Matkalla töihin. Linja-auton takapenkillä vieressäni istui heppu jonka arvioin minua hiukan vanhemmaksi. Vaikka katselin eteenpäin en voinut olla huomaamatta tiettyjä toistuvia liikkeitä vieressäni. Epäilin pahinta. Käänsin katseeni varovasti kanssamatkustajaan päin ja niinhän totesin todeksi sen mitä epäilin. Heppu kaivoi useaan otteeseen nenästään pieniä aarteita ja söi ne siltä istumalta. Aamiainen tuntui maistuvan.
Ratikassa matkalla kotiin. Nainen, ehkä vähän minua nuorempi, selittää kaikenlaista kaverilleen. Työkaveri oletan. Käyttää sanaa probleemi kerran. Hauska sana sitä kuulee harvoin. Mutta toistaa sitten niiku ja tiäksä luvattoman monta kertaa joka lauseessa.
Toisessa ratikassa, yhä vaan matkalla kotiin. Pari teiniä. Istuvat leveästi ja puhuvat paljon. Asiallista puhetta, ei toistuvia niikuja tai tiäksiä. Eivät kaivaneet neniäänkään.
Kyllä jonkun pitäisi opettaa teineille käytöstapoja ja kielenkäyttöä!
Niinku on rasittava sana. Olen yrittänyt päästä siitä eroon. Erityisen ärsyttävä se on silloin, kun sisareni käyttää sitä.
Kuinkakohan usein minä itse sanon niiku? En tiedä. Varmaan ihan liian usein.
Antti Tuisku sanoo “niikö”. Ja koko ajan.
Ehkä se on tyypillistä naisartisteille?