Author: Pekka

Junahuomioita eräältä pohjanmaanmatkalta

Menomatkalla, vähän ennen junan lähtöä Helsingissä, katsoin miten viereisellä laiturilla olevaan junaan yritti mies, jolle junan ovet eivät avautuneet. Ehti paikalle juuri sopivasti kokeilemaan paria ovea ennen kuin juna lähti. Ja niin lähti, noin varttia yli kahdeksan aamulla sitten omakin juna pohjoista kohti. Pari tuntia myöhemmin, kuin juna jätti Tampereen taakseen päätin kipaista ravintolavaunuun mehulle ja leivälle. Toinen aamiainen, sanoisi ihan jokainen hobitti. Siellä oli pieni paniikki päällä kun joku henkilö oli onnistunut hyppäämään väärään junaan ja etsi konduktööriä. Ei oikein ottanut kuuleviin korviin myyntitiskin takaa annettuja neuvoja. Paljon huutoa ja valitusta, vaikka ei sillä tietenkään saa junaa pysähtymään. Loppumatka olikin sitten hyvin tapahtumaköyhä, ja kun astuin ent. Pännäisten, nyk. Pietarsaari-Pedersören aseman (komiteapäätös anybody?) laiturille kaksi, oli lämpötila keskellä päivää 14 astetta. Noin puolet siitä mihin Helsingin helteissä oli tottunut. Mukavan raikasta siis!

Takaisinpäin tullessani en mitenkään kahdehtinut ravintolavaunussa aivan yksin puljua hoitavaa henkilöä, joka pää kolmantena jalkana, mutta ihailtavan rauhallisen oloisena sujahteli kassan, keittiön ja salin väliä myyden milloin mitäkin, lämmittäen ja tarjoillen ruoka-annoksia jonon pysyessä koko ajan hengästyttävän pitkänä. Pöytätilaakin oli huonosti. Onneksi kuitenkin löysin paikan itselleni juuri oikealla hetkellä ja kuten tapana on sanoa niin matkalla maistuu huonompikin ruoka (ja tylsä hanaolut). Silti: röyh! Junamaisemien ohivilahdusnopeus hidastui kun olin palannut paikalleni: Saavuimme siis asemalle. Kun olimme vähän aikaa olleet pysähdyksissä edessäni istunut henkilö nousi ja lähti. Tämä henkilö oli koko tätä kyseistä pysähdystä edeltävän ajan löhönnyt paikallaan katsoen puhelimellaan videoita, selkänoja reilusti sylissäni. Sitten juna nytkähti liikkeelle. Vähän ajan kuluttua konduktööri tuli poistuneen henkilön paikalle ja otti siitä hoteisiinsa laukun todeten, että heppu oli jäänyt asemalle. Samalla tajusin, että olin nähnyt tämän hepun ikkunasta. En tiedä, mutta jotenkin asemalle jääneen tyypin käsien heilutus junan lähtiessä liikkeelle sai minut miettimään, ettei tämä pysäkki ehkä ollut ihan se mikä hänellä oli ollut suunnitelmissa.

Mielestäni junamatkoilla ei tapahtunut näin paljon kaikenlaista ennen pandemiaa. Mutta ai että on perin karmeaa pitää pitkään maskia naamalla.

Alkon hinnasto 1992

Sattuipa silleen jännästi, että sain käsiini Alkon hinnaston vuodelta 1992. Siihen aikaan, eli markka-aikaan, kun ei internettiä kylällä ollut, oli ihmisen turvauduttava painettuihin paperisiin listoihin, luettoloihin ja kuvastoihin. Puhelinluettelon ja Anttilan postimyyntikuvaston ohella Alkon hinnasto oli tärkeä tiedonlähde. Ikeaahan ei tuolloin oltu vielä Suomessa keksitty.

No mitäpä minä Alkon vanhalla hinnastolla? Ensin katselin tärkeimmät. Mitä maksoi pullo kossua silloin? 91 markkaa. Entä mitä maksoi opiskeluaikana yllättävän suosittu tsekkiläinen valkkari Mikulov? 26 markkaa ja se oli näköjään uusi tuote vuonna 1992. Hinnastossa on myös sivu muistiinpanoille. Näppärää. Pullo keskiolutta, merkistä ja mallista riippumatta, maksoi tuolloin 5,40 mk (Rahamuseon laskurin mukaan 1,34€ tätä kirjoittaessani).

Sitten ajattelin, että tokihan tämän hinnaston voisi jakaa muillekin. Niinpä sitten skannasin sivut, pullautin niistä pdf-tiedoston jossa kuvat on käytetty OCR:n kautta (sisällöstä voi siis hakea) ja laitoin paketin tuonne internettiin kaiken maailman ihailtavaksi.

Käy nappaamassa tiedosto itsellesi:
Alkon hinnasto 3/92, 16.9.1992.

Filminvalmistusta

Tulipa vastaan tässä internetissä hilluessani tuore pieni dokkari Ilfordin filminvalmistuksesta. Ajattelin, että kun sen tänne blogiin upotan, niin voin seuraksi samalla upottaa 61 vuotta aikaisemmin valmistuneen, kaksiosaisen pätkän Kodakin filminvalmistuksesta.

Omituisuus vai ominaisuus? Vol 2.

On vaikea sanoa mikä on omituista, koska pelkkä normaalinkin määrittely on hankalaa. Vaan kun on haasteen saanut niin kai sitä pitää vastata. Haasteen heitti Pinserin samikki, aitoon vanhan blogistanin henkeen… tosin Facebookin kautta. “Kovat tyypit tekevät tästä blogipostauksen”, sanoo samikki. Eihän tässä siis ole mitään valinnanvaraa.

Tämä haaste on, kuten ruotsiksi sanotaan favorit i repris, eli tässä on vaarana saada tikku silmään. Edellisestä haasteesta on nimittäin kulunut aikaa semmoiset 13 vuotta, kuten myös silloiseen vastaamisesta.

Mutta asiaan/asiattomuuten (miten vaan).

  1. En ole riippuvainen korvapuikoista. Puhdistan korvani kun tunnen siihen tarvetta, mutta olen mielestäni todella hyvä puhdistamaan korvani korvapuikoilla. Niinkin hyvä, että semmoisella pienellä mustapäisellä korvaantihrustusskooppilaitteella korvantutkimuslampulla, eli otoskoopilla korviini tiiraavaa lääkäri on kommentoinut korvieni puhtautta sanomalla “onpas puhtaat korvat”, lisäkommentilla “epäillyttävän puhtaat”.
  2. Pystyn yleensä nukahtamaan vaikka olisi valoisaa, en kaipaa pimennysverhoja, mutta aamuisin valoiseen aikaan verhojen on hyvä olla tietyllä tavalla. Herääminen nousevan auringon säteisiin on asia josta pidän. Joskus auringon paahteeseen herääminen on tuskaisen hikistä puuhaa, mutta pidän sitä paljon parempana kuin, herätä talvella pilkkopimeään ja siksi tykkäänkin auringon aamupaahtessa kärsimisestä hikisenä silloin kun se on mahdollista. Ja ne verhot? No, ne pitää asetella niin, että aamulla sänkyyn osuu vain sopivan ohut siivu taivaan tulipallon, keskimäärin noin 150 miljoonan kilomterin päästä lähettämää energiaa.
  3. Minulle tuntuu riittävän vanhanajan, konventionaalinen, lineäärinen televiissio tallennusmahdollisuudella Ainakin toistaiseksi. Vaikka toki olisi joskus kiva katsella Netflixiä, HBO:ta tai jotain mitä näitä nyt onkaan, en tunne niihin erityistä tarvetta. En oikeastaan oikein ymmärrä mihin väliin ne mahduttaisin. Samalla minusta lineäärinen televiissio tarjoaa sisältönä suurimmalta osalta vain hirveän skeidaa tai mielettömän skeidaa sisältöä. Logiikkani tämän suhteen on varmaan jollain tavalla yhtä outo kuin kalan suhteen (kts. kohta 1 vuoden 2006 vastauksista, linkki silloiseen ylempänä (koska olen laiska)).
  4. Käytän puhelintani kelloradiona. Oli minulla aikanaan “oikea” kelloradio, punainen semmoinen, mutta sen kautta täällä Helsingin 14. kaupunginosassa ei Radio Helsinki millään kuulunut häiriöittä. Kun kyllästyin särinään siirryin puhelimeen ja nettiradion puolelle. En kuitenkaan käytä puhelinta muuhun musiikin kuunteluun. Liikkeellä ollessani minulla on käytössä iPod. Nykyinen on vuonna 2010 hankittu viidennen sukupolven Nano ja se on ehkä parasta koskaan hankkimaani Apple-teknologiaa. Sitä ennen käytin ensimmäisen sukupolven Nanoa, johon vaihdon ihan ensimmäisestä iPodistani, ensimmäisen sukupolven iPod Shufflesta. Toisinaan harmittaa se, etten säästänyt tuota ensimmäistä. Se oli tosi näppärä. (En säästänyt aikanaan Commodore 64:kaan ja sepäs harmittaa kyllä enemmän.)
  5. En ole vieläkään hyvä tekemään listoja. Tällaisessa luettelemisessa on ensin vaikeaa keksiä mitä tähän rustaisi ja sitten onkin taas vaikea rajata sitä vain viiteen. Aina jää joitain ulkopuolelle, sellaista joka sopisi mukaan, olisi hyvä lisä tai muuten toimisi. Tekstin avulla luotu kuva ei koskaan tunnu sisältävän tarpeeksi ollakseen kokonainen.

Haastan mukaan kaikki, jotka haasteeseen haluavat osallistua.

Minä en äänestä

Vaalipäivä ei vain lähesty, vaan se on jo ihan nurkan takana. Huomisessa se on ja sitä odotellessa kirjoitan tähän mitä eilen pohdin, mutten ehtinyt erilaisilta kiireiltäni auki kirjoittamaan. Tähän tekstiin innoitti kirjoitus Facebookissa, jossa eräs henkilö pohti ehdokkaita, puolueita sekä vaalikoneita (tai ehkä ainakin yhtä vaalikonetta) ja näiden yhteensopivuutta omiin mieltymyksiinsä.

Olen jo jonkin aikaa pohtinut vaalikoneita ja sitä mikä minun suhteeni niiden tarjoamiin tuloksiin on. Vaalikoneissa on useasti paljon kysymyksiä joiden vastaamiseen minulla ei ole osaamista. En ole sellainen yleisnero, joka esimerkiksi Twitterissä osaisi aina ottaa asiantuntijain ottein kantaa päivänpolttaviin aiheisiin kvanttifysiikasta ja lastenkasvatuksesta maailmanpolitiikan koukeroihin ja ihmisen psyyken toimintaan. Siksi en haluaisi aina vastata kaikkiin kysymyksiin.

Joissain vaalikonetoteutuksissa kysymysten yli voi hypätä, toisissa ei. HBL:n kone moitti, kun olin kolmannen kerran ollut epätietoinen, että olisi kyllä hyvä jos olisi joku mielipide. Kysehän ei ole siitä, etteikö asia kiinnosta, vaan se, että vastaaminen on niin arvaamista, että yhtä hyvin asian yli hyppää. Niissä koneissa joissa on pakko aina olla jotain mieltä, ei nalkutustoimintoa tarvita. (HBL voisi muuten kerätä tietoa nalkutuksesta ja julkaista ihan mielenkiintoista tietoa siitä moniko hyppää minkäkin kysymyksen ohi jne.)

Kun olen kahlannut läpi kysymyspatteriston, tarjoaa kone minulle henkilöitä, jotka jollain tavalla sopivat antamiini vastauksiin. Koneen kylmä algoritminen sydän ruksuttaa bittiä ja dataa sille tekijöidensä antamasta näkökulmasta, tietämättä mitä minä tiedän tai en ja miksi vastaan kuten vastaan. Ja minä tiedän, ettei kone tiedä, koska tiedän etten oikein tiedä itsekään.

Siksipä olen aina iloinen kun vaalikone näyttää miten minä vastasin ja miten ehdokas on vastannut. Voin verrata. Voin tutkia miten ehdokkaat käsittelevät aiheita, jotka ovat osaamiseni ulkopuolella. Voin myös lukea perusteluita. Tällaista mielipiteiden vertaamista ja näkökulmien etsimistä voisivat nuo vaalikoneiden toteutukset jollain tavalla paremmin tukea. Voisi olla ehkä aika ajatella vaalikoneille uudet käyttöliittymäparadigmat?

Vielä ei kuitenkaan ole tulevaisuus ja vaalikoneet ovat mitä ovat.

Siksi sanon tässä nyt, että minä en äänestä… vaalikoneiden tarjoamien tulosten mukaan. Vaalikoneista on parhaimmillaan apua oman itsenäisen päätöksen tekemiseen. Vaalikoneessa eivät tenttavana olevat vaalikiimaiset poliitikot huuda toistensa päälle mielipiteitään ja propagandaansa kuin lastentarharyhmä. Tai no… pyydän anteeksi. Lastentarharyhmät käyttäytyvät kyllä paremmin kuin puoluejohtajat tentissä pari päivää sitten. Vaalikoneissa myös pienemmät puolueet pääsevät paremmin esiin, eikä siellä ole vaaraa, että joku hyppii uhkaavasti silmille.

Tietenkin se vaatii työtä, että jaksaa kahlata läpi tarjolla olevien ehdokkaiden harmaasta massasta omat helmensä. Siinä pieni kysely on hyvä: se auttaa löytämään lähtökohdan kahlaamiselle. Jos sitten jättää kahlaamatta voi pahimmillaan tehdä sillein tyhmästi, että jättää äänestyspäätöksensä jonkun koodaajan käsiin.

Vain äänestämällä voi vaikuttaa. Huomenna minä käyn vaikuttamassa ja sen jälkeen käyn hörppimässä vaikuttamiskahvit.