Siitä on melkein vuosi kun mainitsin sen. Tänään sen sitten kävin katsomassa. Aika provokatiivinen, mutta sehän oli odotettavissa. Osat vaihtuvat, ihmiset eivät muutu, mutta jokaisen taustalta löytyy aina jotain jonka ei kuulu näkyä. Tai siellä kuvitellaan olevan jotain. Vaikeita aiheita ei vältetä, niistä puhutaan osoittelematta sormella ja asiat tuodaan kaikessa julmuudessaan esiin. Musta huumori kukkii. Nina Persson lauloi kauniisti. Minä pidin, mutta niin minä pidin Happinesistakin. Voin kuvitella että jotkut inhoavat.
Vieressä istui nuori pari jonka osapuolet tuntuivat olevan kiinnostuneempia toisistaan kuin elokuvasta. Ylimääräisiä ääniefektejä.
Leffan jälkeen maistui Tex-Mex pöperö ja leffan analysointi.
Kotimatkalla hyppäsin spåraan juuri kun tarkastajat olivat kirjoittamassa tarkistusmaksua nuorelle neidille. Sillä summalla saisi 33 ratikkalippua. Se on paljon kalliimpaa kuin 40 asteen ohjelmassa pestyn askelmittarin korvaaminen uudella.
