skrubu

Helsingin Sokoksen alakerran S-market on rempannut tilojaan. Kun siellä tulee aina toisinaan käytyä, olen huomannut uudistuksesta jääneen mieleen kaksi asiaa.

Aikanaan Stockan herkulla taisi oli keskustan alueella yksinoikeus jumalattomaan ahtauteen ja ostoskärrykolareihin. En tiedä miten ovat sen saaneet aikaan S-marketissa, mutta aika hyvin ovat onnistuneet uudistuksessa tuomaan kärrykaaoksen ja tilanpuutteen shoppailukokemukseen. Hiukan ahdistavaa.

Sitten on nuo pikakassat. Mikäköhän suunnittelun kukkanen se on, että puolet siitä tilasta johon asiakas voisi ne korkeintaan kymmenen tuotettansa laittaa on varattu (selvästikin jälkikäteen lisätylle) lapulle joka kieltää tavaroiden laittamisen siihen. Eikö olisi ollut järkevää jo alusta asti hankkia kassapöytä pienemmällä pinta-alalla johon tuotteet voi laittaa niin, ettei tarvitse erikseen kieltää laittamasta tuotteita siihen mihin ne on kätevintä laittaa?

Television keksimisen jälkeen, ehkä suurin katselua muuttanut tapahtuma oli mahdollisuus tallentaa ohjelmia. Tallentaminen mahdollisti television käyttäjille irrottautumisen teknologian määräämästä aikataulusta (ainakin jossain määrin) ja samalla tarjosi myös edellytykset useamman ohjelman seuraamisen/katsomisen.

Nythän esimerkiksi TVkaista on jalostanut mahdollisuutta päästä eroon televisiolle ominaisesta kronologiasta. Kyseessä on uusi askel tallennuksen kehityksessä, mutta perusideahan pysyy yhä samana (televisiossahan on vastaava nähty myös: värikuva, stereoääni, digistandardit…).

Television konsepti on siis alusta alkaen pysynyt samana, tallentaminenhan tapahtuu erillisellä laitteella. Toisaalta niin on tallennuksenkin konsepti on pysynyt samana koko videotallennuksen historian ajan, eli aika pitkään.

Syy, miksi olen tällaista miettinyt, on se miten jengi istuu Jaikun ääressä kommentoimassa televisio-ohjelmia livenä: Euroviisuja, kunnallisvaaleja, idolseja tai vaikka A-talkia tai linnan juhlia.

Jaiku tuo television käyttöön selvästi uuden ulottuvuuden, jotain sellaista mitä töllön pällistelyssä ei ole aikaisemmin ollut: Vahva reaaliaikainen katsojalähtöinen sosiaalisuus joka ei rajoitu television välittömään läheisyyteen, kuten sohvalle tai olohuoneeseen.

Se ei varmaan sovi kaikille television käyttäjille, mutta toisille se varmaan on aivan loistava lisä. Ja koska keskustelu on oma-aloitteista, ja käydään jo olemassa olevalla alustalla, ei se maksa yhdellekään ohjelmia lähettävälle taholle mitään ylimääräistä, mutta kyseiset tahot tekevät itselleen kuitenkin palveluksen seuratessaan mitä Jaikussa puhutaan. YLEhän linkittää Jaikun ohella jo muihinkin julkisiin keskusteluihin omilta sivuiltaan.

***

Ja kyllä, ihan tarkoituksella käytin termiä television käyttäjä. Sellaista harvemmin kuulee, mutta käyttäjä sopii television yhteyteen yhtä hyvin kuin nettijuttuihin: eli aika huonosti.

The Economistissa on artikkeli rikkinäisten ikkunoiden teoriasta: The ”broken windows” theory of crime is correct (20.11.2008) (via)

The researchers’ conclusion is that one example of disorder, like graffiti or littering, can indeed encourage another, like stealing. Dr Kelling was right. The message for policymakers and police officers is that clearing up graffiti or littering promptly could help fight the spread of crime.

Myös artikkeliin liittyvä keskustelu on mielenkiintoista.

Suomeksi samasta asiasta raportoi Uusi Suomi: ”Rikkinäisten ikkunoiden teoria” paljastui todeksi (24.11.2008). Ja sielläkin keskustelu aiheesta on mielenkiintoista luettavaa.

Ensimmäinen sananen töhrystä löytyy täältä.

Päivitys (2.12.2008): Does the broken windows theory hold online? (kottke.org) (via)

Mitenkäs se nyt olikaan? Oliko jonkun ajatus tarjota graffiteille omaa spesifisesti dedikoitua seinätilaa? Sitähän ehdotettiin.

No, Brittein saarilla, Wadebridgen kaupungissa, tehtiin juuri kuten täällä on ehdotettu. Siellä rakennettiin 3000 punnalla (n. 3500 €) seinä vapaille taiteilijoille. Ajatuksena oli siis pitää oma-aloitteinen taide rajatussa tilassa.

Tätä virallista seinää kritisoitiin samaiselle seinälle: Siihen ilmestyi alta aikayksikön, ennen seinän virallista julkistamista, teksti ”Maksoin veroni ja sain vain tämän kurjan seinän”.

Viranomaiset ovat kauhuissaan. Joku on töhrinyt seinää jonka piti olla oma-aloitteista taidetta varten! Luvatonta tekstiä oli ilmestynyt seinälle jonka pintaa olisi, kunhan seinä olisi ehditty ’avata’, ollut lupa muokata luvallisesti muuten luvattomin keinoin.

Nyt seinän teksti on rikos joka on tutkittava ja töhry on siivottava pois. Nämä asiat tulevat maksamaan veronmaksajille ylimääräistä.

Paikallinen väki ei kuitenkaan oikein näe järkeä tuhlata rahoja viralliseen töhryseinään.

”I suppose you could say the writing is on the wall. People around here think the money could be better spent on more worthy projects.”

Mielestäni case Wadebridge todistaa sen, että rajattu alue oma-aloitteiselle taiteelle ei toimi. Ja se ei toimi kahdesta pääasiallisesta syystä.

Yksi. ”Tässä teille oma pinta, tähän saatte tehdä sitä mitä ette saa tehdä muualla mutta älkää sitten tehkö sitä muualla kun kerran annamme luvan teille tehdä luvattomuuksia luvalla tässä” -seinä ei vähennä oma-aloitteista taidetta muualla (eli rajoita sitä vain sille osoitetulle paikalle) siitä yksinkertaisesta syystä, että taiteilijoiden oma-aloitteisuus katoaa kun viranomaiset antavat luvan luoda asioita rajatusti. Kun luvaton sallitaan, ei se enää ole luvatonta: se on sallittua ja hyväksyttyä. Kiellettyjen hedelmien puutarhan sijaan tarjotaan pientä kupillista mauttomia sallittuja hedelmiä.

Kaksi. Päättävät elimet eivät pysty elämään seinän kanssa siksi, että siinä olevat viestit oletettavasti kääntyvät niitä vastaan jotka seinän pystyttivät.

HS-raati tuomitsee töhrykampanjan? Voiherranjestassentään!

Lukiessani Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen kokoaman yli sadan taiteen, tieteen ja median vaikuttajan joukon vastauksia, en voi kuin ihmetellä. Monet näistä vaikuttajista jotka puolustavat töhrimistä vastaavat tyhjin kysymyksin, pelleilevin sarkasmein sekä mitäänsanomattomin vastakohdin. Ja professori Juha Sihvolan käyttämä natsikortti syö HS-raadin jo heikkoa uskottavuutta suuresti.

Se, että töhryjä ei poisteta viestittää ympäristöön sen, ettei ympäristöstä välitetä ja se taas johtaa välinpitämättömyyteen joka johtaa yhä enenevämpään töhryn määrään joka lisää välinpitämättömyyttä. Se on noidankehä johon on pakko vaikuttaa. Ihmiset yleensä pelkäävät enemmän sellaisia asioita joita eivät voi kontrolloida kuin sellaisia joihin heillä on ainakin näennäinen valta vaikuttaa. Ilman töhrykontrollia epävarmuuden tunne lisääntyy ja se puolestaan, vääjäämättä, johtaa siihen, että joku käyttää tilannetta hyväkseen. Jossain vaiheessa kuvaan tulee mukaan myös rikollisuus.

Urbaanin tilan on viestittävä, että siitä välitetään ja se tapahtuu pitämällä tilasta huolta, esimerkiksi pitämällä se siistinä. Ja mielestäni siisteys on esimerkiksi sitä, ettei Kiasman tai Helsingin tuomiokirkon kylkeen ole töhritty mitään (oli se sitten miten paljon vastakultuuria, visuaalista kommunkoitintia tai vapaata vaihtoehtotaidetta tahansa) kuin myös sitä, ettei muutakaan kadulle kuseskelua tai paskomista tulisi sallia.

Onko sitten Stop töhryille juuri se oikea tapa ylläpitää siisteyttä? En tiedä. Ihan mielenkiintoista luettavaa asiasta löytyy esim. Malcolm Gladwellin The Tipping Pointista: yksi pääsyistä New Yorkin rikollisuuden laskuun 1990-luvulla oli nimenomaan nollatoleranssi (metron) töhrimistä kohtaan.

Tämä teksti on julkaistu Kauppalehden mielipidepalstalla 8.1.2008.
—

Jokin aika takaperin uutisotsikoihin pääsi tutkimus (AC Nielsen, Trust in Advertising, 10/2007) jonka mukaan suomalaisten luottamus vertaissisältöön (esim. blogit ja keskustelufoorumit) on tutkimuksessa mukana olevien maiden alhaisin. Vain 35 % meistä luottaa kuluttajien kertomuksiin verkossa.

Mitä tuosta havainnosta voi päätellä? Mielestäni ei juuri mitään. Ei ainakaan tietämättä mitä oikeasti kysyttiin. Mutta ainahan asiasta voi spekuloida.

Voiko blogeihin luottaa? Kysymys on yhtä järjetön kuin se, että kysyisi luottaako siihen mitä lehdissä kirjoitetaan. Tai luottaako siihen mitä televisiossa näytetään. Vastaus riippuu siitä mitä televisio-ohjelmia tarkoitetaan, tai mistä lehdistä on kyse. Tai mitä blogeja lukee.

Samalla pitäisi tietää myös miksi joku luottaa johonkin tiettyyn lehteen, ohjelmaan tai blogiin. Millä luottamus on saavutettu? Mikä vaikuttaa siihen että jokin tietolähde on, jonkun mielestä, toista luotettavampi.

Blogi yhä monelle tuntematon

Suomessa internettiä käyttää Tilastokeskuksen tutkimuksen mukaan, 79 % väestöstä, alle 50 vuotiaista keskimäärin noin 90 %. Internetistä on siis monelle tullut osa arkea. Samaisen tutkimuksen mukaan 86 % käyttää internettiä hankkiakseen tietoa tuotteista ja palveluista, joka tarkoittaa, että netti on erittäin tärkeä tiedon lähde monelle.

Saman tutkimuksen mukaan vain kolmannes netin käyttäjistä ilmoittaa lukevansa blogeja. Tietoa siitä moniko pitää blogia, ei ole saatavilla. Entä osaavatko netissä tietoa hakevat päätellä, esimerkiksi Googlen kautta jonnekin päätyneenä, että kyseessä on nimenomaan blogi (keskustelufoorumin varmaankin kyllä tunnistaa)? Entä moniko osaa oikeasti kertoa mikä blogi on?

Blogit ovat meillä aika tuore ilmiö. On selvää että niiden hahmottaminen on vaikeata. Kymmenen vuotta sitten oli selvää että on puhelinkoppeja ja kännykkä tuntui monille aivan turhalta kapineelta. Ehkä kännykkä on vieläkin turha kapine, mutta puhelinkoppeja on todella vähän ja kännyköitä paljon, paljon enemmän, se ei enää ole tuntematon ja outo laite.

Syksyn mittaan on ollut paljonkin puhetta ja kirjoituksia siitä miten vasta nyt yritykset heräävät verkossa tapahtuvaan kommunikointiin – miten paljon kuluttajat keskustelevat, kommentoivat, haukkuvat ja kehuvat tuotteita, brändejä ja yrityksiä.

Totuushan on se että yksittäisen kuluttajan sopeutuminen verkkomaailmaan ja sen tapoihin on nopeampaa ja monipuolisempaa kun mihin yritykset pystyvät. Samalla kuluttajat muokkaavat nettiä itsensä näköiseksi ja luovat yleisiä toimintamalleja – se on verkkokulttuuria.

Saadakseen äänensä kuuluviin netissä, etenkin sosiaalisissa verkostoissa, on pelattava verkon omien kulttuuripelisääntöjen mukaan. Tämä koskee niin kuluttajia kuin myös esimerkiksi yrityksiä ja etenkin yritysten mainontaa ja markkinointia.

On tärkeää kommunikoida keskustelevalla tyylillä, olla keskustelija muiden keskustelijoiden joukossa. On ymmärrettävä kokonaisuus, tiedettävä mistä on kyse ja saatava iso kuva haltuun. Sillä kuluttajien kommentointiin reagoiminen jättää verkkoon jäljen. Onko jälki positiivinen vai negatiivinen riippuu siitä, miten hyvin verkkokulttuuria ymmärretään.

Netti ei ole suljettu tila

Sillä ei ole väliä, moniko tänään luottaa kuluttajien kertomuksiin netissä, koska näiden ihmisten määrä tulee kasvamaan sitä mukaa, kun ymmärrys nettikulttuurista lisääntyy.

Ja pitää muistaa, että kommentointi netissä ei oikeasti rajoitu vain digitaaliseen mediaan. Mielipiteet elävät ihmisten mielissä, pään sisällä, ja ne siirtyvät kommunikoinnin avulla. Se tapahtuuko kommunikointi verkossa vai reaalimaailmassa, tai näiden kahden välillä, on epärelevanttia: Netti ei ole suljettu tila.

Kuinka moni kuluttajien kertomuksiin netissä luottavista on mielipidevaikuttajia, joiden sanalla on vaikutusta myös netin ulkopuolella?