Hakaneuloja munkin lihassa

(Tekstissä esiintyvä tänään ei ole tänään suhteessa siihen päivään jolloin tämä teksti on julkaistu, vaan se viittaa päivään jolloin kuvailemani tapahtuma tapahtui. Aloitin tekstini kirjoittamisen nimittäin samana päivänä, jatkaen, korjaillen ja muokaten sitä sitten myöhemmin. Olisin toki voinut kirjoittaa jutun toiseen aikamuotoon, mutta päätin sen sijaan kirjoittaa tähän alkuun todella pitkän turhan selvityksen siitä mihin viittaan sanalla tänään. Olin oikeasti ajatellut laittaa tämän selityksen sulkeisiin sanan Tänään jälkeen, mutta siirsin tämän tähän alkuun kuitenkin.)

Tänään olen pitkin päivää pyrkinyt mielessäni ratkomaan pulmaa, joka ei ehkä ole vaivannut ihmiskuntaa satojen vuosien ajan: Miten roikottaa berliininmunkki mahdollisimman siisti diskopallomoottorista? Kuka tahansa saa sen väkivalloin paikalleen, mutta nondestruktiivisen, siistin ja ennen kaikkea tasapainoisen tuloksen saavuttamiseksi joutuu näkemään paljonkin vaivaa. Pohdittuani asiaa pitkin päivää ostin hiukan erilaisia tarvikkeita (neuloja lähinnä) ja berliininmunkin.

Berliininmunkki on yllättävän painava, huomasin tutkiessani sitä tarkemmin. Ja sitä on käsiteltävä hyvin varovasti, ettei se litisty, kolhiinnu tai sen sokerikuorrutus lohkea tai muuten irtoa.

Aloitin projektin kaivertamalla munkin pohjaan kuopan. Tämän tein kahdesta syystä. Ensimmäinen oli se, että poistamalla massaa munkki tietenkin kevenee. Toinen oli se, että kuopan reunoihin saa upotettua jotain, josta munkkia voi roikottaa niin, että sen saa tasapainoon ja suoraan. Ja kas, sieltähän löytyi myös hilloa, nam.

Hankkimani isot hakaneulat (55 mm) osoittautuivat juuri sopiviksi tätä projektia varten. Aluksi kuvittelin, että voisin painaa neulan munkin pehmeään lihaan ja homma toimisi. Munkki oli kuitenkin yhä, kaivertamisenkin jälkeen, liian painava sekä liian pehmeä, että pelkkä neula pysyisi siinä mihin sen on pistänyt. Sitten tajusin, että saadakseen enemmän pysyvyyttä, on hakaneulan oltava suljettu. Niinpä painoin hellän väkivaltaisesti kahdet hakaneulat, joihin jo olin sitonut langan, munkkiin tekemäni kuopan rasvaisiin sisälaitoihin. Näin sain munkin roikkumaan diskopallomoottorista, ja hiukan virittelemällä lankaa yllättävän suoraan myös (joka on siis toivottavaa).

Jokusen kerran jouduin korjaamaan yhden hakaneulan paikkaa, koska munkin pehmeä seinämä ei kestänyt painovoimaa. Langan siirtelyäkin tapahtui, koska hakaneulan siirto muutti tasapainoa. Mutta periaatteessa siinä se oli. Pyörivä berliininmunkki. Jos joudun joskus uudelleen tilanteeseen jossa pitää tehdä jotain vastaavaa, saattaisin hyvinkin kovertaa munkkiin kuopan hiukan toisella tavalla, jotta neulat (joiden ei tarvitse olla neuloja) saisi luotettavammin pysymään paikallaan. Epäilen myös, että olisi helpompi virittää berliininmunkki pyörimään pyörivältä alustalta (esim. vaikka vinyylisoittimen levylautaselta) jonkun tötsän (esim. tyhjä vessapaperirulla) päässä, kuin roikottaa paakkelsia diskopallomoottorista, mutta minun tapauksessani ei ollut muuta moottorivaihtoehtoa.

Nyt ehkä joku miettii, että miksi kukaan haluaisi roikottaa munkkia diskopallomoottorista. Ja minähän selitän, koska kysymykseen löytyy ihan looginen vastaus. Jos haluaa valokuvata diskopallomoottorin pyörittämän berliininmunkin, ei ole juurikaan muita mahdollisuuksia kuin toteuttaa visio konkreettisesti tai feikata se. En halunnut feikata. Siksi.

berliininmunkki, kuoppa ja hakaneula
Hakaneuloja munkin lihassa.

Käännettyjä sääntöjä

Inspiroiduin kääntämään Neil Gaimanin kahdeksan kirjoittamisen sääntöä niin suomeksi kuin valokuvaukseen sopivaksi. Miksi? Koska kirjoittamisessa valokuvaamisessa on mielestäni paljon samaa.

  1. Ota kuvia.
  2. Ota paljon kuvia – toinen toisensa jälkeen. Hae oikea kuvakulma ja kuvaa.
  3. Tee kuvat valmiiksi. Mitä tahansa sinun pitää tehdä saadaksesi kuvasi valmiiksi, tee se valmiiksi.
  4. Siirrä kuvasi sivuun. Katso kuviasi kuin et olisi nähnyt niitä koskaan aikaisemmin. Näytä kuviasi kavereille joiden mielipiteitä arvostat ja jotka pitävät siitä mistä kuvasi kertovat.
  5. Muista: kun ihmiset kertovat, että jokin on väärin tai se ei toimi heille, he ovat lähes aina oikeassa. Kun he kertovat tasan mikä heidän mielestään on väärin ja miten sen voisi korjata, he ovat lähes aina väärässä.
  6. Korjaa se, mikä ei toimi. Muista, että ennemmin tai myöhemmin, ennen kuin yksikään kuva saavuttaa täydellisyyden, sinun on päästettävä irti siitä mitä olet nyt tekemässä ja ryhdyttävä ottamaan seuraavia kuvia. Täydellisyys on kuin taivaanrantaa jahtaisi. Pysy liikkeellä.
  7. Naura omille vitseillesi.
  8. Valokuvaamisen pääsääntö on, että jos teet sitä tarpeeksi itsevarmasti ja itseluottamuksella, saat tehdä mitä haluat. (Tuo saattaa olla niin elämisen kuin valokuvaamisen sääntö, mutta se on varmasti totta valokuvaamisen suhteen.) Ota siis kuvasi niin kuin niiden tarvitsee tulla otetuiksi. Kuvaa rehellisesti ja kerro niillä tarinaa niin hyvin kuin osaat. En ole varma onko muita sääntöjä, ainakaan sellaisia joilla on väliä.

Hiekkaiset jalat rantahiekassa
Tassut tukevasti rantahiekassa.

Räpsy

Tulinpa tässä viikolla ajatelleeksi miten tapaus jossa helistiin kansanedustajan sukukalleuksista hienosti alleviivaa sitä, että kaikki ottavat valokuvia koko ajan ja mistä vaan sekä sitä, miten kuvan ottaminen ei ole se pääasia vaan kuvan julkaiseminen tai kuvan näyttäminen, eli käyttäminen tavalla tai toisella kommunikointivälineenä. Kohuhan ei syntynyt kuvan ottamisesta.

Se voiko sitten puhua siitä, ovatko kaikki valokuvaajia onkin sitten toinen asia. Kaikki ne jotka kirjoittavat eivät ole kirjailijoita tai kirjoittajia. Kaikki ne jotka soittavat jotain musiikki-instrumenttia eivät ole muusikoita tai soittajia. Ovatko kaikki valokuvien ottajat valokuvaajia? Ehkä on liian aikaista, suhteessa valokuvan ikään, vielä pohtia tällaista. Kirjoitus- ja soittotaidolla on paljon pidempi historia ja ne ainakin tuntuvat siksi hiukan selkeämmiltä määrittelyn kannalta.

Aiheeseen jollain tavalla liittyen kolme linkkiä YouTubeen. Näiden takaa löytyy kaikenlaista valokuvaan ja kuvaan liittyää videota: Michael Engler, tw1975 ja THE RAD PHO.

Päämääränä liike?

En ollut ajatellut jatkaa tämän valokuva-alan muutoksen puimista, mutta jäin kuitekin vielä vähän pohtimaan asiaa. Tällä kertaa hiukan toisesta näkökulmasta.

Jos kaikki, niiden isoäidit ja ehkä pari koiraakin tarjoaa valokuviaan ilmaiseksi muiden käyttöön, onko järkeä syyttää siitä harvaa hassua amatöörivalokuvaajaa? Ei, koska niihin johon syytökset osuvat, ovat vain kuin pari hiekanmurua Saharassa. Pari hiekanmurua ei Saharaa tee. Ei tee kilokaan hiekkaa. Eikä tonni.

Voimme myös kysyä, kenen syy on tämä amatöörien nousu? Onko se amatöörien itsensä syy? Ei tietenkään.

Esimerkiksi ne firmat jotka aikanaan tuottivat laitteita lähinnä ammattilaisvalokuvaajille, valmistavat ja markkinoivat nykyään enemmän laitteita suuremmalle yleisölle, juuri niille joilla ei ole valokuva-alan koulutusta. Enemmän myyntiä, enemmän rahaa. Ei kai kukaan nyt ihan tosissaan usko, että kameravalmistajat välittävät siitä kuka kuvia ottaa? Että isot korporaatiot jotenkin suosisivat niitä jotka elääkseen valokuvaavat? Itseään ne suosivat antamalla kaikille mahdollisuuden ottaa kuvia. Nauravat matkalla pankkiin samalla kun toisaalla jonkun muun mahdollisuudet elää tekemällään työllä vähenee tai muuttuu mahdottomaksi.

Itseään suosivat myös kaupat, jotka eivät vaadi mitään kamerankantolupaa ostajalta. Myyvät mitä vaan kenelle vaan. Niin kamerakaupat, sellaisetkin jotka itseään ammattilaiskauppana mainostaa, kuin marketit joissa samalla kassahihnalla vilisee kaikki maidosta ja metukasta rintsikoihin ja kompaktikameroihin.

Jos siis haluaisi kapinoida amatöörejä vastaan, pitäisi murtaa ne firmat jotka valokuvauslaitteistoa valmistaa. Pitäisi iskeä sinne, josta ammattilaistenkin laitteisto tulee. Sitten pitäisi rajoittaa niiden toimintaa jotka välittävät tätä laitteistoa, välittämättä kenelle välittävät. Tämän lisäksi pitäisi tietenkin myös kieltää kameroiden integrointi muihin laitteisiin, kuten puhelimiin tai mp3-soittimiin.

Mutta pelkkä laitteistoon keskittyminen ei vielä auta.

Monet jaksavat toistaa sitä, että kaikkihan nykyään kuvaavat (minäkin tämän jutun alussa), mutta ainahan kuvia ovat ottaneet kaikenlaiset kouluttamattomat hörhöt. Johan jo Kodak (rauha tämän sielulle) kasvoi isoksi aikanaan tarjoamalla kaikille mahdollisuuden räpsiä kuvia, riippumatta siitä oliko koulutettu vai ei.

Kuvien ottaminen ei siis ole syy mihinkään, mutta mahdollisuus kuvien helppoon, halpaan ja maailmanlaajuiseen jakeluun vaikuttaa kyllä. Laitteiston ohella tässä amatöörien vallankumouksessa roistona on maailmanlaajuinen tietoverkko, joka mahdollistaa kaikille, myös ammattilaisvalokuvaajille, kuvien (ja mielipiteiden) jakamisen tavalla, joka ennen nettiä ei mitenkään ollut mahdollinen. Samalla tavalla netti on luonut mahdollisuuden ansaita rahaa tavoilla jotka eivät olleet aikaisemmin mahdollisia.

Tekikö Kodak aikanaan väärin? Olisiko George Eastmanin (jolta jäi koulun kesken ja jolla ei ollut minkäänlaista valokuvakoulutusta) pitänyt keskittyä vain ammattilaisiin ja tukahduttaa samanlaiset innostuneet amatöörit kuin millainen hän itse oli? Tuskin (mitenköhän sekin olisi vaikuttanut ammattilaisvalokuvaukseen?). Tekeekö erilaiset yrittäjät internetissä väärin kun, ainakin jostain näkökulmasta asiaa katsottuna, tekevät samaa kuin Kodak aikanaan, eli hyödyntävät tehokkaasti uusia mahdollisuuksia? Tuskin. Aika ja toteutustapa on eri, mutta sama perusidea jota Kodak hyödynsi on ja pysyy. Nyt vaan tuotantokustannukset ovat Kodakin alkuaikoihin verrattuna romahtaneet ja on helpompi ja halvempi kenen vaan pukata bisnestä pystyyn. Yrittäjyydeksi sellaista kai kutsutaan.

Internet ei ole ammattilaisten kontrolloima yksisuuntainen tuubi, vaan alusta, joka antaa (periaatteessa ainakin) kaikille samat mahdollisuudet niin julkaista kuin nähdä sisältöä. Tosin se sama vapaus joka mahdollistaa julkaiseminen ja sen, että amatöörit nousevat esille, myös vaikeuttaa sitä. Kun jokaisella on sama mahdollisuus huutaa, huudetaan koska se on mahdollista ja näin syntyy kohinaa.

Se mitä ammattialaismedia tekee (tai joskus ainakin teki), on kohinan suodattaminen – päästetään esille vain murto-osa kaikesta. Se on portinvartioiden tehtävä. Portinvartijoita ovat niin esimerkiksi pää- ja kuvatoimittajat kuin toimitukselliset prosessit. Internetissä ei ole portinvartijoita vaan se päästää kohinan suoraan läpi. Ehkä voisi jopa sanoa, että netti on kohinaa. Se on vähän kuin seisoisi jäähallissa keskellä jäätä ja täyteen myydyssä katsomossa kaikki keskustelisivat. Ei siitä mitään kuulisi, paitsi kohinan.

Kohinaan katoaa niin hyvä kuin huono, ammattilainen, amatööri, naapurin arskan blogikirjoitus, hesari ja seiska. Kohina on tasavertaisuudessaan lempeä ja julma kaikille, ihan jokaiselle. Se on osa sitä, josta Kevin Kelly kirjoittaa, että kaikella teknologialla on hyvät ja huonot puolet ja se on osa teknologian määritelmää. Sen kanssa on elettävä ja yritettävä tehdä asiat mahdollisimman hyvin. Tai mahdollisimman oikein.

Mikä sitten on oikein? Ja kenen näkökulmasta? Tätä saa jokainen pohtia itse. Onko se mikä on itselle hyvää välttämättä toiselle hyvää ja kumpi hyvä on se mitä pitäisi suosia? Ja miksi?

Kenen syyksi voi siis laskea amatöörien nousun? Ei yksittäisten henkilöiden syyksi ainakaan. Amatöörikuvaajat ovat vain näkyvä osa tätä monista asioista johtuvaa seurausta.

Yksittäistä hiekanmurua ei voi pitää syynä hiekkadyyniin Saharassa. Ei myöskään pelkästään tuulta. Jos dyynien eteneminen harmittaa, ei kannata ruveta lapioimaan hiekkaa, vaan pitää tehdä jotain muuta, kuten vaikka istuttaa puita.

*

Sanana amatööri perustuu latinan verbiin amare, rakastaa. Tästä johdettu amator, kirjaimellisesti ”rakastaja”, viittaa siihen, että amatööri voi suhtautua intohimoisesti (ammattilaista intohimoisemmin) kiinnostuksensa kohteeseen, harrastukseen.

Wikipedia: Amatööri

Oi aikoja, oi tapoja

Hiljennytään näin tämän jutun alussa hetkeksi muistelemaan kaasuvalojen sytyttäjien ammattikuntaa joka katosi sähkövalon tullessa kaupunkiin. Mahtoi heitä harmittaa tekninen evoluutio. Valothan eivät kuitenkaan kadonneet kaduilta. Samoin voimme hiljaisessa hetkessämme muistella sentraalisantrojen kohtaloa. Jäivät aikanaan hekin härskisti teknologisen kehityksen jalkoihin. Puhelinkeskuksiahan on kuitenkin yhä. Mahtoi muuten myös Gutenbergin keksintö harmittaa niitä, jotka käsin monistivat kirjoja saadakseen perheelleen leipää ja olutta.

Sitten siirrytään hiljaisesta hetkestämme äänimaailmaan nimeltä punk. Siinä sitä oli 70-luvulla kasa tyyppejä, joita otti päähän kaikenlainen yhteiskunnallinen ja myös se, että musiikki oli pölyyntynyttä, pöhöttynyttä tekotaiteellista skeidaa. Ei tarvinnut tai edes pitänyt olla esim. sulosointuja lirutteleva kitarajumala joka seuraa jotain määriteltyä koodistoa, jotta sai skulata skebaa julkisesti. Punkille muodostui musiikissa(kin) oma muoto, oma kieli, omat merkitykset ja se harmitti monia.

Jotenkin tuntuu siltä, että elämme aikaa jossa harrastelijavalokuvaajat nähdään vähän samanalaisina kuin punkkarit.

Ei. En tarkoita, että harrastelijavalokuvaajat nähtäisiin olevan anti-establishment, anti-capitalist tai muutenkaan kapinoivia.

Ei. En myöskään tarkoita näitä tämän ajan punkkareita jotka ovat sisäsiisteiksi opetettu ja otettu avosylin vastaan musiikkiyhteisöön pirteänä lisänä humpan, iskelmän ja muun popin joukkoon.

Vaan. Tarkoitan huonolla punkkarivertauksellani sitä, miten harrastelijavalokuvaajiin, mitä olen joidenkin blogien kommenteissa erinäisiä keskusteluja seurannut, suhtaudutaan osittain kuin korkeamman kulttuurin edustajat suhtautuivat punkkareihin silloin joskus: Eihän ne osaa soittaa! Miksi niitä kukaan kuuntelisi? Me sentään ollaan koulutettuja ja tiedetään jotain musiikista ja hallitaan musiikin tulkitseminen, oikeasti, kunnolla ja oikein mielipitein. Kyllä pitäisi nämä meluntuottajat kieltää. Miksi yhä harvempi käy meidän keikoilla?

Kuitenkin punkkarit olivat/ovat vain osa evoluutiota, luonnollinen jatke musiikin kehityksessä sekä yksi monista muutoksista matkalla siihen missä olemme nyt – siihen missä emme olisi ilman punkkeja. Tai esimerkiksi ilman Stravinskyn Kevätuhria. Tai ilman syntetisaattorin keksimistä.

En tiedä muuttuiko maailma huonommaksi kun kaasuvalo katosi, puhelinkeskukset automatisoitiin ja kirjapainotekniikka keksittiin, mutta uskon kovasti siihen, että yleinen luku- ja kirjoitustaito on ollut vain hyvä asia, vaikka aluksi ihmiset eivät varmaan osanneet kirjoittaa asioita oikein, siis niiden mukaan, jotka aikanaan olivat kirjoituksen ja lukemisen ainoita osaajia, eksperttejä ja airuita.

Miksi sotken mukaan lukemisen ja kirjoittamisen? Siksi, että mielestäni valokuvan (tai kuvan noin yleensä) voi hyvinkin rinnastaa, ainakin jollain tasolla, kieleen. Puhuttu ja kirjoitettu kieli pysyy elossa siksi, että se muuttuu. Asiat ilmaistaan eri tavoin nyt kuin kymmenen vuotta sitten. Kielen on kyettävä kuvamaan tätä hetkeä, muuten emme voi kommunikoida asioista jotka ovat tässä hetkessä ja se tarkoittaa sitä, että kieli ei voi olla kehittymättä. Sama koskee valokuvaa. Kieli ei kehity pelkästään kielipoliisien johdolla vaan kaikkialla siellä missä kieltä käytetään. Näen valokuvan kehityksen menevän samaa tietä.

Luku- ja kirjoitustaidon yleistyminen kismitti varmasti jotakuta kovastikin aikanaan. Kielen kehittyminen harmittaa monia koko ajan ja se kuuluu asiaan. Vastavoimat ovat olennainen osa evoluutioprosessia, ne ruokkivat liikettä.

Minä? Minä olen yksi niistä jotka ryöstävät ammattikirjoittajien leivän. Sori.

Polaa

Polaroid-näyttely Valokuvataiteen museossa

Valokuvataiteen museossa on näytteillä polaroideja, niin sellaisina kun ne yleensä tunnetaan kuin myös esim. hopeagelatiinivedoksina (eli ns. mustavalkoprintteinä) – oli joskus sellaistakin polaroidmatskua joista sai negatiivin käyttöönsä. Laaja näyttely, paljon kuvia. Vähän ähky tulee, mutta ihan mielenkiintoinenhan se. Siinä kun katselin niitä pieniä, hieman heikkolaatuisia kuvia joissa on räpsäisyfiilis, tulin ajatelleeksi miten varmaan 1900-luvun viimeisinä vuosikymmeninä oli ihmisiä joiden sydämet särkyivät kuin Petteri Järvisen, kun kuvaajat tieten tahtoin valitsivat huonon kuvanlaadun teknisesti paremman sijaan (case instagram). On näyttelyssä toki isoja ja todella huippulaatuisiakin kuvia.

Valokuvataiteen museo järjesti myös kolme Impossible Project -työpajaa joissa pääsi tutustumaan entisessä Polaroid-tehtaassa valmistettavaan pikafilmimateriaaliin. Siitä onkin aikaa kun olen pikafilmille kuvannut. Vaikka kuvaamiseen oli aika vähän aikaa, eikä työpaja ihan vastannutkaan sitä millä sitä mainostettiin (missä oli esim. luvattu kaksoisvalotus?) oli se kuitenkin ihan mielenkiintoinen kaksituntinen.

Pikafilmille kuvattuja kuvia

Kuvaa hyvä kuvan päälle, kuvan päälle kuvaa

Kerran kesällä tuli haettua luuriin kuvankäsittelyohjelma, koska kaverin iPhonessa sellaisen näin ja siitä sitten inspiroiduin. Samaa ei tietenkään löytynyt, kun itsellä on Android, mutta kokeilussa on ollut ilmainen Photo Editor joka vaikuttaa ihan näppärältä ohjelmalta. (Eipä muuten olisi kymmenen vuotta sitten ajatellut tekevänsä kuvankäsittelyä kännykässä.)

Ihan äskettäin opin (tätä kautta), että ohjelmalla voi puskea kuvaa kuvan päälle ja luoda sen avulla aika häröäkin jälkeä. Tätähän oli kokeiltava.

Niinpä sitten kasasin kaikenlaista kuvamatskua yhdeksi. Prosessi ei ole erityisen tarkka eikä tekninen laatu erikoisen hyvä ja siksi varmaan kuvien yhdisteleminen onkin hauskaa. Nämä tässä esillä olevat kolme kokeilua ovat kaikki käyneet sävy- ja värisäädössä Photoshopissa, koska ihan sellaisenaan en minä ainakaan onnistunut saamaan lopputulokseksi kuvia joiden kontrasti olisi kohdallaan.

Kuvayhdistelyä ohjelmalla Photo Editorkokeilu 1

Kuvayhdistelyä ohjelmalla Photo Editorkokeilu 2

Kuvayhdistelyä ohjelmalla Photo Editorkokeilu 3

Tiedä sitten onko tästä mitään hyötyä. Tartteeko siitä ollakaan?

Kuvia kisoista (ei kissoista)

Näin kun ovat nämä olympiakisat taas meneillään, on kai vain kohdallaan linkittää teemaan liittyviin valokuvapainotteisiin juttuihin. Viisi linkkiä, vähän kuin ne viisi rinkulaa.

Valokuvia olympialaisista. Mihin katosi köydenveto ja polkupyöräpoolo?

Valokuvia olympialaisista. Liikkeen tuntua monivalotuksin ja pitkin valotusajoin.

Valokuvia olympialaisista. Auts.

Valokuvia olympialaisista. Julkkisnäkökulmia.

Valokuvia olympialaisista. Kertakäyttöarkkitehtuuria.