Pohdintaa epätäydellisyydestä ja ilmaisusta

Kun nyt Janne tänne linkkasi (sillai hienosti, kuten aikana ennen muoti- ja ”katsokaa minua, identiteettini on ostaa ja sisustaa kuten kaikki muutkin”-blogeja tapana oli), niin ehkä on paikallaan hiukan päivittää täällä.

Kahta asiaa olen viime aikoina miettinyt. Tai no, useampaakin ajatellut, mutta seuraavat kaksi ovat juttuni aiheena tällä kertaa.

Ensimmäinen ajatus, joka on ollut jo monta vuotta käsittelyn alla, mutta nousee tämän blogahduksen sisällöksi, assosioituu Jannen kirjoituksesta, jossa toiseksi viimeisen kappaleen viimeinen lause kuuluu näin: ”Virheettömyys on huomaamattomuutta.”

Jo jonkin aikaa, yli 20 vuotta, minua on eri tavoin kiinnostanut epätäydellisyys ja ilmaisu. Asiasta kiinnostuneet tuntenevat esimerkiksi japanilaiset termit wabi-sabi ja kintsugi. Nämä ovat esteettisiä tapoja ajatella epätäydellisyyttä luonnollisena osana olemista — osata arvostaa kulumista ja korjaamista. Termit ovat suosittuja tällä hetkellä, koska ne tarjoavat omalla tavallaan antiteesejä nykyiselle kertakäyttömuovimaailman kulutuskiimalle.

Itselleni tähän ajatteluun olennaisena osana kuuluu, näin tekijän näkökulmasta, sprezzatura, joka ei sellaisenaan ole esteettinen asia, vaan harjoittelun kautta saavutettava taito. Sovellettuna kuvantekemisen kontekstiin, eikä hoviherrojen hännystelyyn tai itsensä ehostamiseen, etenkin ajateltuna sen englanninkielisen käännöksensä kautta ja tuotuna siihen tilaan, joka meille jokaiselle on omanlaisensa, mutta jota kutsumme kollektiivisella termillä arki, tarjoaa sprezzatura mielenkiintoisia mahdollisuuksia toteuttaa ammattitaitoa tietoisella huolimattomuudella tai ilman näkyvää vaivaa. Mielestäni esimerkiksi Picasso onnistui tässä mainiosti ja siihen viittaa hänen nimiinsä laitettu sitaatti (jonka lähdettä en tiedä): ”It took me four years to paint like Raphael, but a lifetime to paint like a child.”

Vaikka Jonah Lernerin kirja Imagine: How Creativity Works (2012) sittemmin osoittautui vähemmän luotettavaksi lähteeksi, tuotti se ainakin yhden todistetusti hyvän lisän omaan epätäydellisyyden kirjastooni. Lainaan tässä David Blumin kirjaa Quintet: Five Journeys toward Musical Fulfillment, jossa sellisti Yo-Yo Ma toteaa, ettei täydellisyys ole erityisen kommunikatiivista (Blum 1999, 6–7): ”While sitting there at the concert, playing all the notes correctly, I started to wonder, ’Why am I here? I’m doing everything as planned. So what’s at stake? Nothing. Not only is the audience bored but I myself am bored.’ Perfection is not very communicative. However, when you subordinate your technique to the musical message you get really involved. Then you can take risks. It doesn’t matter if you fail. What matter is that you tried.”

Muun muassa yllä mainituista asioista sekä omasta tekemisestä ja sen pohtimisesta syntetisoituu oma ymmärrykseni epätäydellisyydestä, joka on yksi monista pienistä puroista joiden kautta olen ajelehtinut tutkimaan valokuvaa teknologisesta näkökulmasta.

Rakennan oman ymmärrykseni valokuvan teknologiasta W. Brian Arthurin kirjassaan The Nature of Technology (2009) esittämän teorian kautta. Arthurin ote on systeeminen ja hänen lähtökohtansa kolmiosainen: kaikki teknologiat koostuvat osien yhdistelmistä; nämä osat ovat itsessään teknologioita; kaikki teknologiat hyödyntävät ilmiöitä jotain päämäärää varten. Näistä Arthur, mielestäni elegantisti ja ehkä jopa kauniisti mutta ennen kaikkea inspiroivasti, toteaa (2009, 203): ”[…] in its essence, technology is a programming of nature. It is a capturing of phenomena and a harnessing of these to a human purpose.”

Arthur tarjoaa ajattelussaan myös mahdollisuuden käsitellä teknologiaa erillään sitä toteuttavasta laitteesta (eng. device), pitäen silti mielessä sen, että kyseessä on vain tapa ymmärtää teknologiaa konseptuaalisessa mielessä, sillä laite on toki itsessään myös teknologiaa. Mutta näiden kahden erottaminen omiksi kokonaisuuksiksi, helpottaa näkemään mitä ilmiötä (joka aina on luonnonilmiö) teknologia toteuttaa ilman, että tähän näkemykseen sekoittuu ihmisen oma päämäärä. Vasara välineenä toteuttaa aina jotain tiettyä teknologista päämäärää, riippumatta siitä miten ihminen on päättänyt välinettä käyttää, esim. lyödä nauloja seinään, aiheuttaa toiselle vammoja tai soittaa putkikelloja.

Teoriassaan Arthurilla on myös ajatus teknologia-aloista (eng. technology domain), jotka tarjoavat teknologialle oman ilmaisullisen kielensä, eräänlaisen komponenttien ja käytäntöjen sanaston. Tämä ajatus teknologia-alan kielestä on silta epätäydellisyyden ajatteluun. Jokainen kieli, jokainen ilmaisun tapa mahdollistaa omanlaiset virheensä, jotka ovat tyypillisiä juuri sille tavalle ilmaista asioita. Esimerkiksi suomenkielessä yhden kirjaimen virhe sanassa erottaa perheen perseestä, mutta ruotsiksi sana familj ei samalla tavalla ole vaarassa sekoittua ihmisen takapuoleen.

Valokuvan kontekstissa ei tietenkään ole samalla tavalla sanoja tai kielioppia kuin puhutussa kielessä ja kielimetafora onkin nimenomaan metafora. Mutta tehdyissä valokuvissa, juurikin teknologia-alojen kautta, on olemassa tiettyjä asioita jotka erottavat valokuvat esimerkiksi öljyväritöistä tai akvarelleista. Valokuva tuntuu valokuvalta valokuva siksi, että sillä on käytössä valokuvan teknologian tarjoama kieli. Sama pätee myös muihin kuvan tekemisen teknologioihin. Näillä on kaikilla omat ominaisuutensa, omat teknologiset kielensä, vaikka monella on toki myös yhteneväisyytensä.

Valokuvan kontekstissa nämä ominaisuudet ovat joko toivottuja ja käytettyjä tai ei-toivottuja ja niitä yritetään piilottaa. Mikä on milloinkin hyväksyttävää muuttuu ajan, kulttuurin ja/tai esimerkiksi teknologisen kehityksen mukaan. Esimerkiksi kun opiskelin valokuvaa Uudessakaarlepyyssä 1990-luvlla, meille opetettiin, että pölyn näkyminen valokuvassa on ei-toivottu ominaisuus. Siitä tuli osa sitä, millaisena valokuvan estetiikka rakentui ymmärrykseeni opiskeluaikoina. Sittemmin, kun digitaalisuus valtasi alaa, muuttui pölyn näkyminen valokuvassa toivotuksi ominaisuudeksi joissain piireissä, etenkin niiden parissa, jotka halusivat alleviivata valokuvatekemisensä analogista ulottuvuutta vastakohtana digitaalisuudelle.

Nyt ymmärrän molemmat puolet (vaikka en välttämättä aina tykkää pölyisistä kuvista). Ymmärrän mitä pöly kuvassa voi viestittää, mutta ymmärrän myös pölyttömän kuvan merkityksen. Se on osa sitä, miten valokuvan metaforista teknologia-alan kieltä voi ymmärtää.

Valokuvan teknologia on jo pitkään tarjonnut jopa villeille apinoille mahdollisuuden ilman erityisempää osaamista tuottaa teknisesti virheettömiä valokuvia (josta uutisointi on keskittynyt tekijänoikeuskiistaan). Virheettömyyden tavoittelu ei siis ole vaikeaa. Se ei edes ole vain helppoa, vaan on teknologian tarjoama perustaso. Perustasosta poikkeaminen, ne pienet skrubut (tai miksei isommatkin), tekevät kuvista mielenkiintoisempia ja kommunikatiivisimpia, riippumatta siitä, onko poikkeama tapahtunut orgaanisesti kuvan tekemisen yhteydessä vai käytetäänkö kuvan muokkaamiseen algoritmeja eli digitaalisia suodattimia, jotka imitoivat välineen tarjoaman toteutuksen kannalta ulottumattomissa olevaa kieltä.

(Mielenkiintoinen huomio kielestä. Steven Pinker videossa How We Speak Reveals What We Think, with Steven Pinker perustelee kognitiotieteen kautta kolme asiaa, jotka ovat kielelle läheisiä, mutta eivät ole kieltä: kirjoitus, oikea kielioppi ja ajatus. Kertoessaan ajattelemisesta, Pinker mainitsee myös kuvat, jotka eivät, kuten minä viestin ymmärrän, ole kieltä.)

Toinen ajatus ei ole samalla tavalla ollut mielessäni pitkään, mutta on ollut hyvin pinnalla viimeisen puolen vuoden aikana, on tämä blogini. Toki olen blogiani ajatellut useasti kohta jo 15 vuotta. Ainahan se on mielessä, olisi voinut vielä 10 vuotta sitten sanoa. Nyt se on mielessä vain toisinaan. Kuten nyt, tätä juttua kirjoittaessani.

Olen meinaan pohtinut, josko pitäisi poistaa tämä nykyinen ja polkaista pystyyn blogi tutkimukseni tueksi. Täällä kun on kaikenlaista vuosien mittaan blogiin tarttunutta: blogini on tämmöinen yleinen ajattelun olemassaolon todistamisen nukkasihti. Että sitä minä vaan, jos vaikka olisi aika laittaa skrubu.net jäihin ja ottaa uusi muistikirja käyttöön. Uudet kujeet uudessa osoitteessa. Tämähän toki rikkoisi paljon linkkejä tuolta ulkoa tänne, mutta niinhän 404 on yksi tämän teknologian mahdollistamista ilmaisukeinoista.

Mutta emmätiiä… pitää varmaan pohtia vähän lisää. Onhan skrubu.net saanut nimensä nimenomaan virheestä, kolhusta, naarmusta, epätäydellisestä… joka siis on tietoisesti sellaiseksi tehty, skrubutettu, että on havaittu epätäydellisyyden laajentavan ilmaisun mahdollisuuksia ja samalla tietenkin lisäävän tulkintamahdollisuuksia.

Ajatus uudelle vuodelle

Aloitan vuoden ajatuksella, joka ei ole tuore. Eikä ajatus ole omani, mutta se viestii sitä, mitä usein itse ajattelen. Satuin törmäämään tähän katsellessani valokuvia. Tämä on Neil Gaimanin kirjoittamasta toivomuksesta uudelle vuodelle, vuoden 2011 lopussa. Se on hyvä ajatus.

I hope that in this year to come, you make mistakes.

Because if you are making mistakes, then you are making new things, trying new things, learning, living, pushing yourself, changing yourself, changing your world. You’re doing things you’ve never done before, and more importantly, you’re Doing Something.

Parin euron heitto, osa 2

Tämä on jatkoa jutulle Parin euron heitto.

Sähköpostimies polki eilen inboxiin vastauskirjeen Help Deskiltä, otsikolla Ratkaisu palvelupyyntöön.

Kertoivat, että että luottokortin tiedot haetaan kahdesta eri kannasta. Sisäänkirjautumisen jälkeen näkyvällä sivulla tiedot tulevat ajantasaisesti Luottokunnan järjestelmästä ja Kortin tapahtumat -sivun tiedot tulevat pankin omasta kannasta. Tämä järjestely saattaa toisinaan näyttää eri summia eri sivuilla.

Kiitin vastauksesta, mutta huomautin, ettei se tarjonnut selitystä 1,98 euron heittoon sillä vaikka nollasin luotto-osuuden olivat molemmat summat muuttuneet maksetun määrän verran mutta heittoa oli kuitenkin samat 1,98 ja, että nimenomaan etusivulla oleva summa oli se joka näytti väärin (eli se tieto joka tulee Luottokunnalta). Pyysin Help Deskiä selvittämään mysteerin ja palaaman pikaisesti.

Tänään sain uuden ratkaisun.

Käy ilmi, että jostain syystä iTunes Store on viime kuussa tehnyt 1,98 euron varmennuksen kortiltani, mutta maksu onkin ollut vain 0,99 (ostinhan vain yhden biisin). Kyseinen varmennus on jäänyt ”roikkumaan” (lainausmerkit ovat Help Deskin käsialaa) verkkopankkiin ja poistuu sieltä kuulemma automaattisesti.

Tämä jälkimmäinen ratkaisu kuulostaa jo sen verran uskottavalta, että tyydyn siihen ja lopetan Help Deskin kiusaamisen, etenkin kun summat nyt täsmäävät ja vastaukset ovat tulleet ihan mukavan nopeasti.

En voi kuitenkaan olla ihmettelemättä, miten tuommoinen varmennus voi jäädä noin vaan ”roikkumaan” kortilleni usean viikon ajaksi. Systeemissä on jotain mätää.

Parin euron heitto

Olin tässä viikolla nollaamassa luottokortin luotto-osuutta ja pomppiessani siellä täällä pankkini digikonttorissa huomasin jokin tuntuvan väärältä. Aluksi en oikein tajunnut mikä mätti, mutta pienen hetken kuluttua huomasin miten yleensä aika heikosti toimiva laskupääni oli huomannut erheen.

Riippuen hiukan miltä verkkopankin sivulta katsoin korttini luottotietoja, oli kortin käytettävissä oleva summa eri. Yhdellä sivulla pankkini kertoi minulle yhtä, toisella sivulla se kertoi jotain muuta.

Laskin, että eroa on 1,98 euroa. Sinänsä pieni summa, mutta kuitenkin. Kai nyt pankin pitäisi olla hiukan tarkempi – heillä, jos joilla, pitäisi olla rahantajua. Tai ainakin näin voisi kuvitella.

Lähetin pankilleni kysymyksen asiasta. Ihmettelin miten voi olla, että luottokortin käytettävissä oleva summa vaihtelee riippuen siitä millä sivulla on. Omat raha-asiat ovat kuitenkin aika tärkeitä, ja pienetkin epäselvyydet vähentävät luottamuksen tunnetta. Pyysin pankkiani poistamaan epäilyni.

Nollasin kuitenkin korttini luoton sen summan mukaan joka ilmoitettiin sillä sivulla jolla on kortin tiedot.

Pari päivää myöhemmin käväisin verkkopankissani ja huomasin, että luottokorttini ei ollut nollaantunut vaan, että sen käytettävissä oleva summa on… kas kas… 1,98 euroa vähemmän kuin maksimiluotto. Tämä tieto siis verkkopankin etusivun mukaan. Kuitenkin sillä sivulla, jolta löytyy luottokortin tarkemmat tiedot, luotto-osuus on nolla. Hämmentävää.

En voi ymmärtää miksi luottokortin tiedot olisivat eri rippuen millä sivulla satun olemaan. Mitä syytä etusivulla on verottaa luottokortiltani 1,98 kun luottokorttisivu ei sitä tee? Jos olisin kovasti foliohattuteoriamiehiä voisin miettiä, että 1,98 euroa per luottokorttiasiakas tekisi aika kivan summan rahaa jolla voisi tehdä kaikenlaista näinä synkkinä lama-aikoina.

Ymmärrän toki, että verkkokaupat sekoilevat (joka tietenkin johtaa siihen, etten luota niihin), mutta verkkopankki? Minun rahani. Minun.

En ole vielä saanut vastausta pankiltani, mutta tänään huomasin luottokortin tietojen korjaantuneen. Missään ei enää näy 1,98 euron vajausta. On oltu viikonlopputöissä huomaan.

Odotan kuitenkin heiltä selvitystä tästä hämmentävästä parin euron virheestä.

Viimeksi kyselin pankiltani miksi verkkopankin etusivulla ei voi näyttää tilitietoja samaan aikaan kuin luottkortin tietoja (vaatii klikkauksen joka lataa sivun uudestaan ja samalla kadottaa tilitiedot näkyvistä, eli voi katsoa joko yhtä tai toista muttei molempia samaan aikaan) sain vastukseksi jotain tyyliin, että se on teknisesti mahdotonta. Surullinen vastaus monella tavalla, eikä vain siksi, että verkkopankissa jo on sivuja joilla näkyy tili- ja korttitiedot samaan aikaan. En ryhtynyt kuitenkaan minulle puhelimen kautta yhteyttä ottaneeneen vanhemman virkailijan kanssa asiasta kiistelemään. Hänelle totuus oli se, että asialle ei voi tehdä mitään. Itse en kuitenkaan oikein uskonut saamaani vastusta.

Toivon todella, että tällä kertaa vastaus on järkevämpi ja edes jollain tasolla uskottava.

Photoshoppijuttu

Johan tuli vastaan aikamoinen ylläripylläri.

Käsittelin kuvia Photoshopilla ja kuten tapanani on, annan tekemieni actioneiden hoitaa esimerkiksi Flickriin menevien kuvien rutiiniduunin, eli flättäyksen, koon muutoksen, skarppauksen sekä tallennuksen. Hyvällä actionilla on kiva batchata isompikin kuvamäärä toivottuun muotoon.

Harvemmin on actioneiden kanssa ollut ongelmia, mitä nyt joskus itse mokannut kun niitä on tehnyt. Mutta nyt käytössäni olevat ovat toimineet ongelmitta jo pitkään. Eilenkin oikein mainiosti. Tänään tapahtui kuitenkin jotain odottamatonta.

Ajoin kuusi kuvaa Flickriä varten actionin läpi ja kun katsoin kansioon jossa työn lopputulosten olisi pitänyt olla, ei kuvia löytynyt sieltä. Se oli hämmentävää. Tiedättekö sen tunteen kun odottaa näkevänsä jotain jossain, eikä sitten näekään. Vähän kuin laittaisi lasin pöydälle, ja kun seuraavan kerran olisi ottamassa sitä käteensä taas, ei lasi olisi pöydällä. Sitä ei olisi missään näkyvillä. Hups vaan, kadonnut. Olin aivan juuri niin pöllämystynyt.

Siinä sitten tutkiessani asiaa kävi ilmi, että kaikki Save As -toiminnot actioneissa olivat muuttuneet, eivät muuten, mutta kohdekansioiltaan. Jostain kumman syystä kuvat menivät kovalevyn juuressa olevan Libraryn alle jonkun apudokumentaatiotiedoston resursseissa olevan French.lproj kansion graffahakemistoon, siellä jo olevan gif-tiedoston nimellä. Todella outoa. Yhdenkään actioneissa olevan export, eli Save For Web & Devices, ei ollut vaihtanut tallennuskansiota väärään.

Photoshop sekoilee

Tuo ei onneksi aiheuttanut mitään suurta vahinkoa, en usko tarvitsevani ranskankielistä apua käyttiksessäni. Poistin tiedoston (kaikki kuusi kun tallentui samalla nimellä päällekkäin) ja kopioin tilalle toisesta kieliversiosta samannimisen tiedoston. Samalla myös actionista katosi väärä osoite. Mutta mitä jos (kun?) tämä tapahtuu uudestaan? Minne kuvani silloin joutuvat, minkä järjestelmätiedoston Photoshop silloin keksii korvata kuvalla?

Hämmentävää.

Se mitä ei näe, ei ole olemassa?

Al-Qaidan propagandaan perustuva strategia makaa nyt aika heikolla pohjalla, kuvailee terrorismin asiantuntija Evan Kohlmann.

Verkkouutiset: Monet al-Qaidan nettisivustot ovat kadonneet verkosta

Heikolla pohjalla? Väärin.

Sanoisin fail, tai ehkä jopa epic fail. Kyseessä on klassinen virhe niiltä jotka eivät oikein snaijaa nettiä. Uutisessa siteeratun asiantuntijan logiikka on surullisesti sama kuin lapsipornofiltterin kannattajien: Jos emme näe pahaa, sitä ei ole olemassa. Kuitenkaan pään piilottaminen omaan tai jonkun muun persees… eiku hiekkaan ei oikeasti muuta mitään – paitsi sen, että kun yhtäällä pidetään silmät kiinni voi toisaalla liikkua huomaamattomin vaikka ei olisikaan niin varovainen.

Uutisessa mainittu terroristiryhmä on varmaankin tajunnut sen mitä moni laillinen yritys ei ymmärrä: Ei ole järkevää yrittää käyttää verkkoa massamediana. Netti on jotain ihan muuta. Tottahan sillä tavoittaa monia, ja jopa massoja, mutta mekanismit ovat erilaisia kuin joukkotiedotusvälineillä.

On tehokkaampaa kohdistaa viestit pienemmälle, mutta varmemmin asiasta kiinnostuneelle joukolle. Oikeiden kanavien käyttö kaiken lisäksi parantaa viestinnän kaksisuuntaisuutta. Pelkkä julistaminen (huutaminen) kun ei sitouta ihmisiä, ei enää nykyään.

Näkyvyys ja vaikutus netissä ei perustu siihen yhteen tai niihin harvoihin palveluihin jotka itse laittaa pystyyn, vaan siihen, että ollaan siellä missä muutkin ovat: hajautetusti ympäri verkkoa. Sisältöä voi jakaa hyvinkin suurelle ryhmälle joko vähäisellä tai olemattomalla keskitetyllä näkyvyydellä. Sitä paitsi hajautettuun ryhmään on vaikeampi päästä käsiksi kuin keskitettyyn (kirjavinkki: The Starfish And the Spider: The Unstoppable Power of Leaderless Organizations).

Kaiken lisäksi verkosta löytyy suuri määrä palveluntarjoajia jotka mahdollistavat hajautetun yhteydenpidon hyvinkin kustannustehokkaasti. Miksi siis maksaa suuria summia oman palvelun kehittämisestä tai ylläpidosta, kun ihan samaa tarjotaan halvalla tai jopa ilmaiseksi toisten toimesta?

Tähän loppuun on heitettävä ilmaan kysymys: Miksi joku terroristiryhmä edes haluaisi keskitetysti olla jossain missä sen toimintaa voi helposti valvoa?