skrubu

Ai mutta… olinhan minä mukana.

Siis Weeruskan maakellarissa. Blogimiitissä. Niin oli aika moni muukin. Oli tuttua lärviä ja aikaisemmin tapaamatonta. Takkatulen loimussa satapäinen yleisö kuunteli hiirenhiljaa Kultaisen Kuukkelin eeppistä tarinaa samalla kun ilmavan tilan toisessa päässä debatoitiin kiihkeän yksimielisesti siitä miten erilaisia ovat yksityisten ja valtioiden laulut. Jossain näiden kahden ääripään välissä, pimeässä ja kylmässä kuopassa keskellä suurta salia, puhuttiin kuiskaten kaikesta siitä mistä tällaisessa pikkukakkosen kanssa samaan aikaan ilmestyvässä koko perheen blogissa ei vaan voi keskustella.

Hiukan ennen kymmenen uutisia Weeruskan tilava maakellari tyhjeni ja kaikki palasivat koteihinsa juomaan makeuttamatonta puolukkamehua ja syömään ruisnäkkileipää porkkanaraasteella. Puoli yksitoista olivat bloggaajat jo unten mailla, kaikki omissa sängyissään. Huomenna olisi pirteä päivä jokaisen aurinkoisessa elämässä.

(Päivitin tuohon parit linkit.)

Pitääpä vielä tässä palata vuoteen 1969 ja Tiedonportaat-sarjaan. Tällä kertaa kyseessä ei ole mainosjournalisti vaan toinen kohta lehdistöopin osiosta.

Vehmas kirjoittaa lehdistön synnystä ja siiten miten sen ”tehtäväksi tuli olla »neljäs valtiomahti», vallanpitäjien toiminnan kritikoitsija ja yhteiskunnan kaikkien tarpeiden ja mielipiteiden esille tuoja” ja listaa sitten vielä muita lehdistön tehtäviä kuten esimerkiksi nopea uutisvälitys, opastaminen ja viihdyttäminen. Tätä seuraava lause herätti mielenkiintoni.

Millä tahansa mielipiteellä ja tiedolla mistä tahansa tapahtumasta on julkitulon oikeus, ja sanoman on ainakin mahdollisuutena oltava kaikkien ulottuvilla.
–
Professori Raino Vehmas
Tiedonportaat, osa 7: Lehdistöoppi, Werner Söderström Osakeyhtiö 1969

Jäin pohtimaan tuota, lukiessani vielä edellistä seuraavaa lausetta: ”Parhaiten tätä palvelee kilpaileva, taloudellisesti riippumaton eli itsensä kannattava lehdistö”.

Emmekö me tällä hetkellä juuri ole tilanteessa jossa kuka tahansa voi tuoda julki mitä mielipiteitä ja tietoa tahansa niin, että se on kenen vaan ulottuvilla, ainakin mahdollisuutena? Tätä mahdollisuutta ei kuitenkaan tarjoa lehdistö, eikä muukaan massamedia, vaan sen tekee blogit, sosiaaliset saitit, keskustelupalstat ja vaikkapa videopalvelut joiden jakelun mahdollistaa internet.

Olisiko kuitenkin niin, että se mikä neljäkymmentä vuotta sitten nähtiin massamedian tehtävänä, ei vain kerta kaikkiaan voi toteutua keskitetyn yksisuuntaisen viestinnän keinoin? Että tarvitaan kaksisuuntainen kanava ja keskittämätön (tai ainakin osittain keskittämätön) rakenne, jotta päästään siihen mihin aikanaan tähdättiin?

Ilman radiota, lehdistöä ja televisiota meillä ei olisi massamediaa. Kyseiset tahot ovat yhtä kuin massamedia ja ne tuottavat itse itsensä. Ja ehkä juuri siksi, että massamedia on vakiintunut ja itsestään (ja itselleen) selvä asia, on internet niin vaikeasti ymmärrettävä kokonaisuus joka saatetaan kokea uhkana, eikä mahdollisuutena muovata omaa toimialaa johonkin uuteen. Epämukavuusalueelle ei mennä ennen kuin on ihan pakko.

Ihmiset ovat aina kertoneet tarinoita: luolan suulla, seuraintalolla, kirjoissa, lehdissä, äänilevyillä, kännykässä ja pikaviestimissä. Ihmiset ovat myös aina tykänneet kuulla (nähdä, lukea) tarinoita: fiktiota, faktaa, arjesta ja juhlasta. Massamedia tarjoaa mahdollisuuden kertoa samaa tarinaa samaan aikaan todella monille, massalle. Mutta kertojina on massamedian keskitetyn luonteen mukaisesti todella harva yksilö.

Neljässäkymmenessä vuodessa massamedian yleisö on muuttunut tietoisemmaksi ja aktiivisemmaksi. Kun internet tarjoaa maailman monipuolisimman katalogin siitä, mitä kaikkea ei vaan voisi olla vaan myös on tarjolla, ei ihmisille enää kelpaa se mitä yksisuuntaisesti tuputetaan tarjolle massamedian suljetuista piireistä: on oltava enemmän vaihtoehtoja. Ei siksi, että valitseminen sinänsä olisi päämäärä vaan siksi, että ihmiset tuntevat vahvemmin olevansa yksilöitä joilla on yksilölliset tarpeet ja mieltymykset.

Jos ihmiset eivät halua olla massaa, miten käy massalle suunnatun median? Jääkö keskitetty malli keskittämättömän jalkoihin kun kaikilla (tai ainakin todella monella) on tarinoita kerrottavaksi sekä (periaatteessa) ilmainen koko maailman kattava jakelukanava käytössään?

Kyse ei ole siitä ettenkö arvostaisi, arvostanhan minä, vaan koska en ole erilaisten präniköiden ja ketjukirjemäisten blogijuttujen iso ystävä, en ole saanut aikaiseksi kiittää täällä saamastani tunnustuksesta. Iso kiitos Mika ja Benrope. Nyt pitäisi sitten listata sen seitsemän blogia jotka ovat pränikän arvoisia. Mietin.

Kerron tässä miettiessäni jutun.

Joskus aikanaan – tiedättekö: silloin kun minä olin nuori :) – joku taho (en muista millään, että kuka) harrasti arpojen lähettämistä ihmisille. Tällainen kirjekuori tuli luukusta pyytämättä ja sisälsi viiden arvan ohella selityksen siitä miten piti toimia. Olikohan se nyt niin, että arvat piti myydä (tai ostaa itse) ja sitten jotenkin tilittää rahat takaisin sille joka arvat oli lähettänyt, jos arpoja jäi yli niin ne pyydettiin myös lähettämään takaisin. Päävoittona oli aina jotain messevää, ja muutenkin voittoja luvattiin aika paljon (kuten arvonnoissa useasti on).

Vanhempani, jotka olivat hyvin rehellistä väkeä (ja ovat vieläkin), tällaisen kirjeen saapuessa seurasivat annettuja ohjeita sen kummemmin niitä kyseenalaistamatta. Eivät koskaan myyneet arpoja, mutta laittoivat ne asialliset kirjekuoreen ja lähettivät takaisin (liekö siinä itse joutunut maksamaan palautuskirjeen postimerkin?).

Mistä lie rekisteristä repivät ihmisten osoitteita, mutta jossain vaiheessa itsellenikin rupesi tulemaan näitä kirjeitä (lähetettiinköhän niitä vain täysikäisille?). En oikein tajunnut miksi joku voi noin vain lähettää minulle jotain myytäväksi. Päätin olla kokeilla josko se, etten tee mitään aiheuttaa jotain hälyä jossain. No ei se tietenkään mitään aiheuttanut.

Siitä päivästä lähtien opin olemaan skeptinen tuollaisten asioiden suhteen. Ja en vaan skeptinen. Muistan hyvin kuinka äitini hiukan järkyttyi kun jotenkin kävi ilmi, etten lähetä arpoja takaisin. Ja järkytys oli vielä suurempi kun sitten kerroin avaavani arvat. Jos joku lähettää minulle pyytämättäni arpoja ei se tarkoita, että minä olisi jotenkin suoraan pakotettu tekemään asialla mitään, sanoin ja jatkoin, avaan arvat (ne olivat paperisia): jos sieltä löytyy kunnon voitto, silloin voin maksaa vaikka kaikista viidestä arvasta ja vaatia palkintoa itselleni. Yhdessäkään arvassa ei koskaan ollut voittoa.

Sitten jossain vaiheessa arpakirjeiden tulo loppui. En tiedä jäikö joku taho kiinni huijauksesta jossain vai eikö homma enää kannattanut. Samapa tuo, hyvä vaan että loppui.

Sain bloigpränikän ja joudun siis hommiin.

Seitsemän blogia? Tässä lista joka on sekoitelma Google Readerini trendilistalla esiintyviä ja Stetson-Harrison -menetelmän mukaan valittuja blogeja jotka tässä esitetään käänteisessä aakkosjärjestyksessä verkko-osoitteen mukaan:

Oindex kehitysblogi
Kasa
Rupuranta
Vaiheinen
Pintaliitoblogi
Medium gray
Lavonardo

Mitäköhän sitten tekisi?

Päivitys (pari tuntia myöhemmin): Voisin oikeastaan lisätä listalle vielä kahdeksannen blogin. Se on monen kirjoittajan hyvin tiuhaan päivittyvä blogi digialasta.

Päivitys (n. vuorokausi myöhemmin): Kiitos Janne.