Pohdintaa epätäydellisyydestä ja ilmaisusta

Kun nyt Janne tänne linkkasi (sillai hienosti, kuten aikana ennen muoti- ja “katsokaa minua, identiteettini on ostaa ja sisustaa kuten kaikki muutkin”-blogeja tapana oli), niin ehkä on paikallaan hiukan päivittää täällä.

Kahta asiaa olen viime aikoina miettinyt. Tai no, useampaakin ajatellut, mutta seuraavat kaksi ovat juttuni aiheena tällä kertaa.

Ensimmäinen ajatus, joka on ollut jo monta vuotta käsittelyn alla, mutta nousee tämän blogahduksen sisällöksi, assosioituu Jannen kirjoituksesta, jossa toiseksi viimeisen kappaleen viimeinen lause kuuluu näin: “Virheettömyys on huomaamattomuutta.”

Jo jonkin aikaa, yli 20 vuotta, minua on eri tavoin kiinnostanut epätäydellisyys ja ilmaisu. Asiasta kiinnostuneet tuntenevat esimerkiksi japanilaiset termit wabi-sabi ja kintsugi. Nämä ovat esteettisiä tapoja ajatella epätäydellisyyttä luonnollisena osana olemista — osata arvostaa kulumista ja korjaamista. Termit ovat suosittuja tällä hetkellä, koska ne tarjoavat omalla tavallaan antiteesejä nykyiselle kertakäyttömuovimaailman kulutuskiimalle.

Itselleni tähän ajatteluun olennaisena osana kuuluu, näin tekijän näkökulmasta, sprezzatura, joka ei sellaisenaan ole esteettinen asia, vaan harjoittelun kautta saavutettava taito. Sovellettuna kuvantekemisen kontekstiin, eikä hoviherrojen hännystelyyn tai itsensä ehostamiseen, etenkin ajateltuna sen englanninkielisen käännöksensä kautta ja tuotuna siihen tilaan, joka meille jokaiselle on omanlaisensa, mutta jota kutsumme kollektiivisella termillä arki, tarjoaa sprezzatura mielenkiintoisia mahdollisuuksia toteuttaa ammattitaitoa tietoisella huolimattomuudella tai ilman näkyvää vaivaa. Mielestäni esimerkiksi Picasso onnistui tässä mainiosti ja siihen viittaa hänen nimiinsä laitettu sitaatti (jonka lähdettä en tiedä): “It took me four years to paint like Raphael, but a lifetime to paint like a child.”

Vaikka Jonah Lernerin kirja Imagine: How Creativity Works (2012) sittemmin osoittautui vähemmän luotettavaksi lähteeksi, tuotti se ainakin yhden todistetusti hyvän lisän omaan epätäydellisyyden kirjastooni. Lainaan tässä David Blumin kirjaa Quintet: Five Journeys toward Musical Fulfillment, jossa sellisti Yo-Yo Ma toteaa, ettei täydellisyys ole erityisen kommunikatiivista (Blum 1999, 6–7): ”While sitting there at the concert, playing all the notes correctly, I started to wonder, ’Why am I here? I’m doing everything as planned. So what’s at stake? Nothing. Not only is the audience bored but I myself am bored.’ Perfection is not very communicative. However, when you subordinate your technique to the musical message you get really involved. Then you can take risks. It doesn’t matter if you fail. What matter is that you tried.”

Muun muassa yllä mainituista asioista sekä omasta tekemisestä ja sen pohtimisesta syntetisoituu oma ymmärrykseni epätäydellisyydestä, joka on yksi monista pienistä puroista joiden kautta olen ajelehtinut tutkimaan valokuvaa teknologisesta näkökulmasta.

Rakennan oman ymmärrykseni valokuvan teknologiasta W. Brian Arthurin kirjassaan The Nature of Technology (2009) esittämän teorian kautta. Arthurin ote on systeeminen ja hänen lähtökohtansa kolmiosainen: kaikki teknologiat koostuvat osien yhdistelmistä; nämä osat ovat itsessään teknologioita; kaikki teknologiat hyödyntävät ilmiöitä jotain päämäärää varten. Näistä Arthur, mielestäni elegantisti ja ehkä jopa kauniisti mutta ennen kaikkea inspiroivasti, toteaa (2009, 203): “[…] in its essence, technology is a programming of nature. It is a capturing of phenomena and a harnessing of these to a human purpose.”

Arthur tarjoaa ajattelussaan myös mahdollisuuden käsitellä teknologiaa erillään sitä toteuttavasta laitteesta (eng. device), pitäen silti mielessä sen, että kyseessä on vain tapa ymmärtää teknologiaa konseptuaalisessa mielessä, sillä laite on toki itsessään myös teknologiaa. Mutta näiden kahden erottaminen omiksi kokonaisuuksiksi, helpottaa näkemään mitä ilmiötä (joka aina on luonnonilmiö) teknologia toteuttaa ilman, että tähän näkemykseen sekoittuu ihmisen oma päämäärä. Vasara välineenä toteuttaa aina jotain tiettyä teknologista päämäärää, riippumatta siitä miten ihminen on päättänyt välinettä käyttää, esim. lyödä nauloja seinään, aiheuttaa toiselle vammoja tai soittaa putkikelloja.

Teoriassaan Arthurilla on myös ajatus teknologia-aloista (eng. technology domain), jotka tarjoavat teknologialle oman ilmaisullisen kielensä, eräänlaisen komponenttien ja käytäntöjen sanaston. Tämä ajatus teknologia-alan kielestä on silta epätäydellisyyden ajatteluun. Jokainen kieli, jokainen ilmaisun tapa mahdollistaa omanlaiset virheensä, jotka ovat tyypillisiä juuri sille tavalle ilmaista asioita. Esimerkiksi suomenkielessä yhden kirjaimen virhe sanassa erottaa perheen perseestä, mutta ruotsiksi sana familj ei samalla tavalla ole vaarassa sekoittua ihmisen takapuoleen.

Valokuvan kontekstissa ei tietenkään ole samalla tavalla sanoja tai kielioppia kuin puhutussa kielessä ja kielimetafora onkin nimenomaan metafora. Mutta tehdyissä valokuvissa, juurikin teknologia-alojen kautta, on olemassa tiettyjä asioita jotka erottavat valokuvat esimerkiksi öljyväritöistä tai akvarelleista. Valokuva tuntuu valokuvalta valokuva siksi, että sillä on käytössä valokuvan teknologian tarjoama kieli. Sama pätee myös muihin kuvan tekemisen teknologioihin. Näillä on kaikilla omat ominaisuutensa, omat teknologiset kielensä, vaikka monella on toki myös yhteneväisyytensä.

Valokuvan kontekstissa nämä ominaisuudet ovat joko toivottuja ja käytettyjä tai ei-toivottuja ja niitä yritetään piilottaa. Mikä on milloinkin hyväksyttävää muuttuu ajan, kulttuurin ja/tai esimerkiksi teknologisen kehityksen mukaan. Esimerkiksi kun opiskelin valokuvaa Uudessakaarlepyyssä 1990-luvlla, meille opetettiin, että pölyn näkyminen valokuvassa on ei-toivottu ominaisuus. Siitä tuli osa sitä, millaisena valokuvan estetiikka rakentui ymmärrykseeni opiskeluaikoina. Sittemmin, kun digitaalisuus valtasi alaa, muuttui pölyn näkyminen valokuvassa toivotuksi ominaisuudeksi joissain piireissä, etenkin niiden parissa, jotka halusivat alleviivata valokuvatekemisensä analogista ulottuvuutta vastakohtana digitaalisuudelle.

Nyt ymmärrän molemmat puolet (vaikka en välttämättä aina tykkää pölyisistä kuvista). Ymmärrän mitä pöly kuvassa voi viestittää, mutta ymmärrän myös pölyttömän kuvan merkityksen. Se on osa sitä, miten valokuvan metaforista teknologia-alan kieltä voi ymmärtää.

Valokuvan teknologia on jo pitkään tarjonnut jopa villeille apinoille mahdollisuuden ilman erityisempää osaamista tuottaa teknisesti virheettömiä valokuvia (josta uutisointi on keskittynyt tekijänoikeuskiistaan). Virheettömyyden tavoittelu ei siis ole vaikeaa. Se ei edes ole vain helppoa, vaan on teknologian tarjoama perustaso. Perustasosta poikkeaminen, ne pienet skrubut (tai miksei isommatkin), tekevät kuvista mielenkiintoisempia ja kommunikatiivisimpia, riippumatta siitä, onko poikkeama tapahtunut orgaanisesti kuvan tekemisen yhteydessä vai käytetäänkö kuvan muokkaamiseen algoritmeja eli digitaalisia suodattimia, jotka imitoivat välineen tarjoaman toteutuksen kannalta ulottumattomissa olevaa kieltä.

(Mielenkiintoinen huomio kielestä. Steven Pinker videossa How We Speak Reveals What We Think, with Steven Pinker perustelee kognitiotieteen kautta kolme asiaa, jotka ovat kielelle läheisiä, mutta eivät ole kieltä: kirjoitus, oikea kielioppi ja ajatus. Kertoessaan ajattelemisesta, Pinker mainitsee myös kuvat, jotka eivät, kuten minä viestin ymmärrän, ole kieltä.)

Toinen ajatus ei ole samalla tavalla ollut mielessäni pitkään, mutta on ollut hyvin pinnalla viimeisen puolen vuoden aikana, on tämä blogini. Toki olen blogiani ajatellut useasti kohta jo 15 vuotta. Ainahan se on mielessä, olisi voinut vielä 10 vuotta sitten sanoa. Nyt se on mielessä vain toisinaan. Kuten nyt, tätä juttua kirjoittaessani.

Olen meinaan pohtinut, josko pitäisi poistaa tämä nykyinen ja polkaista pystyyn blogi tutkimukseni tueksi. Täällä kun on kaikenlaista vuosien mittaan blogiin tarttunutta: blogini on tämmöinen yleinen ajattelun olemassaolon todistamisen nukkasihti. Että sitä minä vaan, jos vaikka olisi aika laittaa skrubu.net jäihin ja ottaa uusi muistikirja käyttöön. Uudet kujeet uudessa osoitteessa. Tämähän toki rikkoisi paljon linkkejä tuolta ulkoa tänne, mutta niinhän 404 on yksi tämän teknologian mahdollistamista ilmaisukeinoista.

Mutta emmätiiä… pitää varmaan pohtia vähän lisää. Onhan skrubu.net saanut nimensä nimenomaan virheestä, kolhusta, naarmusta, epätäydellisestä… joka siis on tietoisesti sellaiseksi tehty, skrubutettu, että on havaittu epätäydellisyyden laajentavan ilmaisun mahdollisuuksia ja samalla tietenkin lisäävän tulkintamahdollisuuksia.

Syvä uni

Teknologian kehitys on taiteelle toisinaan vähän jänskä juttu.

DeepDream: Today psychedelic images, tomorrow unemployed artists.

Valokuvauksen ajateltiin aikanaan päättävän niin maalaustaiteen kuin tarpeen piirtämiselle, koska nyt (eli noin 1800-luvun puolivälissä) pystyttiin yllättäen toistamaan todellisuutta pelkällä napin painalluksella (se kun ei vaadi osaamista, ajateltiin). Toisin kävi. Piirtäminen ja maalaaminen elää ja voi hyvin. Valokuvaus sen sijaan on muuttunut oikeasti sellaiseksi, että teknisesti optimaalisen valokuvan ottamiseen ei enää tarvitse hirveästi osaamista (villit apinatkin osaavat).

Se miten Googlen DeepDream algoritmi muuttaa, sekä mitä se muuttaa (jos muuttaa), jää nähtäväksi. Odotellessa voidaan joko synkistellä tai ajatella positiivisesti (pitäen mielessä, että kaikella teknologialla on niin hyvät kuin huonot puolensa). Jos joku kuvataiteilija (tai muu työkseen kuvia tuottava henkilö) pelkää jäävänsä ihan oikeasti ohjelmoitujen tilastollisten oppimismallien vuoksi työttömäksi, kannattaa nyt jo ruveta pohtimaan miten voisi omaa tekemistään muuttaa sellaiseksi, ettei jää ohjelmoijien tuottaman koodin jalkoihin.

Kukkia, monivalotus
Kukkasia.

Ulkoavaruuden käyttöliittymägurut

Ajatelkaapas sitä, miten kävisi jos älypuhelin taskussa kävisi uimassa. Siinä ei sen jälkeen juurikaan surffailtaisi tai puheluita puhuttaisi. Entä kaikki nämä kaapelit, kytkemiset ja mitäkaikkea jotka eivät onnistu kun ei ole oikeata plugia tai pari vuotta vanha versio? Ja sitten on tietenkin tämä kannettavien laitteiden akun kesto. Aina pitää olla lataamassa. Eikä sekään aina onnistu jos on yhdessä maassa hankittu laite ja toisessa yrittää ladata. Ja auta armias jos satut pudottamaan laitteen yli viiden sentin korkeudesta jollekin untuvatyynyin pehmustettua pumpulimerta kovemmalle alustalle.

Siksi on ihailtava ulkoavaruuden öhkiäisiä jotka, vaikka usein meidät haluavat orjikseen ja janoavat ihmisverta, -lihaa tai ehkä jopa -aivoja sekä mahdollisesti maailmankaikkeuden herruutta, ovat teknisesti niin kehittyneitä, että heidän elektroniset vempaimet kestävät niin pölyä kuin vettä eivätkä tunnu olevan moksiskaan kovistakaan kolhaisuista tai suuremmistakaan pudotuksista.

On myös ihailtava esimerkiksi hiukan ihmistä muistuttavien mutta enemmän hyönteisen kaltaisten elämänmuotojen – esim. sellaisten joilla tarpeen vaatiessa rintakehä aukeaa ja sieltä työntyy ulos toinen pari käsiä – käyttöliittymäosaamista. On meinaan aika vaikea meikäläisen uskoa, että joku tuollainen, tai miksei muunlainenkin, ulkoavaruuden limanuljaska osaisi suoraan yhdeltä istumalta maapallollamme tuotettua tuliterää älypuhelinta, järjestelmäkameraa, tai digiboksia käyttää, jos sellaisen käteensä, tai johonkin ulokkeeseensa siis, saisi.

Toista se on kuitenkin toisin päin. Nämä ulkoavaruuden UI– ja UX-gurut eivät vain tee kestäviä vitkaimia joissa akut jaksavat puskea virtaa todella pitkään (lähes ikuisesti?), vaan käyttöliittymät ovat niin intuitiivisia, että aivan tavallinen Joe Meikäläinen joltain toiselta planeetalta pystyy niitä tuosta vaan käyttämään. Kaikkein parasta on tietenkin se, että laitteet integroituvat kehon ulokkeiden kautta hermostoon.

Että ne hyönteishumanoidit ulkoavaruudesta kehittävät eliöriippumattomia biokäyttöliittymiä? Aika hurjaa. Siellä ei paljon taideta lamaa tuntea, eikä aina vaan säästetä lisää ja lisää, nipistetä kuluja sieltä täältä, käydä YT-neuvotteluja, hankita halpatuotantona tai kilpailuteta hankintoja vaan mennään parhaimman laadun mukaan, maksoi mitä maksoi. Ainakin paremman laadun mukaan kuin täällä yleensä. Tai no… mistäs sitä tietää miten paljon parempaa teknologiaa siellä öhkömönkiäsplaneetalla osattaisiin tehdä jos niillä olisi enemmän fyrkkaa käytössä. Vaikka, ainahan niilläkin on parantamisen varaa. Etenkin voisivat aseittensa turvallisuus ja varmuusjärjestelmiä virittää sellaiseksi, ettei muut eliömuodot voisi niitä niin helposti käyttää.

Päämäärä

Käyttäjä haluaa käyttää verkkopalvelua yhtä paljon kuin esimerkiksi käyttäjä ennen ajanlaskumme alkua halusi käyttää taipuviin materiaaleihin säilöttyä energiaa. Eli ei ollenkaan. Sen sijaan ihminen haluaa hyödyntää verkkopalvelua tai taipuvissa materiaaleissa lymyävää energiaa päämääriensä saavuttamiseen, tarpeittensa tyydyttämiseen.

Kun aikanaan ihmisellä oli tarve esimerkiksi hankkia ravintoa tai poistaa kilpailijoita/vastustajia tieltään oli päämäärään (tarpeen tyydyttämiseen) helpompi päästä hyödyntämällä sopivaa työkalua, esimerkiksi jousta (ja nuolta). Henkilö jolla oli kyseinen väline ei ollut käyttäjä vaan esimerkiksi sotilas tai metsästäjä, eikä motivaatio ollut käyttää jousta jousen käyttämisen vuoksi vaan hyödyntää kyseistä teknologiaa päästäkseen johonkin päämäärään.

Ihmisellä on yhä tarpeita ja päämääriä. Ne voivat olla esimerkiksi kilpailijan/vastustajan poistaminen tieltä tai ruoan hankkiminen. Ne voivat myös olla kuvan ottaminen, informaation löytäminen, ajatusten viestittäminen tai vaikka yhteyden saaminen toisiin ihmisiin. Se ei kuitenkaan tee ihmisestä käyttäjää. Välineitä ei käytetä välineiden käyttämisen vuoksi vaan niitä hyödynnetään tarpeiden tyydyttämiseksi ja päämäärän tavoittamiseksi tai tavoittamisen helpottamiseksi.

Ihminen ei halua käyttää kameraa, hän haluaa ottaa kuvia. Ihminen ei halua käyttää puhelinta, hän haluaa olla yhteydessä toisiin ihmisiin. Ihminen ei halua käyttää PowerPointtia, hän haluaa viestittää ajatuksiaan.

Mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä enemmän termi ‘käyttäjä’ mielestäni viestii ihmisestä alisteisena teknologialle – että koska esimerkiksi on olemassa kamera, on kameralla oltava käyttäjä (hyvin mainos-/markkinointimainen ajattelutapa se, että jollekin kehitetään tarve). Näin ei kuitenkaan ole koska kamera ei ole syntynyt siitä, että sillä pitää olla käyttäjä vaan siitä, että ihmisellä on tarve ja kamera on väline joka mahdollistaa päämäärän saavuttamisen.

Eikä sen tarvitse olla kamera, se on tässä vain yksi esimerkki. Se voi yhtä hyvin olla saha, juna tai verkkopalvelu.

Koska teknologia ei ole syntynyt siksi, että sillä pitää olla käyttäjiä, ei sitä pidä mielestäni sillä ajatuksella myöskään kehittää, eikä sen kehittämisestä kommunikoida asettamalla ihmisen toiminta teknologian määrittelemäksi.

Maaginen henkiin herääminen

Anteeksi, mutta on ihan vaan nyt pakko sanoa tämä.

Samalla tavalla kun fänsi tekniikka ei herätä henkiin animaatioita lehden sivulla, ei myöskään iPad herätä kirjojen kuvia henkiin.

Kuva paperilla ei liiku. Liikkuva kuva on tietokoneen ruudulla, vaikka sen triggerinä olisikin, ja kuvassa näkysisikin, lehden sivu(lla oleva pylpyrä). Harry Potter -maailman liikuvat kuvat paperilla ovat, toistaiseksi ainakin, fiktiota.

Yksi tietty laite ei tee kirjan kuvista liikkuvia pelkällä olemassolollaan. Se mahdollistaa mahdollistaa digijulkaisulle liittää liikkuvaa kuvaa mukaan teokseen, ihan samoin kuin on ollut mahdollista tietokoneen ruudulla jo pidemmän aikaa. Ja aivan samalla tavalla kuin aikaisemmin, jonkun (ihmisen) on se liikkuva kuva tehtävä.

Miksi liikuvasta kuvasta ei haluta maksaa, kysyi Sami Viitamäki? Lisäisin sinne antamaani vastaukseen kolmannen kohdan: Tekniikka herättää kuvat henkiin.

Haluan tähän loppuun vielä päästää ilmoille asian tämän: Ruutukaapaus tietokonepelistä ei ole valokuva. Se on kuva, kyllä, mutta se on yhtä paljon valokuva kuin mitä se on öljyväriteos.

Anteeksi.

Teknologian muuttuessa

Päivän sitaatti.

We’re not at the “death” of photography as we have known it – rather the beginning. […] As the technology changes (in the way it always has) so too does our understanding of what photography can be and we must deal with these shifts as they occur or the value of what might be achieved photographically will remain static.

Once More, With Feeling by Darren Campion (via)

Vastaavaa voisi varmaan sanoa monista muistakin asioista jotka ovat muutoksen kourissa (esim. vaihtamalla sana photography johonkin muuhun).

Keisarin uudet laitteet

Olin ajatellut plöräyttää tänne jotain viikolla huomiota herättäneeseen uutiseen siitä, että tämän maan markkinoille tuodaan oma tekstisisältöön keskittyvä päätelaite (esim. Suomelle oma “Kindle”), mutta kun sitten Miikka oli tarttunut puhelimeen ja tiesi tarkentaa, että ei täällä mitään omaa digivehjettä olla tekemässä, en sitten ajatellut siitä sen enempää.

Paitsi…

En ole Kindleä livenä nähnyt, saatikka koskettanut, mutta mitä olen siitä lukenut ja kuvia nähnyt, siinä on yksi väri enemmän kuin Malevitšin teoksessa Valkoista valkoisella (ja se väri ei ole musta, vaan harmaa) ja kykenee liikkuvaan kuvaan yhtä hyvin kuin pigmenttiväri paperilla. Noin yleisesti ottaen laite kuulostaa siltä, että se on tehty hitaasti liikkuvan, mutta jo olemassa olevan digisisällön myynnin tehostusta varten ja, että päiväntuore sisältö, kuten sanomalehdet, ovat siinä vain bonusta.

Viime aikoina julkisuutta ovat saaneet niin Sony kuin Asus omilla lukijoillaan, mutta muitakin on ja eri e-kirjojen formaattejakin on pilvin pimein. Seuraavaksi markkinoille astuvat isot amerikkalaiset kustantajat, kuten Time inc. omilla laitteellaan (ja mahdollisesti formaateillaankin).

Siinä onkin sitten miettimistä, että millä tavalla sitä sisältöä kehitetään, kenen formaatille, värein vai ei, onko ruudun resoluutiolla väliä. Valinta ei ole helppo, pitäisi vähän tietää miten kehitys kehittyy, ettei esimerkiksi jää kiikkiin väärään formaattiin (Wikipedia: Format War).

Itse odottaisin vielä hetken tai kaksi ennen kuin uskaltaisin edes ruveta harkitsemaan kenen kyytiin astuisin, sen verran lapsenkengissä näiden asioiden kanssa vielä ollaan, mutta ymmärrän toki, että kaikki aikaiset linnut haluavat saada sen mehukkaimman madon ja silloin ei voi tulla paikalle toisena. Tässä tapauksessa linnut ovat vaan liian aikaisessa: madot nukkuvat vielä, etenkin se mehukkain (Kindle and the future of reading, Nicholson Baker, The New Yorker).

Laitteet ovat laitteita eikä teknologiaa pitäisi palvoa sellaisenaan. Viimeisen kymmenen vuoden aikana tapahtunut kehitys antaisi olettaa, että se millaisena lukulaitteet nähdään nyt, ei ole se millaisia ne tulevat olemaan parin kolmen vuoden kuluttua. Ajatelkaa termiä “sähköinen paperi”, sehän pitää sisällään ajatuksen paperimediasta – siitä ajatuksesta josta pitäisi päästä eroon, jos halutaan oikeasti siirtyä digitaalisen sisällön jakeluun. Verratkaa termiin “näköradio”, jota televisio ei ole koskaan ollut, mutta millaisena sen kuviteltiin joskus olevan, koska ennen sitä oli ollut vain ääntä joka kodissa.

Sen sijaan kannattaisi keskittyä ajattelemaan miten sisältöä pitäisi digitaalisissa kanavissa näyttää niin, että se toisi jotain lisää verrattuna siihen, että paperista tehdään tylsä näköisversio verkkoon (kustannuksiltaan halpaa varmaankin ja halvaltahan se tuntuukin). Lukijoita on jo netti täynnä, vaikka eivät käytäkään erityisiä lukulaitteita vaan ihan tavallisia tietokoneita ja selaimia (E-book readers still owned by small niche, Lance Whitney, CNET News).

Yhtenä esimerkkinä voisi käyttää verkkojulkaisua FLYP, josta löytää paljon hyvää toteutusta ja on ensimmäinen vastaan tullut lehtianalogialla toimiva Flash-julkaisu jota olen jaksanut selailla (jopa jättänyt skip intro -linkin rauhaan): Ei zoomaustarvetta, teksti on luettavissa sellaisenaan – kokonaisuus on taitettu kanavaan sopivaksi kanavan tarjoamin mahdollisuuksin. Ei se täydellinen ole vaan hyvä, oikein hyvä, jossa on vielä parantamisen varaa.

Mutta FLYPin multimediaextravaganza ei kuitenkaan ole kyseisessä julkaisussa toteutuksen paras asia, vaikka onkin elämyksellinen (hyi että inhoan tuota sanaa) ja markkinoinnin kostea uni, vaan parasta on se, että sisällöstä löytyy myös yksinkertaisempi versio (esimerkiksi artikkelin tekstiversiosta ja multimediaversiosta). Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, ettei julkaisua ole hitsattu kiinni minkään tietyn teknologian tai päätelaitteen kylkeen. Sisältö taipuu siis lukijan (ihmisen/kuluttajan) tarpeiden mukaan, ja se, jos mikä, on palvelua.

Sitä jää kuitenkin miettimään, että mihin ihmeeseen lehtianalogiaa enää tarvitaan? Voisivatko toisiaan seuraavat näkymät vaihtua ilman digitaalista paperisivun suhinaa ja visuaalista sivunkääntöefektiä? Voisivat tietenkin, ja se toisi vielä enemmän tulevaisuuden ja edelläkävijän tuntua julkaisuun (eihän Star Trekissäkään tietokoneruudut suhahda, vaan ovet ;-).

Motivoidakseen ihmiset hankkimaan erillisiä lukulaitteita on julkaisijoiden näytettävä, että siihen on olemassa hyvä syy. Tässä tosin voin vain kuvitella julkaisijoiden skeptiset katseet ja huokaukset: ei meillä ole tuollaiseen resursseja.

Niin. Eivät ne hienot sisällöt nytkään paperille synny ilman resursseja. Eivätkä ne tule ilman resursseja syntymään digipuolellekaan. Ja vanhat konkariresurssit tuskin ovat niitä oikeita siirtämään äänetön ja liikkumaton julkaisu multimediaympäristöön. Uudet kanavat vaativat uutta osaamista, ehkä jopa uuden sukupolven. Mopolla ei pääse tähtiin, vaikka sinne kovasti katsottaisiinkin.

Lopetan lukuvinkkiin: Kindle and the future of reading, Nicholson Baker, The New Yorker.

Mummo ja kaukosäädin

Olen tässä viime aikoina törmännyt yllättävän moneen tilanteeseen, joille olen antanut nimeksi Mummo ja kaukosäädin. Kyseessä on tilanne jossa yksi osapuoli yrittää auttaa toista näyttämällä jotain yleisesti käytössä olevaa nykyaikaisempaa ratkaisua (kaukosäädin) joka tekee kätevämmin ja nopeammin (ja myös hiukan eri tavalla) saman kuin vanha, mutta toinen osapuoli (mummo) kieltäytyy ottamasta vastaan edes ehdotusta, koska on niin jämähtänyt vanhaan tapaan tehdä.

Kyseessä ei siis ole se, että yksi yrittäisi tyrkyttää toiselle jotain harvojen edelläkävijöiden käyttämää uutuudenkarheata, suurelle kansalle täysin tuntematonta, asiaa vaan oikeasti auttamisen halusta noussut tarve näyttää miten jonkun asian voi tehdä esimerkiksi tehokkaammin tai aikaa ja rahaa säästäen käyttämällä hiukan uudempaa menetelmää.

Antamani nimi pohjautuu kokemukseen ajalta jolloin olin kotikylässäni, Nikkilässä, kodinkoneliikkeessä myyjänä.

*** Muisto: 1980-luvun loppu, 1990-luvun alku ***

Kauppaan astuu mummo, mukanaan jälkeläisiään useamman sukupolven verran: iso kööri ihmisiä saapuu ostamaan mummolle uutta televisiota. Iso tärkeä ostos. Vanhus saa alleen tuolin ja tämä istutetaan televisiohyllyn eteen.

Tämä on aikaa jolloin televisioissa useimmiten on kaukosäätimet, mutta osassa vielä kanavapainikkeet itse laitteessakin. Mummolle nämä painikkeet televisiolaitteessa ovat tärkeitä, sellaiset on oltava.

Oletan, että painikkeet televisiossa muistuttavat häntä edellisestä televisiostaan: siitä joka ei siis enää toimi. Kuvittelen mielessäni miten mummo aina peitti television viltillä kun ei katsellut sitä (sellainen pidensi television ikää, tiesi vanha kansa/asiakaskunta kertoa, suojasi kuvaputkea auringon tuhoavilta säteiltä). Olikohan edellinen televisio ollut mustavalkoinen? Varmaankin.

Esittelen siinä sitten erilaisia malleja.

Tähän maailmanaikaan 28 tuumainen televisio on aika iso ja juuri sellainen mummolle on löydettävä. Halpakin sen pitäisi olla. Päädymme nopeasti Saloran perusmalliin.

Seison televisiohyllyn ääressä, hiukan epämukavassa asennossa (mummolle mieluinen televisio on alimmalla hyllyllä) ja vaihtelen kanavia jotta mummo näkisi, että niin ykkös- kuin kakkoskanavan lähetykset näyttävät hyvältä. Kuva saa hyväksynnän. Ykkönen. Kakkonen.

Päätän helpottaa niin omaa, kuin myös mummon elämää. Suoristan selkäni ja otan hyllystä television kaukosäätimen. Asteltuani mummon luo näytän miten kapulasta löytyy samat numerot kuin television painikkeista: niitä painamalla televisio vaihtaa kanavaa. Ykkönen, kakkonen. Se on kätevää, ei tarvitse nousta vanhoille jaloille, selitän, voi vaihtaa kanavaa sohvalla istuen. Jälkeläiset nyökyttävät päitään hyväksyvästi: kyllä, näin on.

Mummon reaktio kaukosäätimeen ei kuitenkaan ole positiivinen. Se on lähinnä hämmentynyt, ehkä jopa pelästynyt. Tämä vanhus ei voi ymmärtää miten kaukosäätimellä voi vaihtaa kanavaa. Sellainen ei sovi hänen ajatusmaailmaansa.

Kuvittelen, että voin pikaisesti opettaa mummolle mitä kaukosäädin tarkoittaa. Astelen television ääreen, painan kapulan kiinni television pintaan ja vaihdan kanavia: ykkönen, kakkonen, ykkönen, kakkonen. Mummo ymmärtää: nappia painamalla kanava vaihtuu. Kun irrotan kaukosäätimen television pinnasta, siirryn lähemmäs mummoa ja vaihdan kanavia on tapahtuma taas aivan mahdoton mummolle ymmärtää. Kanavia ei vain voi vaihtaa muulla tavalla kuin painikkeilla jotka ovat kiinni televisiossa. Ei vaikka miten yritän selittää, että painan koko ajan samoja nappeja. Samat napit, sama kapula. Ykkönen. Kakkonen.

Toistan vielä varmuuden varalta sen, että kaukosäädin on kiinni televisiossa. Kyllä, se on ymmärrettävää. Ykkönen, kakkonen. Mutta heti kun televisio ja kaukosäädin ovat erossa tosistaan on kyseessä jotain joka ylittää mummon käsityskyvyn.

*** Muisto loppuu ***

Kaupat kuitenkin tuli, muistan, ja mummo jälkeläisineen poistuivat putiikista. Sitä, tuliko kaukosäädin sitten koskaan käyttöön, en tiedä. Epäilen ettei.

Mutta miksi tämä tapahtuma sitten muistuu mieleen? Eiköhän se ole sitä, että harmaa massa pääkopassani assosioi jotain mummon kouristuksenomaisesta pitäytymisestä menneeseen johonkin vastaavaan käyttäytymiseen toisessa tilanteessa nykyaikana.

Ehkä suurin ero mummo ja kaukosäädin -tilanteissa, näin 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla on se, että mummot eivät välttämättä ole minua vanhempia henkilöitä, vaan samanikäisiä tai jopa nuorempia.