Ääntä valokuvien katsomisesta

Turun taidemuseon lattiat narisevat ja naksuvat. Jotenkin tuntuu siltä, että aina kun käyn kyseisessä taidelaitoksessa, olen siellä lähes yksin. Siellä, useammin kuin missään muussa museossa, on myös usein tunne, että näyttelyvahdit kovasti vahtivat juuri minua. Mutta viimeksi kun siellä kävin, en tuntenut katseita niskassani, enkä törmännyt nurkan takana vahteihin, jotka hämmentyvät kun heidät huomataan, vaikka olin taas lähes yksin ja lattiat tapansa mukaan narisivat ja naksuivat.

Tein pienen ääniteoksen Elina Brotheruksen valokuvien katselemisesta.

Turussa taiderundilla

Eilen. Lähinnä valokuvien vuoksi.

LogomoLogomossa (hieno tila, VR:n konepaja) riippui monipuolinen kokoelma teemalla Liisa ihmemaassa ja Turun taidemuseoon oli koottu Veli Granöltä henkisyyteen (ehkä jopa yliluonnolisuuteen), esineiisiin ja luontoon liittyviä töitä. Mielenkiintoisia (oikeasti, ei kiertoilmaisuna sille, etten tykännyt) olivat molemmat nuo, vaikka tietenkin hyvin erialisia. En voi sanoa kaiken osuneen ja uponneen ja olleen ihq, mutta ajatuksia nuo herättivät, ja se on hyvä.

Wäinö Aaltosen museon ulkopuolella lämpeni pari taidesaunaa levittäen museon sisätiloihin savunhajuisen ambienssin joka, jollain tasolla tuntui sopivan Vesi -näyttelyn yhteyteen. Itse näyttely ei kuitenkaan sytyttänyt, vaan tuntui selkeästä teemastaan huolimatta hyvin epäkoherentilta kokonaisuudelta jossa vaikuitti olevan vähän kaikenlaista jokaiselle, muttei oikeastaan mitään kenellekään.

Jälkiruoka, syötyMielenkiintoinen yksityiskohta WAMissa oli näyttelyvalvojat. Olen tottunut, esimerkiksi Ateneumissa tai vaikka Tennishallin Taidemuseossa käydessäni, että valvojat antavat ihmisten katsella teoksia rauhassa ja jopa yksin. Poistuvat hetkeksi paikalta, tai liikkuvat taustalla johonkin hiukan sivummas. Ovat läsnä, mutta huomaamattomasti tai hienotunteisesti. WAMissa taas joka huoneessa/tilassa oli vähintään yksi haukka joka, koska olin melkein ainoa asiakas, katsoa kyyläsi joka liikettäni. Koko ajan oli tunne, että jokaista liikettä seurataan. Ei luoteta. Ei anneta nauttia. Pidetään silmällä, seurataan jopa. Kohta se varmasti rikkoo jotain tai koskee johonkin. Hyvin epämiellyttävältä fiilis. Ei tee mieli palata sinne vähään aikaan.

Perissäkin pyörähdin, kun se oli siinä Wäinön yläkerrassa. New York Photo Awards 2011 (verkossa hiukan enemmän kuvia) tuntui jotenkin pliisulta. Ehkä se oli sitä, ettei kuvien kohdalla ollut mitään selityksiä. Ehkä olin väsynyt, ehkä Wäinön näyttelyvalvojat veivät fiiliksen. En tiedä. Se ei vaan puhutellut.

Niin ja Koulun makkarat olivat viileitä mutta hapankaali tulikuumaa. Maku kohdallaan kyllä, mutta jotenkin nurinkurista tuon lämpöjakauman suhteen.

Isoja lintuja Aurajoessa
Lintuja Turussa