvaa ja veistosta, outoja videoita sekä mahdollisuus itsekin väännellä vähän teoksia rautalangasta ja alumiinifoliosta. Vieläköhän oma outo hyönteinen siellä hyllyllä möllöttää?

Yhtä ITE-videota katsellessa huomasin miten toinen kuulokejohdoista oli irronnut, mykistäen luurit kokonaan. Katsoin taulutelevision taakse ja päätin korjata tilanteen, koska siinä ne olivat liittimet, ihan näppärästi hollilla. Ei aikaakaan kun huomaan paikalle rientävän näyttelyvahdin, joka katsoo minua suorastaan kauhistunein ilmein. Selitän, että johto oli irti ja, että asetin sen paikalleen: korjasin taidetta. Vahti ei sano mitään. Toinen näyttelyvahti ilmestyi paikalle seuraavassa sekunnissa. Kumpikaan vahti ei sano mitään. Katsovat vain. Tilanne on yläkerran pönötyshihittelyn jälkeen suorastaan hulvaton. Tämän pienen taidekorjausinsidenssin jälkeen vahdit seuraavat silmä kovana liikkeitäni. Ja aina kun katseemme kohtaavat, ovat kuin eivät olisikaan tuijottaneet minua. Vaikka Turun taidemuseo on yleensä ollut se museo, jossa näyttelyvahtien katseet tuntuvat suorastaan fyysisesti kehossa, ei se ole mitään verrattuna tähän mitä Tampereen taidemuseon kellarissa tuli koettua. Mutta koska mieli oli iloinen ja näyttely hyvä, oli tämä vahtien ”Missä se taidetta korjaava lurjus luuraa” -performanssi vain positiivisesti taide-elämystä lisäävä kokemus, jonka analysointi jälkikäteen tuotti monia hyviä kirja-, lyhytelokuva- ja teosideoita, sekä ikää pidentävää naurua.

Kaikin puolin piristävä kokonaisuus Tampereen taidemuseossa siis. Kannattaa käydä. Hashtag museokortti (ei sponsoroitu linkki).

Riitasointu

Tiedätte varmaan sen tunteen joka iskee lukiessa luovaa ja hyvin ajateltua tekstiä joka vie mennessään soljuvalla kielenkäytöllä kunnes homma töksähtää pieneen, mutta ai niin harmittavaan pilkku- tai yhdyssanavirheeseen. Vähän kuin muuten täydellinen romanttinen pianosonaatti jossa särähtää riitasointu tai muovin palanen muuten täydellisessä suklaamoussessa.

Koin tuon nimenomaisen tunteen kun kävin katsomassa Tennispalatsissa Hannes Heikuran Dark Zone -näyttelyn.

Kuvista ei voi olla huomaamatta ammattilaisen otetta. Mies ampuu kuin salamurhaaja, juuri oikealla hetkellä ja osuu kohteeseen kuin kohteeseen. Loistavasti pysäytettyä aikaa. Tunnelmallista havainnointia. Helsinki näyttää hienolta.

Vedostustyylistä tulee minulle mieleen ylidramaattinen lehtikuvaestetiikka. On kuin isot tummat pinnat odottaisivat leiskaajaa asettelemaan otsikkoa ja ingressiä paikalleen. Tavallaan mielenkiintoista, etenkin kun kuvat ovat isona seinällä, mutta ei ehkä kuitenkaan tyyli joka on minun mieleeni. Vaan niinpä meillä on kaikilla oma makumme. Kuvittelen ymmärtäväni kuitenkin sen verran, etten anna makuasioiden sumentaa kuvien hienoutta.

Ja sitten. Piti oikein puhdistaa silmälasit ja katsoa tarkemmin. Voiko olla? Kyllä. Raidoittumista! Epätasaisia sävyliukuja. Auh. Pilkkuvirhe. Miten voi olla? Liiallista sävyalan muokkausta kuvankäsittelyssä? Ja niin selkeästi näkyvissä isossa kuvassa isolla alueella? Miksei sitä piilotettu? Ja sitten huomasin toisen kuvan huippuvalossa kulmikkaan vitivalkoisen alueen. Argh. Särö. Riitasointu.

Harmittavaa miten tuollaiset yksityiskohdat voivat niin latistaa tunnelman.