Brändäyksestä pöhistään paljon. Siihen syydetään fyrkkaa ja aikaa. On strategiaa ja manuaalia. Sääntöjä ja vääntöjä. Yksi tietää paremmin kuin toinen miten mielikuviin vaikutetaan.
Itse havahduin brändäyksen voimaan äskettäin kun etsin jotain hyvää sivua Richard Scarryn Mitä ihmiset tekevät -kirjasta. Availin Googlesta tabeihin hakutuloksia ja kun sitten siirryin katselemaan, että mitä löytyi, yllätyin siitä, että yksi linkeistä oli hs.fi:n joku juttu kyseisestä kirjasta. Tai se mikään juttu ollut – nehän myy sitä kirjaa. Käytettynä. Häh? Onko tämä jok… oho!
Enhän minä missään hs.fi:ssä ollut. Sehän olikin huuto.net. Kyseessähän on Sanoman saitti, mutta en minä siksi kuvitellut olevani jossain toisessa palvelussa kuin missä olin. Pohdittuani asiaa hetken tajusin mistä on kyse. Minulle iso mainos, sellainen joka vie niin paljon tilaa, että minua kiinnostava sisältö jää lähes piiloon, on sama asia kuin hs.fi. Eikä muuten ole väliä mitä mainostetaan, vaan se, että mainostetaan (minun näkökulmasta) naurettavan isosti.
Koska mielikuvani on niin voimakas, niin voin vain olettaa, että jossain joku on juuri tällaiseen pyrkinyt.
En sitten löytänyt mitään hyvää verkkosivua tuosta Scarryn kirjasta.
Jäin miettimään, että tavallaan uusi asetelma, että päivittäistavarakauppa mainostaa kirpputorilla.
Tai sitten asetelma on vanha: on mainoksia ja on paikkoja mainoksille.