skrubu

Sea Life on mainio paikka harjoitella valokuvausta ja kokeilla mihin tekniikka venyy. Siellä on vaihtelevia ja vaativia valaistusolosuhteita, heijastuksia, valoa taittavia pintoja ja liikkuvia kohteita (kuvia kuvablogissa kunhan ehdin).

Elokuvissa ärsyttää mainokset. Vaikka ei hirveän tiuhaan kävisikään tuntuu siltä kuin saisi aina samat kaupalliset viestit silmiensä eteen. Jopa osa trailereista vaikuttaa ihan samoilta. En minä niitä salin ulkopuolella muista, mutta siinä ennen leffaa tulee sellanen c’est la vie -fiilis ^*): että taasko nämä. Sellainen vähentää leffakäyntien määrää.

Leffaliput ovat muutenkin niin kalliita, että sitä oikein jää miettimään paljonko maksaisi mainosvapaan leffan lippu? Tai josko nostamalla paukkumaissin ja kuplajuoman hintaa voisi lippujen hintaa alentaa?

Olympiastadion täytti juuri 70 v. Täältä näkee kirkkaalla säällä Tallinnaan asti, sanoi isä pojalleen tornissa. Ihanks tosi, ihmetteli poika ja jatkoi samaan hengenvetoon, mut sehän on sit lähempänä ku Lahti. Itse en oikein pystynyt erottamaan kotitaloni kattoa, mutta valokuvasta katseltuna jälkikäteen löysin jopa naapurin ikkunan.

Helsingillä on jaiku-kanava. Uutta minulle, mutta ei niille 139:lle jotka jo olivat virittäneet itsensä kanavalle.

–
*) vai pitäisikö sen olla bonjour-fiilis?

Tiedättekö sen kun katselee netissä valokuvia ja sitten niiden vieressä lukee millä polttovälillä, aukolla, valotusajalla ja sen semmoisella on saatu aikaan se lopputulos joka näytetään? Tottakai tiedätte. Ne sellaiset jutut ovat ärsyttäneet minua jo pitkään, ja ärsyttävät vieläkin.

En ole aikaisemmin oikein kyennyt tarkentamaan mistä tämä ärtymys johtuu. Olen opiskellut valokuvausta ja tiedän mikä rooli tekniikalla on kuvaamisessa, joten tavallaan jopa ymmärrän ne sellaiset ei rajausta tai ISO 200 -jutut. Mutta viime syksynä sain kiinni ajatuksesta jota olen kehittänyt (hehe) tässä jonkin aikaa. Rupesin ymmärtämään mistä on kyse ja mikä minua ärsyttää.

Tajusin että valokuvauksella on kahdet kasvot. Se on kuvan ottamista (rekisteröintiä) mutta myös kuvan esittämistä (kommunikointia). Ja siinäpä onkin koko jutun ydin, sillä nämä kaksi asiaa ovat niin erilaisia ettei niitä pidä sekoittaa. Antakaas kun selitän.

Kuvan ottaminen

Otitko valokuvia? Tuttu kysymys. Kuvia otetaan. Se on sämpläystä, ajan ja paikan rekisteröintiä. Skannausta tavallaan. Kuvan ottaminen, itse valokuvaaminen, eli valon avulla piirtäminen, on yhden ihmisen kokemus. Vain se joka ottaa kuvaa kokee kuvaamisen. Kuvaaja on se joka käyttää laitetta jolla rekisteröidään, eikä kuvaajan ja laitteen väliin pääse kukaan. Tapahtuma on oikeasti perin tekninen, mutta mitä paremmin hallitsee tekniikan, sen enemmän voi antaa tunteiden päästä valloilleen: keskittyä oman näkemyksensä rekisteröintiin.

Tietenkin, on niitä jotka väittävät kuvan ottamisen olevan parhaimmillaan sosiaalisen tapahtuman. Uskallan olla eri mieltä. Kuvatuksi tuleminen voi kyllä olla sosiaalista (esimerkiksi juhlissa tai miksei esim. myös studiossa) mutta itse ottamisprosessi on kuvaajan kokemus. Kukaan muu, paitsi kuvaaja itse, ei tiedä millainen otettu kuva on.

Sitä paitsi kuvan ottaminen ei vielä oikeastaan todista että rekisteröinti on oikeasti tapahtunut. Kuvan ottamisen voi todentaa vain se, että on jotain näytettävää.

Kuvan esittäminen

Otitko kuvia? Näytä! Siinä missä kuvien ottaminen (ns. kameran takana seisominen) on yhden henkilön kokemus, on kuvien näyttäminen oikeasti sosiaalinen tapahtuma. Se on jakamista ja tarinan kerrontaa eli kommunikointia.

Nykyään kuvia näytetään paljon digitaalisesti (esim. Flickr), mutta tarve siirtää digikuvia paperille syntyy sosiaalisesta tarpeesta. On eri asia katsella kuvaa ruudulta, kuin koskettaa oikeata esinettä, esimerkiksi valokuvaa tai valokuva-albumia. Fyysinen esine tekee jakamisesta konkreettisempaa ja samalla ehkä myös tunnerikkaampaa.

Mutta, ja tämä mielestäni on tärkeätä, kuvien katsomisessa ei haluta nähdä kuvaustapahtumaa, vaan se mitä kuvattiin. Poikkeuksiakin on, ja opiskellessa kuvaamisen jaloa taitoa on tietenkin luonnollista että tekniikka kiinnostaa, mutta muuten kuvan katsoja haluaa nähdä mitä kuvassa on (sisältö, viesti ehkä tarina), ei sitä miten se kuvattiin. Tämä on pidettävä mielessä kun kuvia näytetään.

Siksi minua ärsyttää tekniikkalöpinä kun katson kuvia. Minua ei kiinnosta oliko se Nikon, 300 millinen putki ja puolentoista sekunnin valotus. Minua ei myöskään vähimmässä määrin kiinnosta onko kuvaa rajattu tai käsitelty. Minua kiinnostaa kuva: se mitä kuvassa on ja mitä sillä yritetään kertoa ja miten minä sen ymmärrän. Kaikki muu on turhaa. Jos se ei ole kuvassa, älä selitä – anna kuvan selittää (ja siksi olen myös sitä mieltä että kuvia pitää käsitellä).

Rekisteröinti vs. kommunikointi

Asia on verrattavissa mielestäni kynään, paperiin ja kirjoittamisen.

Esimerkkinä runo. Kirjoittaminen on yksilölaji. Se on vahvasti tekninen tapahtuma: käden liike, kielioppi, ajatus ja kokonaisuus. Mutta pääasiana ei ole tekniikka vaan lopputulos: teksti joka kommunikoi lukijalleen kirjoittajan ajatuksen.

Eikä kirjoittamistakaan voi todentaa jos kirjoittaa vain pöytälaatikkoon eikä runojaan ei jaa muiden kanssa (onko sitä siis silloin tapahtunut?). Jakaminen on sosiaalinen tapahtuma.

Kuvitelkaa, että jonkun julkaistun runon vieressä olisi tieto siitä että se on kirjoitettu Parker Frontier CT -kynällä 180 gramman off-white ingressipaperille. Ja että runoa kirjoittaessa ikkunan ohi lensi pulu, vaikka sitä ei runossa mainitakaan. Kirjoittamisen jälkeen runoa käsiteltiin digitaalisesti Wordissa, mutta vain sävyiltään, mitään manipulaatiota ei tehty.

Joku raukka lukee tuon selityksen runon vierestä. Istuu sitten siinä miettimässä, että voiko tällä kynällä kirjoittaa runoja? Tällä toimistolta pöllityllä Bic kuulakärkikynällä. Tällaiselle tavalliselle kopiopaperille? Jos ostaisin kalliimman kynän, kirjoittaisin varmaan parempia tekstejä.

Aivan turhaa spekulointia. Ei sillä ole väliä miten, millä tai mille runo kirjoitettiin. Se millainen runo on, mitä se kertoo ja miten se ymmärretään on tärkeää. Ei oikeastaan mikään muu (jos ei kyseessä ole opetustapahtuma). Runon vieressä oleva tekninen selitys vie pahimmillaan runolta sen kommunikatiivisen voiman, eli tuhoaa luodun lopputuloksen.

Kuvien kanssa on ihan sama juttu. Tekniikka on parhaimmillaan silloin kun sitä näe kuvasta, tai siitä muistuteta kuvan vieressä. Asiahan on sama millä tahansa alalla joka on vahvasti tekninen. Ei pidä kommunikoida tekniikasta, vaan käyttää tekniikkaa hyväkseen kommunikoinnissa.

Siksi minua ärsyttää tekniikkatiedot kuvia katsellessani. Minua ärsyttää se, että kuvan kertovaa roolia häivytetään tekniikan taakse, että sosiaalisessa tapahtumassa alleviivataan kuvan ottajan yksityisiä kokemuksia. Se antaa, minulle ainakin, tunteen siitä että kuvaaja on oikeasti hyvin epävarma roolistaan eikä hallitse valokuvauksen kaikkia osa-alueita. Minua ärsyttää myös se miten usein kuvan näyttämisestä tehdään opetustapahtuma. Katsojat eivät ole oppilaita (ainakaan kaikki) vaan ehkä kollegoita tai jopa faneja – kommunikoikaa sen mukaisesti.

(PS. Tässä muuten ihan tutustumisen arvoinen blogi: Unphotographable.)

Aina silloin tällöin jollain foorumilla pelmahtaa käyntiin keskustelu kuvien käsittelystä. Osa vastustaa, osa kannattaa. Ikuisuuskysymyksiä? Ehkä. Minä olen asiaa ajatellut ja tullut siihen lopputulokseen että kuvia ei voi olla käsittelemättä. Voin jaotella omat päätelmäni kolmeen pääkategoriaan: tekniikka, historia sekä esitys.

Tekniikka

Kamera ei näe sitä mitä silmä näkee. Aivot käsittelevät silmien tiedon. Kameran mekaaninen rekisteröinti on harvoin yhdenmukainen silmien ja aivojen näkemän kanssa. Ja vaikka valokuva joskus olisikin se mitä silmät näki, ei ole sanottu että kuva kertoo oikeaa tarinaa.

Kameran sämpläämät värit ja kontrastit poikkeavat aina siitä mitä silmä näkee. On reunaväri-ilmiöitä, tynnyrivääristymää ja kuolleita pikseleitä.

Objektiivi latistaa tai liioittelee syvyyttä, rajaa tai leventää näkökenttää tai on syypää esimerkiksi lensflareen (onko tälle suomenkielistä termiä?). Kaikkea sellaista johon silmä ei kykene rakenteensa puolesta.

Salamaa käytettäessä olemassa oleva valo muuttuu. Eihän sellaista valoa ole oikeasti nähtävissä. Ei valokuvaajilla ole voimakasta otsalamppua koko ajan. Salama on vain hyvin nopea välähdys, vain rekisteröintilaitteelle tarkoitettua valoa.

Eli jo kuvan ottaminen on kuvan käsittelyä. Ehkä jopa manipulointia. Eikä vain teknisessä mielessä. Myös tapahtumien muuttaminen, niiden ohjaaminen, on käsittelyä. Ei niinkään kuvan — siinä mielessä mitä voi kuvankäsittelyohjelmilla tehdä — vaan tapahtumien, niin että kuvasta saadaan halutunlainen. Silloinhan se ei enää vastaa todellisuutta.

Historia

Kuvia on aina käsitelty. Tämähän on ehkä hiukan huono esimerkki siksi että on tyhmää tehdä asioita vain siksi että niitä on aina tehty, mutta perusteluna mielestäni ihan hyvä. Valokuvia on nimittäin käsitelty niin kauan kuin niitä on ollut olemassa. Eihän ensimmäinen oikea valokuvakaan ole realistinen representaatio todellisuudesta, sitähän valotettiin kahdeksan tuntia. Siinä on epärealistinen valo: ei sellaista ole olemassa oikeasti.

Melkein kaikki historian suuret valokuvaajat, vanhat klassikot, käsittelivät kuviaan pimiössä. Valottivat ja varjostivat vedoksia saadakseen hyvän sävyalan ja kontrastit kohdalleen. Valkaisivat niitä kiinnityksen jälkeen saadakseen loistavia huippuvaloja sekä poistivat taidokkaasti pölyjä ja naarmuja vedoksistaan. Samalla myös poistivat sopimattomia yksityiskohtia tarpeen sitä vaatiessa. Ehkä jopa lisäsivät jotain. Tekivät mitä oli tarpeen jotta lopputulos vastasi tavoitetta.

Sitten on tietenkin kaikki propagandamielessä muokatut/manipuloidut kuvat. Ihmisiä, jotka eivät olleet vallanpitäjien suosiossa, poistettiin (poistetaan yhä?) kuvista. Kuvankäsittelyä jostain syystä. Tässä tapauksessa poliittiset syyt. Mutta kuvankäsittelyssä on aina jokin syy. Ja samoin kuin missä tahansa muussa kommunikaatiossa voivat syyt olla ihan mitä vaan. Vain lopputulos on tärkeä.

Kyseessä siis ei ole se mitä kuvataan vaan se mitä esitetään. Kuvaaminen on rekisteröintiä. Esittäminen on kommunikointia. Tästä onkin hyvä hypätä seuraavaan kohtaan.

Esitys

Koska aivot meidän ajattelevi, näkee kukin kuvansa eri tavalla kuin se jonka viitekehys on eri. Esimerkkinä tästä otettakoon klassinen tapahtuma monen elämästä: lomadiakuvasulkeiset. Jonkun muun ottamien lomakuvien katseleminen ei ole aina yhtä kärsimystä siksi että kuvat olisivat huonoja vaan siksi että kuvaajan mielikuva kuvasta on eri.

Kuvaajasta ehkä on hauskaa että vaimolla on suu auki (kuvaaja ehkä huusi vaimon nimeä tämän juuri syödessä fetasalaattia, vaimo on juuri vastaamassa ”mitä?” ja sitten kuvaaja räpsäytti kuvan — salamalla). Se joka ei ole ollut kyseisessä paikassa ei tiedä miten mukava valo siellä on, vaan näkee vain salamavalolla valaistun kuvan. Valo on tylsä ja kaikki muu on liian tummaa nähtäväksi paitsi vaimo jolla on suu auki. Kuvaajalle tämä on ehkä tärkeä hetki. Ilo onnistumisesta, pienestä jäynästä, mukavasta hetkestä, lomasta ja rentoutumisesta. Mutta kuvaajan tunteet eivät välity kuvasta. Siinä ei ole mitään joka kertoisi muille mistä on kyse, paitsi sen että vaimolla on suu auki.

Valokuvien esittäminen on kommunikaatiota siinä missä mikä tahansa muu kommunikaatio, joten siihen pätee samat lait. On viestin lähettäjä ja vastaanottaja sekä siinä välissä häiriötekijät. Ja jotta viesti menisi perille on häiriötekijöitä pyrittävä poistamaan.

Jos lomadiakuvasulkeisten valokuvaaja (lähettäjä) joutuisi kuvailemaan sanoin samaa tilannetta josta näytti kuvan, mutta ilman minkäänlaista kuvallista apukeinoa, saattaisi tylsistynyt sukulainen (vastaanottaja) saada tilanteesta enemmän tietoa kuin teknisesti heikosta kuvasta.

Valokuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, sanotaan. Se on varmaan ihan totta, mutta ovatko sanat juuri ne oikeat? Joskus pienempi määrä sanoja kuvaa tapahtumia ja tunteita paremmin kuin valokuvan yli tuhat. Ylläolevassa esimerkissä, jossa tunnelma selitetään näyttämättä kuvaa, voi kuvaaja kommunikoida tavalla joka helpottaa viestin vastaanottamista: kasvokkain ja kielellä jonka molemmat osaavat.

En kuitenkaan halua kieltää lomakuvia. Hyvänen aika sentään; kuvia pitää ottaa. Niitä pitää ottaa paljon. Mutta niitä ei pidä kaikkia aina näyttää kaikille. Ei kai sitä nyt kaikille muutenkaan kerro aina kaikkea?

Lomakuvat ovat usein valokuvaajalleen kuin pieniä keltaisia muistilappuja. Ne toimivat muistojen, tunteiden ja unelmien laukaisimina kuvaajan itsensä katsellessa kuiva. Ne jotka ovat kokeneet saman hetken (sama viitekehys) saavat myös kuvista jotain irti. Ne jotka ovat joskus käyneet samassa paikassa, saattavat saada, huonostakin kuvasta, irti jotain tunnetta ja muisteloa. Ne joille tilanne ja paikka ovat tuntemattomia tylsistyvät.

Valokuvat kertovat tarinoita, välittävät tunteita ja tapahtumia. Tylsään tarinaan ei kukaan jaksa keksittyä. Siksipä tarinankerronnassa pitää keskittyä ylläpitämään mielenkiintoa. Ja jos mielenkiinto tulee lisäämällä fiktiota faktaan, niin siitä vaan. Näinhän kirjailijatkin tekevät.

Siinä missä tekstintuottaja voi käyttää yllättäviä sanoja ja ilmaisuja, konkretisoida ja selventää analogioilla sekä yksinkertaistaa ja/tai monimutkaistaa, voi valokuvaaja tehdä samaa esittäessään kuviaan esimerkiksi käsittelemällä kuvia niin että niistä näkyy olennainen, näyttämällä kuvapareja, vaalentamalla ja/tai tummentamalla.

Mitä siitäkin tulisi jos tekstintuottajat eivät käsittelisi tekstejään vaan julkaisisivat jutut siinä kunnossa kun ne syntyvät. Luulenpa että monen huippukirjoittajan status ei olisi sitä luokkaa mitä se nyt on. Tietenkin, kuten valokuvauksessa, on niitä jotka kertarykäisyllä saisivat aikaseksi mestariteoksia. Sellaiset mestarit ovat kuitenkin häviävän pieni osa kaikkea tuotantoa joka nykyään tulee vastaan.

Kaiken perustana on tietenkin mahdollisimman hyvin kuvattu kuva, mutta koska kamera ei näe sitä mitä silmä näkee, on kuvia käsiteltävä. Joko ennen kuvaustapahtumaa, sen aikana tai sen jälkeen. Näin on aina tehty, näin tullaan aina tekemään.

Mutta käsittelyn tai oletetun käsittelemättömyyden mainitseminen kuvan esittämisen yhteydessä on kuitenkin ihan turhaa tietoa kuvia katselevalle.

Päivitys: Olen aikasemminkin kirjoittanut kuvankäsittelystä.