Galaktinen syötävä

Noin puolitoista vuotta sitten kirjoitin jutun Hakaneuloja munkin lihassa. Nyt tuosta kyseisestä munkista tehty kuva roikkuu, seitsemän muun galaktisen syötävän seurassa Kaapelitehtaalla ravintola Hima & Salin seinällä marraskuun loppuun asti. Menkää ja katsokaa. Samalla kannattaa toki poiketa esimerkiksi katsomassa ruokakuvia myös Valokuvataiteen museossa (on siellä muutakin).

Extraterrestrial Berliner, from the series Galactic Comestibles by Pekka Nikrus
Extraterrestrial Berliner
Ravintola Hima & Sali 1.10.–30.11.2016

Kymmenen vuotta Flickriä

Niin se aika vaan… kuluu, virtaa, pakenee, valuu ehkä. Vaan niinpä sitä tuntuu riittävän – sieltä jostain sitä vaan tursuaa tänne (tähän hetkeen ja tämän hetken ohi). Harvoin kuulee pohdittavan mistä se tulee. Usein aikaan viitataan menneenä. Kuten tässäkin. Tässä jutussa viittaan aikaan aika tasan kymmenen vuoden taakse tästä hetkestä. Silloin upin ensimmäisen kuvani Flickriin. Kymmenessä vuodessa olen sitten täyttänyt Flickriä kuvilla keskimäärin noin 655 kuvan vuosivauhdilla ja niitä on katsottu noin 3,6 miljoonaa kertaa.

Pekka Nikrus, ensimmäinen kuva Flickrissä
Ensimmäinen kuvani Flickrissä: B (kuka olet ja miksi)

Flickr on yhä mielestäni parhaita valokuvapalveluita. Paljon sitä on parjattu, mutta myös kehuttu. Se ei ole mediaseksikäs ja nuorekas hipsterhörhötrendipalvelu, mutta oman kuvaamisensa ja kuvien ymmärtämisen kehittymisen kannalta mainio apuväline, työkalu. Ei se tietenkään tee mitään puolestasi (kuten ei vasarakaan niitä nauloja puolestasi mihinkään upota), työtä ja tekemistä se vaatii. Ajatteluakin, ymmärtämisen tarvetta. Ehkä se siksi ei kaikille sovi. Mutta voi sinne kuvia vain dumpata ajattelemattakin. Sitäkin siellä tehdään. Sekään ei sovi kaikille. Eikä Flickr täydellinen ole. Kukapa olisi.

Kymmenessä vuodessa on kuvissani tapahtunut vaikka mitä. Jos ei jaksa kuvia julkaisujärjestyksessä selata, voi niihin albumeittainkin tutustua.

Melkein

The picture has almost replaced the word as a means of communication” sanoi valokuvaaja Berenice Abbott 1951. Samaa sanotaan yhä. Siis, että kuva on melkein korvannut sanan. Melkein. Melkein yhä vaan. Muttei ihan kuitenkaan. Ihan vielä ainakaan.

Hölttöä ja kortti

Ismo Höltön valokuvia on näytillä Ateneumissa. Paljon upeita kuvia. Loistavaa ajankuvaa. Menkää katsomaan.

Siinä kun ihailin kuvia, ajattelin samalla, ettei nykyään ehkä voi ottaa ihmisistä kuvia tuolla tavalla. Kaupungissa. Tai ehkä voi, kiellettyähän se ei ole, mutta ihmiset ovat tietoisempia valokuvauksesta ja valokuvasta. Ja valokuvien julkaisemisesta. Ovat varovaisempia. Ainakaan ei voi räpsiä kuvia satunnaisista lapsista kadulla samalla tavalla. Kun jo pelkästään itsensä kuvaamisestakin voi joutua huonoon valoon internetseissä. Sillä tavalla ennen oli ehkä parempi. Ehkä.

Ja sitten Museokortti. Hiukan ehkä hämää se, että mainostamassaan listassa niistä lähes 200 museosta johon kortti käy on mukana myös ilmaisia museoita. Mutta ei se hämännyt niin, ettenkö hankkinut korttia. Nyt olen höylännyt kortilla jo kolmet sisäänpääsyt. Säästöä ei ole vielä kertynyt. Olen tätä kirjoittaessani 19 monikansallista miinuksella, mutta parin näyttelyn jälkeen olenkin jo plussan puolella. Neljäs näyttely tulee olemaan toinen käynti katsomassa Höltön kuvia, because I can.

Letku
LETKU. Muoviletku, metallinen teline ja hana. Sara Hildénin taidemuseon miestenhuone.

Juu en

Kävelin Töölönlahden länsirantaa kohti keskustaa. Katselin miten poljettavien pyörien jalanjäljet näyttivät jotenkin mukavilta, siinä kun olivat kaistallaan juosseet. Päätin ottaa kuvan näkemästäni, kännykällä. Nuori nainen, hymy kasvoillaan, pysähtyi kohdalleni juuri kun sommittelin maisemaa pienelle ruudulle ja kysyi todella pirteästi: – Otako selfietä? Käännyin katsomaan kysyjää, hölmistyneenä.

(Ettämitäettä, häh? Näinkö ihmiset ovat niin median selfiepaukutuksessa menneet sekaisin, että kuvittelevat kaiken kännykuvaamisen olevan omakuvien ottamista?)

– En, vastasin ja käännyin takaisin jatkaakseni ympäristöni rekisteröintiä.

Nainen sanoi vielä jotain siinä jatkaessaan matkaa, mutta en kuullut mitä, sillä siinä kuvatessani, ja kävellessäni myös, kuuntelin podcastia (ohjelmaa jonka tämän kertaisessa jaksossa kerrottiin erään pelin loppumisesta – mainio jakso). Huomasin olevani jotenkin ärsyyntynyt. Olipa hölmö kysymys, oli ajatukseni. Myöhemmin, kun olin pohtinut tätä pientä kohtaamista, huomasin olevani lähinnä huvittuneen hämmentynyt: miksi ylipäänsä kysyä?

Juu ei todellakaan mikään selfie
Ei mikään selfie ei.

Avoin galleria

Viime vuoden joulukuun alkupuolella Google avasi Open Galleryn kaikille. Sinnehän ei tuosta vaan pääse, vaan pitää pyytää kutsua. Joulukuun 20. pyysin. Vastaus tuli, mutta sitten oli pitkä hiljaisuus. Unohdin asian vähitellen. Kunnes. Äskettäin sain meilin Googlelta. Tervetuloa, sanoivat, ota Open Gallery käyttöön.

No, on pitänyt tässä hiukan kiirettä enkä ehtinyt heti kutsun saatuani ruveta tutustumaan palveluun. Nyt sitten ehdin, tai lähinnä pakotin itseni ottamaan aikaa pikaiseen testiin. Kuvien lisääminen on helppoa. Näyttelyn kokoaminen on hiukan jäykähköä, kuten on oman galleria sivun julkaiseminen. Niin Behance kuin Tumblr ovat kyllä käyttökokemukseltaan Googlea parempia.

Open Gallery eroaa monista muista gallerioista ja julkaisualustoista siinä, että kuvat ovat zoomattavia (kuten esim. Google Maps). Testiin kaivelin kenkälaatikosta kokoelman monivalotuksia vesipinnoista ja pilvistä. Kuvat ovat aika rakeisia, huomaan. Mutta hommahan toimii. Pitää jossain vaiheessa kokeilla hiukan vähemmän rakeisilla kuvilla.

Tässä piti olla embedattuna ensimmäinen näyttelyni Google Open Galleryssä, mutta jostain syystä se ei näkynyt, joten poistin sen. Menkää saitille kattomaan.

Kuva jota en ottanut

Se hetki kun majesteettisten ja uhkaavan tummien pilven välistä aurinko pilkistää valaisten jonkun rakennuksen todella kirkkaaksi, kuin epätodellisen loistavaksi. Sellaisena minä näin Olympiastadionin läntisen seinämän. Mutta se ei ollut pelkkä kirkkaus tai valkeus vasten tummaa taivasta joka kiinnitti huomioni. Vaan kirkkauden laidassa oleva varjo. Siinä oli kuin varjostus joka teki seinästä hetken hyvin kolmiulotteisen. Jonkun pilven reuna peitti auringonsäteet juuri sopivasti. Seinässä oli yllättäen uudenlaista syvyyttä. Mutta vain hetken. Juuri sen hetken kun ehdin reagoimaan upeaan valoon ja varjoon. Ennen kuin edes ehdi ajatella kameraa, toinen pilvi tuli ja pyyhkäisi auringon valon kokonaan. Seinä latistui. Se oli harmaa. Ihan kaunis harmaa kylläkin. Ja olihan taivas yhä upeaa katseltavaa. Vaan jos se olisi ollut vain hetken pidempään se valo.