Käydessäni syksyllä 2010 Espoon modernin taiteen museossa (EMMA) katsomassa Jorma Purasen osittain retrospektiivisen näyttelyn, reagoin siihen miten monien kuvien pinta toimivat kuin peili. En nähnyt kuvaa näkemättä siinä itseäni, näin sen mitä katsoin, sen miltä se kaikki oikeasti näytti. Peilikuvastani tuli osa Purasen kuvamaailmaa, mutta vain minulle. Minä näin itseni ja vastapäiselle seinälle ripustetut teokset.
Olin törmännyt tähän oman heijastuksensa näkemiseen taidenäyttelyssä aikaisemminkin, mutta jotenkin Purasen teosten jälkeen jäin pohtimaan asiaa ja ryhdyin työstämään ideaa omakuvasarjasta jossa minä olen heijastuksena, osana työtä, kuitenkin itsenäni, katsojana.
Valokuvauksen aloitin maaliskuussa 2011 dokumentoiden itseäni katsomassa muiden teoksia. Koska monetkaan galleriat ja museot eivät salli valokuvausa tiloissaan jouduin ottamaan kuvani salaa ja näin päädyin käyttämään kuvauskalustona puhelintani joka on hiljainen ja huomaamaton. Laitevalinta toi kuviin myös teknisen kontrastin heijastuspintana käytetyn teoksen ja omakuvani välille tehden lopputuloksesta selkeästi oman kokonaisuutensa: Kuvani ovat tietoisesti kiireenoloisesti sommiteltuja katsomistapahtuman rekisteröintejä, olematta reproduktioita katsotusta, omakuvia jossa katsojasta ja näyttelytilasta tulee osa kokonaisuutta katsotun teoksen kanssa. Kyseessä on sen visualisointi mitä silmät näyttelyssä rekisteröivät, ei tulkinta siitä millaiseksi aivot asian muistoihin muuntavat.
Vuoden kun olin kuvannut, kasasin kuvat yksiin kansiin: A Eulogy to the Looking.
Sitten odottelin melkein vuoden ennen kuin julkaisin tämän kirjan. Mietin, että jos tänä vuonna saisi julkaistua neljä kirjaa, yhden kvartaalissa niiku, niin tämä voisi olla ensimmäinen. Katotaan miten käy.
Kirja – onneksi olkoon!
Olen matkoilla soveltanut usein sama ideaa, kuvannut itseäni näyteikkunoiden mallinukkien kanssa tai ihan muuten vain tummaa ikkunapintaa vasten.
Näyttelyissä ja museoissa mua taas nimenomaan häiritsee oma näkymiseni lasin pinnassa. Pitää kiertää sivulle ja asemoida aivoa niin ettei lasin pinnassa näkyisi muitakaan kävijöitä tai tilaa. Hankalaa.
Onnea kirjasta ja kirjalle!
Kuvissa on yllättävän paljon uutta ja kiinnostavaa dialogia, kun olet siellä. Joidenkin kuvien aktiivisissa tapahtumissa tuolle flekmaattiselle tuijottajalle tekee mieli sanoa, että katsoitko vain, etkä tehnyt mitään. Ja sitten se onkin minä.
Kiitos. Katsominen on voi olla hyvinkin aktiivinen tapahtuma, se ei kuitenkaan välttämättä sellaisena manifestoidu niille jotka katsomista havainnoivat. Kuten näköjään jo huomasit.