skrubu

Päivän parasta viihdettä lienee Taloussanomien artikkelin, Ylen Jungner tyrmää teräväpiirron (via), aiheuttama keskustelu tai lähinnä siis rypäs monenlaisia ja usein hyvin eriäviä mielipiteitä jotka on esitetty kronologisessa järjestyksessä. Loistava kokoelma niitä jotka tietävät jotain tekniikasta, niitä jotka tietävät vielä enemmän tekniikasta ja niitä joita Jugnerin lausunto ottaa nuppiin ihan tajuttomasti.

Jugner siis lupaa Taloussanomien artikkelissa ettei YLEn lähetystekniikka tule muuttumaan ainakaan seuraavaan kahdeksaan vuoteen. Yllättävää? No ei todellakaan. Sama heppu muistaakseni on visioinut että perinteistä televisiota ei ehkä enää ole 2010-luvun lopussa. Mielestäni Jugner tuntuu olevan lausunnoissaan jokseenkin looginen.

Televisio ei mediana ole pahemmin muuttunut syntymänsä jälkeen. Teknisesti se on muuttunut. Onhan vastaanotin saanut värikuvan, stereoäänen ja litistynyt, mutta vaikka teräväpiirto tulisikin joskus, ei sekään ole kuin vain tekninen muutos joka ei vaikuta television käyttötapaan. Ainoa uusi ominaisuus joka on tullut televisioon vuosien mittaan on teksti-TV ja sekin on ollut tarjolla kohta kolmekymmentä vuotta.

Videonauhuri, yleistyessään joskus 70-luvulla, tietenkin myös vaikutti tapaan katsella televisiota, mutta se ei muuttanut itse televisiota mitenkään. Lisäosat ovat lisäosia, olivat ne sitten nauhureita, DVD-soittimia tai surround-vahvistimia.

Teräväpiirto on ollut tulossa jo 1980-luvun loppupuolelta lähtien. Silloin televisioita myytiin sellaisin argumentein kuin sadan hertsin virkistystaajuus, pimppinappi (kts. linkitetyn jutun viimeinen kappale) ja teräväpiirto. Nykyään televisioita myydään kontrastin, vasteajan ja teräväpiirron avulla. Vastaanottimia on aina myyty tekniikalla – nykymaailman mystiikalla. Sillä on helppo luoda tarpeita, lumota kuluttajat ja piilottaa vajavaisuudet.

Digitalisointi, kuten teräväpiirtokin, on vain yksi monista teknisistä uudistuksista television historiassa. Mutta vaikka tekniikka uudistuu, ei televisio muutu. Se on yhä yksisuuntainen ja tiukasti aikaan sidottu media joka ei ole muuttunut vuodesta 1955 mitenkään, vaikka ympäröivä maailma kyllä on. Televisio, nykyisellään, on jäänne kylmän sodan ajoilta.

Vaikuttaa siltä, että myös osa kuluttajista on tajunnut tämän, tai ainakin huomannut ettei televisio kiinnosta. Osa vielä keskittyy tekniikkaan, vaikka asian ydin on jossain ihan muualla. Itse kuvittelen, että keskustelu siitä mitä television pitäisi olla mediana olisi antoisampaa kuin teknisistä yksityiskohdista kiisteleminen.

Itseäni on ruvennut viime aikoina hiukan häiritsemään etuliite ”kansalais”, esimerkiksi sanassa kansalaisjournalisti. Mitä sillä tarkoitetaan? Mikä on journalistin ja kansalaisjournalistin ero?

Journalistilla ymmärtääkseni tarkoitetaan elantonsa journalistina tienaavaa henkilöä jolla joko on tai ei ole alan koulutusta. Ammattilainen siis.

Kansalaisjournalistilla mielestäni tarkoitetaan journalistista sisältöä tuottavaa, mutta ei siis siitä elantoaan ansaitsevaa henkilöä. Koulutuksella ei tässäkään tapauksessa ole väliä. Eli kyseessä on joko harrastaja tai amatööri.

Etuliitteen käyttö tuntuisi olevan kotoisin sieltä missä taistellaan näkyvyydestä kansalaisme… korjaan, amatöörimedian kanssa – valtamediasta – ja kuvaa mielestäni perinteisen median ajattelumallia. Ammattilaiset alleviivaavat eroa heidän ja tavisten välillä. Puhutaan muista (tai puhutellaan muita) kuin presidentti uudenvuodenpäivänä: Kansalaiset, medborgare.

Ehkä se on juuri se alleviivaus joka minua hämää.

Pirkka Aunola ehti jo kirjoittaa kansalaiscopywritereistä, mutta en muista nähneeni kansalais-etuliitettä käytettävän juurikaan muualla, vaikka vastaavia ammattilais-amatööri kenttiä on muuallakin. Periaatteessahan esim. Flickr on täynnä kansalaisvalokuvaajia, MySpce kansalaismuusikoita, maa täynnä kansalaispoliitikkoja. Netti täynnä kansalaisgraafikoita ja -taittajia.

Tästä näkökulmasta YLEn Kansalaismediakatsaus on hämmentävä spektaakkeli, eikä vain nimensä puolesta. Ohjelmassa valtamedian journalisti (ammattilainen) lukee ääneen, kerran viikossa kolmesta blogista (amatöörimedia) juttuja, tuomatta niihin mitään lisää, mitään journalistista syvyyttä. Ohjelma lienee suunnattu niille jotka eivät blogeja lue, joten ehkä pelkkä lainaaminen ilman mitään omaa annettavaa riittää.

Entä jos kuvittelisi että me kaikki, niin ammattilaiset kuin amatöörit, olemme kansalaisia, niin eikö sana kansalaismedia tai kansalaisjournalisti olisi hiukan turha? Se olisi visuaalinen ulkonäkö, puolikaari tai ehkä jopa avautuva ovi.

***

Istuin päivänä eräänä Helsinki-nimisen rakennustyömaan poikki kulkevassa linja-autossa. Tulimme risteykseen ja kuski kääntyi yllättäen matkustajien puoleen pitäen jonkinlaista listaa tai tiedotetta kädessään.

- Tässä lukee että ajetaan poikkeusreittiä. Tietääkö kukaan mikä se poikkeusreitti on?

Tätä perin heikosti päivän töihin opastettua kuskia auttoi parikin matkustajaa. Olivat kai aikaisemminkin istuneet linja-autossa poikkeusreitillä. Ne jotka olivat maksaneet matkasta tiesivät enemmän kuin se jolle maksettiin matkasta.

- Tullaanko sitten takaisin vanhaa reittiä, vai onko siinäkin joku muu?

Siihen ei osannut yksikään kansalaiskuski vastata. Supisivat vain keskenään valtaliikenteen edustajan tietämättömyydestä.

Päivitys: Kari Haakana -blogi on hämmentynyt skrubu-blogin mielestä ja sen yhdestä kommentista.

Päivitys 2: Erkka jatkaa keskustelua blogissaan ja Jaikussa.

Verkon kautta tehty hyökkäys tukki useita suomalaisia verkkosivustoja tiistaina.
–
HS.fi: Laaja nettihyökkäys tukki Ylen, Eniron ja Suomi24:n verkkosivustot

En halua mitenkään väheksyä hyökkäyksen vakavuutta sillä, vaikka uutsilähteet eivät asiaa mainitse, kyseessä on yli 2,5 miljoonan viikkokävijän palvelut (lähde TNS Metrix), mutta hyökkäyksestä uutisointi on hiukan… sanoisinko liioiteltua. Uskaltaisinko jopa sanoa sensaatiohakuista? Ehkä en uskalla sanoa sitä. Ajattelen vain, jätän sanomatta ääneen.

Hesarin mukaan siis ”hyökkäys tukki useita suomalaisia verkkosivustoja”. YLE raportoi puolestaan ”Nettihyökkäyksiä useisiin yhtiöihin”.

Katsotaanpas. Kyseessä on kolme palvelua. Verrattuna siihen määrään sivustoja mitä suomessa on (en tiedä paljonko niitä faktisesti on, mutta oletan kolmen olevan aika marginaalinen määrä siinä lössissä) ei kolmen joutuminen hyökkäyksen kohteeksi mielestäni oikein anna perustetta käyttää sanaa ”useita”. Kuten ei myös YLEn ”useisiin yhtiöihin” -otsikointi. Kyseessähän on tasan kaksi yhtiötä, suomi24.fi kun on Eniron palvelu.

Voihan tietenkin olla että hyökkäys kohdistui myös muiden yhtiöiden sivustoihin. Siitä en kuitenkaan tiedä mitään, kun uutiset eivät kerro, mutta otsikothan kyllä antaisivat niin ymmärtää. Teksti ei kuitenkaan.

Eli kahden (2) yhtiön omistamalle kolmelle (3) sivustolle on hyökätty. Ei niinkään useiden yhtiöiden useille sivustoille.

Lopetan tämän todella pitkän, monipuolisen ja laadukkaan kirjoitukseni tähän.

Tai ainakin melkein lopetan. Sillä en malta kuitenkaan olla miettimättä tässä sitä miten valokuvien käsitteleminen on niin kova pala journalismin ammattailaisille, että siihen syyllistynyt valokuvaaja saa pahimmassa tapauksessa potkut jos on sävyttänyt kuvassa taustan väriä lähemmäs sitä mitä se oikeasti kuvaushetkellä oli, mutta jonka kamera oli rekisteröinyt väärin. Sen sijaan se että tekstiä muokataan, jopa väärään suuntaan, ei tunnu hetkauttavan ketään. Se kai on sitä journalistista vapautta.