Kävin katsomassa mitä Kiasmassa oleva ARS17 piti sisällään. ARS-näyttelyt ovat, kuten Kiasman sivuilla kerrotaan, “suuria kansainvälisen nykytaiteen katsauksia”.
Pitää käydä vielä jokunen kerta töitä katsomassa (kiitos museokortin), jotta uskaltaa olla varmasti jotain mieltä, mutta ensivaikutelma oli aika haalea (tämän kirjoitettuani, on minun heti myös huomioitava, että laimeus voi toki johtua havainnoijan omasta laimeudesta).
Kiasmaa kierrellessäni ja teoksien äärelle pysähtyessäni pohdin miten jokin vau ja ooh jää puuttumaan. Odotinko liikaa? Ehkä. Olenko nähnyt jo ihan tarpeeksi digitaalisesti generoituja ja luonnottomasti liikkuvia ihmishahmoja? Ehkä. Jos olisi vuosi 1995 ja tämä olisi ARS, olisin innoissani. Nyt on 2017 enkä oikein osaa havainnoida esillä olevasta uuden, tai nykyajan, tuntua. Eikö näitä jo ole nähty?
Mutta ei kokemus huono ollut. Joukossa oli ihan mielenkiintoistakin, kuten Hito Steyerlin How Not to be Seen: A Fucking Didactic Educational .MOV File (2013) ja Melanie Gilliganin The Common Sense (2014). Myös Nandita Kumarin lasipullot (2012, 2013, 2016) sekä Tuomas A. Laitisen Receptor (2017) jättivät positiivisen jäljen mieleen. Ja olihan se possua syövä jänis aika ihana.
Ehkä odotan tila-aikateoksilta vähemmän piinaavaa hitautta ja raskassoutuisuutta – sitä kun oli ihan tarpeeksi jo 90-luvulla (aikaa käytetään säästelemättä, sitä tuhlataan kuin olisi muka jokin ikuisuus josta voisi ammentaa). Ehkä digitaalisuus digitaalisuuden vuoksi tai internet koska internet ei riitä. Voiko olla, että odotin jotenkin enemmän punkperkeleinyourface -asennetta? Jotain semmoista joka ravisuttaisi, herättäisi kuin märkä rätti naamaan aamulla? Ehkä.
Onhan tuo ARS17 silti nähtävä uudestaan. Olisi tyhmää antaa periksi yhden kerran jälkeen. Se, jos mikä, olisi niin itsensä kuin taiteen aliarvioimista.
No, voin kuvitella jonkun tämän jälkeen kysyvän, mikä sitten tuntuu uudelta ja nykyaikaiselta? Johon vastaan linkillä teokseen, joka inspiroi kirjoittamaan tämän tekstin. Teokseen, joka mielestäni on oikeasti tässä ja nyt, monin tavoin: When Pixels Collide. Lue ja pohdi.
PS.
Suositus: Pia Salo TM-galleriassa 23.4. asti!
When Pixels Collide on äärettömän kiinnostava! Hitsi, kaikkea sitä ihminen keksii :-D