skrubu

Jostain syystä telkku (tai siis digiboksi, näin digiteeveen ihmeellisenä aikakautena) sattuu olemaan viritettynä jollekin ruotsin kanavalle niinkin usein, että olen nähnyt kaksi tai kolme jaksoa kokkausohjelmasta jossa paikalliset julkimot yhden kaverinsa kanssa kokkaavat aikarajoituksen alaisina, hiki hatussa toinen toistaan vaikuttavampia kokonaisuuksia ja sitten gourmandeista, kriitikoista ja ammattikokeista koostuva tuomaristo pisteyttää luomukset.

Jäin miettimään miten suurin osa televisiossa pyörivistä kokkausohjelmista perustuvat oikeastaan muunnoksiin kahdesta teemasta: Kerro ja näytä (yksi tai pari tyyppiä kokkaa kameramiehelle tai ohjelmassa esiintyville henkilöille, jotka usein ovat kavereita tai muuten tuttuja) sekä kilpailu (iloisin mielin tai veren maku suussa taistellaan vertaisten tai ruoka-ammattilaisten hierarkiassa korkeammalla olevien hyväksynnästä).

Noin yleisesti ottaen variaatiota kokkausohjelmien teemoista tuntuisi olevan kuin juonia Steven Segalin jokaisessa elokuvassa (entinen salainen agentti/erikoisjoukkojen mies elää uutta rauhallista elämäänsä kunnes jotain tapahtuu ja sen kummemmin mutkittelematta juoni ajetaan tapellen sekä ampuen pateettiseen loppuun), eli ei juurikaan, mutta eihän niitä juonen vuoksi katsotakaan.

Ehdotankin tässä nyt uutta muunnosta kokkausohjelmien kilpailuteemaan. En ole mielestäni tällaista nähnyt.

Kaksi ammattikokkia kilpailee. On aikarajoitteet, ennalta määrätyt raaka-aineet ja teema. Teema on aina jotenkin kotimaisuuteen liittyvä. Molemmat kokit rustaavat kahden tai kolmen ruokalajin safkat neljälle hengelle.

Vasta kun aika on loppu ja pöperöt pöydässä, paljastetaan kokeille tuomarit: neljä perusruokailijaa Kehä III:n ulkopuolelta. Tuomariston kokoonpano vaihtelee tietenkin osasta toiseen, mutta esimerkkeinä olkoon vaikka yli 70 v. isoäiti, maajussi 50v, parikymppinen nörtti sekä koulu- ja pikaruokaan tottunut 10 v. koululainen.

Tuomaristo maistelee, kommentoi ja pisteyttää annokset tietenkin täysin omista lähtökohdistaan – aivan eri tasolla kuin millä tarjottu ruoka on.

Tässä olisi kuulkaa aika monitasoinen ohjelma jonka katsojalle ei vain tarjoiltaisi ruokapornoa ja mahdollisuus ihailla osaajia vaan annettaisiin myös mahdollisuus nauraa itseään paremmille, hävetä vertaisiaan sekä tuntea paremmuuden tunnetta. Mikä tunteiden kirjo! Paljon vääriä ja oikeita mielipiteitä joka varmasti aiheuttaisi keskustelua ja kiinnostusta, joka tietenkin olisi hyvä pohja erilaisille lisätuotteille (kirjat, saitit, kilpailut, jne jne).

Voisi olla aika herkullinen ohjelma, eikös vaan?

Ohjelmasta voisi tulla kovakin hitti, mutta ongelmaksi saattaisi muotoutua se, että ammattikokit eivät ehkä halua julkista kritiikkiä henkilöiltä jotka ovat oman osaamistaitonsa alapuolella. Tuomareita riittäisi kyllä vaikka kuinka moneen jaksoon.

Jos kerran Jungner haluaa Suomen TV-yhtiöille yhteisen nettikaupan, miksi YLE on mukana TVKaistan toiminnasta tehdyssä tutkintapyynnössä?

Meinaan, jos TV-yhtiöille pitäisi joku yhteinen myyntialusta saada aikaiseksi, niin eikö olisi järkevää lähteä liikkeelle jostain jo olemassa olevasta ja toimivasta – sellaisesta jota voisi kehittää ilman tarvetta keksiä jokaista pyörää aina uudestaan ja uudestaan?

TV-yhtiöt ja edunvalvojat ovat hulluja jos eivät ymmärrä TVkaistan olevan parasta ja innovatiivisinta mitä TV:lle on tässä maassa viimeisen kymmenen, jos ei vielä useammankin, vuoden aikana tapahtunut ja, että kyseisen palvelun tappaminen olisi iso askel takaisin 1900-luvulle.

Valitettavasti edunvalvontaa suorittavien elinten toimintaan ei kuitenkaan näytä kuuluvan innovointi, kehitys tai uudet tulevaisuuden näkymät mahdollisuuksineen. Edunvalvonnan tehtävänä vaikuttaisi olevan kehityksen pysäyttäminen, stagnaation ylläpito ja järkkymätön usko menneisyyteen. Käsketään. Ollaan yksisuuntaisia. Uusi kielletään kategorisesti ja keskustelematta. Seek and destroy. Piste.

Edunvalvonta schmedunvalvonta…

(Olen avautunut tästä aikaisemminkin.)

Samasta muualla.
Arctic Startup: Old Media Sues New Media: Case TV-Kaista
Switch X: Dinosaurukset uuden median kipussa…

Katselin YLEn Ykkösdokumentin Disko ja ydinsota (katseluaikaa netissä jäljellä vielä tämän viikon loppuun asti). Aivan loistava dokkari. Suosittelen lämpimästi.

Neuvosto-Virossa Suomen televisio avasi ikkunan unelmien maailmaan, ikkunan jota vallanpitäjät, tiukoista yrityksistä huolimatta, eivät pystyneet sulkemaan.

En voinut ohjelmaa katsellessani olla miettimättä sitä miten jo silloin informaatio halusi olla vapaata ja, että internet tavallaan nyt ajaa globaalisti samaa asiaa kuin Suomen televisio Neuvosto-Virossa.

Nettiä rajaavat vallanpitäjät ovat tänään ihan samanlaisia kuin vallanpitäjiät ajassa josta dokumentti kertoo. Pelätään muutosta, halutaan suojata oma valta ja tulonlähteet, ei haluta nähdä mahdollisuuksia muun kuin omien aivoitusten kautta. Päättäjien silmälasit eivät ehkä ole yhtä massiivisia enää tänä päivänä, mutta aivot niiden takana eivät ole toiminnaltaan muuttuneet.

Toisaalta niin ovat kansalaisetkin ihan samanlaisia – keksivät yhä vaan vaikka millaisia hämmästyttäviä keinoja päästä käsiksi siihen sisältöön johon haluavat päästä. Tekniikka on eri, mutta tarve sama. Ihminen joka tahtoo on näppärä tyyppi toteuttamaan itseään aikakaudesta riippumatta.

Näin se maailma ei oikeastaan hirveästi muutu, Eskoseni.

Paperi. Siihen voi kääriä kalat tai kukkaset ja sytyttää saunan kiukaaseen tulen. Jotkut pesevät ikkunansa paperilla. Kuka on repinyt lehtiä paperimassaan tai hihitellä vanhoille mainoksille huussissa? Kaiken muun ohella on tietenkin sitten vielä paperin kierrätys.

Entä sitten kun paperiin on tungettu mukaan video (via)? Metallia, muovia, jonkinlainen paristo ja mitä kaikkea? Paperista tulee ongelmajätettä. Kalat, kukat, sauna? Kierrätys? Luonto?

Tässä yhtä hieno idea: televisio jossa on tulostin. Ajatelkaa kaikkia niitä mahdollisuuksia! Voisi tulostaa alennuskuponkeja, ostoslistoja tai miksei vaikka kaikki tekstitelevision sivut vessalukemistoksi. Parempihan tietenkin olisi jos mainokset ja ohjelmat voisivat ohjata tulostinta ja pakottaa katsojille lippusia ja lappusia pitkin iltaa. Ei tarvitsisi paikallisten pizzafirmojen juosta rappusissa tiputtelemassa alennuskuponkeja ihmisten luukusta sisään.

(Sivuhuomio: ameriikassa, tuossa mahdollisuuksien maassa, on joku jo näköjään miettinyt televisiota tulostimella, mutta hiukan toisesta näkökulmasta.)

Kun eilen palasin reissulta ilman internettiä, oli vastassa 102 sähköpostiviestiä ja 4881 fiidijuttua. Mistä olin jäänyt paitsi? Hotellitelevisiot kertoivat maailmasta kielillä jotka eivät aina olleet niin tuttuja, että olisin ymmärtänyt mistä oli kyse. Osan ymmärsin, mutta se oli joko paikallista väärästä maasta tai liian globaalia. Kotimaasta ei hajuakaan. Tavallaan hienoa: Kuin aikana ennen nettiä.

Meilit luettu. Tekisi mieli painaa Mark all as read -painiketta Google Readerissa…

Tässä hieman numeroita matkalta:

1 progefestari
4 maata
10 hotellia
18 yötä
886 otettua kuvaa
1438 kilometriä autolla
274000 askelta (pyöristetty alaspäin)
Sekä tuntematon määrä pienpanimo- ja/tai paikallisoluita maisteltu ympäri Belgiaa.

Hyvä reissu.

Olen tässä viime aikoina törmännyt yllättävän moneen tilanteeseen, joille olen antanut nimeksi Mummo ja kaukosäädin. Kyseessä on tilanne jossa yksi osapuoli yrittää auttaa toista näyttämällä jotain yleisesti käytössä olevaa nykyaikaisempaa ratkaisua (kaukosäädin) joka tekee kätevämmin ja nopeammin (ja myös hiukan eri tavalla) saman kuin vanha, mutta toinen osapuoli (mummo) kieltäytyy ottamasta vastaan edes ehdotusta, koska on niin jämähtänyt vanhaan tapaan tehdä.

Kyseessä ei siis ole se, että yksi yrittäisi tyrkyttää toiselle jotain harvojen edelläkävijöiden käyttämää uutuudenkarheata, suurelle kansalle täysin tuntematonta, asiaa vaan oikeasti auttamisen halusta noussut tarve näyttää miten jonkun asian voi tehdä esimerkiksi tehokkaammin tai aikaa ja rahaa säästäen käyttämällä hiukan uudempaa menetelmää.

Antamani nimi pohjautuu kokemukseen ajalta jolloin olin kotikylässäni, Nikkilässä, kodinkoneliikkeessä myyjänä.

*** Muisto: 1980-luvun loppu, 1990-luvun alku ***

Kauppaan astuu mummo, mukanaan jälkeläisiään useamman sukupolven verran: iso kööri ihmisiä saapuu ostamaan mummolle uutta televisiota. Iso tärkeä ostos. Vanhus saa alleen tuolin ja tämä istutetaan televisiohyllyn eteen.

Tämä on aikaa jolloin televisioissa useimmiten on kaukosäätimet, mutta osassa vielä kanavapainikkeet itse laitteessakin. Mummolle nämä painikkeet televisiolaitteessa ovat tärkeitä, sellaiset on oltava.

Oletan, että painikkeet televisiossa muistuttavat häntä edellisestä televisiostaan: siitä joka ei siis enää toimi. Kuvittelen mielessäni miten mummo aina peitti television viltillä kun ei katsellut sitä (sellainen pidensi television ikää, tiesi vanha kansa/asiakaskunta kertoa, suojasi kuvaputkea auringon tuhoavilta säteiltä). Olikohan edellinen televisio ollut mustavalkoinen? Varmaankin.

Esittelen siinä sitten erilaisia malleja.

Tähän maailmanaikaan 28 tuumainen televisio on aika iso ja juuri sellainen mummolle on löydettävä. Halpakin sen pitäisi olla. Päädymme nopeasti Saloran perusmalliin.

Seison televisiohyllyn ääressä, hiukan epämukavassa asennossa (mummolle mieluinen televisio on alimmalla hyllyllä) ja vaihtelen kanavia jotta mummo näkisi, että niin ykkös- kuin kakkoskanavan lähetykset näyttävät hyvältä. Kuva saa hyväksynnän. Ykkönen. Kakkonen.

Päätän helpottaa niin omaa, kuin myös mummon elämää. Suoristan selkäni ja otan hyllystä television kaukosäätimen. Asteltuani mummon luo näytän miten kapulasta löytyy samat numerot kuin television painikkeista: niitä painamalla televisio vaihtaa kanavaa. Ykkönen, kakkonen. Se on kätevää, ei tarvitse nousta vanhoille jaloille, selitän, voi vaihtaa kanavaa sohvalla istuen. Jälkeläiset nyökyttävät päitään hyväksyvästi: kyllä, näin on.

Mummon reaktio kaukosäätimeen ei kuitenkaan ole positiivinen. Se on lähinnä hämmentynyt, ehkä jopa pelästynyt. Tämä vanhus ei voi ymmärtää miten kaukosäätimellä voi vaihtaa kanavaa. Sellainen ei sovi hänen ajatusmaailmaansa.

Kuvittelen, että voin pikaisesti opettaa mummolle mitä kaukosäädin tarkoittaa. Astelen television ääreen, painan kapulan kiinni television pintaan ja vaihdan kanavia: ykkönen, kakkonen, ykkönen, kakkonen. Mummo ymmärtää: nappia painamalla kanava vaihtuu. Kun irrotan kaukosäätimen television pinnasta, siirryn lähemmäs mummoa ja vaihdan kanavia on tapahtuma taas aivan mahdoton mummolle ymmärtää. Kanavia ei vain voi vaihtaa muulla tavalla kuin painikkeilla jotka ovat kiinni televisiossa. Ei vaikka miten yritän selittää, että painan koko ajan samoja nappeja. Samat napit, sama kapula. Ykkönen. Kakkonen.

Toistan vielä varmuuden varalta sen, että kaukosäädin on kiinni televisiossa. Kyllä, se on ymmärrettävää. Ykkönen, kakkonen. Mutta heti kun televisio ja kaukosäädin ovat erossa tosistaan on kyseessä jotain joka ylittää mummon käsityskyvyn.

*** Muisto loppuu ***

Kaupat kuitenkin tuli, muistan, ja mummo jälkeläisineen poistuivat putiikista. Sitä, tuliko kaukosäädin sitten koskaan käyttöön, en tiedä. Epäilen ettei.

Mutta miksi tämä tapahtuma sitten muistuu mieleen? Eiköhän se ole sitä, että harmaa massa pääkopassani assosioi jotain mummon kouristuksenomaisesta pitäytymisestä menneeseen johonkin vastaavaan käyttäytymiseen toisessa tilanteessa nykyaikana.

Ehkä suurin ero mummo ja kaukosäädin -tilanteissa, näin 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla on se, että mummot eivät välttämättä ole minua vanhempia henkilöitä, vaan samanikäisiä tai jopa nuorempia.

Television keksimisen jälkeen, ehkä suurin katselua muuttanut tapahtuma oli mahdollisuus tallentaa ohjelmia. Tallentaminen mahdollisti television käyttäjille irrottautumisen teknologian määräämästä aikataulusta (ainakin jossain määrin) ja samalla tarjosi myös edellytykset useamman ohjelman seuraamisen/katsomisen.

Nythän esimerkiksi TVkaista on jalostanut mahdollisuutta päästä eroon televisiolle ominaisesta kronologiasta. Kyseessä on uusi askel tallennuksen kehityksessä, mutta perusideahan pysyy yhä samana (televisiossahan on vastaava nähty myös: värikuva, stereoääni, digistandardit…).

Television konsepti on siis alusta alkaen pysynyt samana, tallentaminenhan tapahtuu erillisellä laitteella. Toisaalta niin on tallennuksenkin konsepti on pysynyt samana koko videotallennuksen historian ajan, eli aika pitkään.

Syy, miksi olen tällaista miettinyt, on se miten jengi istuu Jaikun ääressä kommentoimassa televisio-ohjelmia livenä: Euroviisuja, kunnallisvaaleja, idolseja tai vaikka A-talkia tai linnan juhlia.

Jaiku tuo television käyttöön selvästi uuden ulottuvuuden, jotain sellaista mitä töllön pällistelyssä ei ole aikaisemmin ollut: Vahva reaaliaikainen katsojalähtöinen sosiaalisuus joka ei rajoitu television välittömään läheisyyteen, kuten sohvalle tai olohuoneeseen.

Se ei varmaan sovi kaikille television käyttäjille, mutta toisille se varmaan on aivan loistava lisä. Ja koska keskustelu on oma-aloitteista, ja käydään jo olemassa olevalla alustalla, ei se maksa yhdellekään ohjelmia lähettävälle taholle mitään ylimääräistä, mutta kyseiset tahot tekevät itselleen kuitenkin palveluksen seuratessaan mitä Jaikussa puhutaan. YLEhän linkittää Jaikun ohella jo muihinkin julkisiin keskusteluihin omilta sivuiltaan.

Ja kyllä, ihan tarkoituksella käytin termiä television käyttäjä. Sellaista harvemmin kuulee, mutta käyttäjä sopii television yhteyteen yhtä hyvin kuin nettijuttuihin: eli aika huonosti.

Kauppa oli sulkemassa. Myyjä tiskin tuolla puolella, nuori mies, kehui äänekkäästi miten hän oli varmasti kaupan nopein paketoija. Jos joku oli yhtä nopea tai ehkä nopeampi kuin hän, oli se eräs naismyyjä joka käveli ohitseni tiskin tältä puolen.

Paketointiaitojaan kehuskellessaan mies seisoi toisen myyjän vieressä. Sen myyjän, joka paketoi ostoksia sanomatta mitään.

Olin väsynyt ja minua otti päähän jo muutenkin.

Paketointivuorossa ollut nainen ei ehkä ollut kaupan nopein, mutta työn laatu vaikutti hyvältä. Hymyilikin. Mies ei juurikaan.

Suorinta tietä kotiin.

Televisiossa mainosten alle kouluikäiset hämmästelivät ja ihailivat tiski- ja pesuaineiden tuloksia yhtä antaumuksella kuin mainosten äidit 80-luvulla. Nykyaikaa. Tiedostavia lapsia. Puhtaita uunivuokia ja tahrattomia vaatteita.

On The Beach, mielestäni Neil Youngin parhaimpia.